Siirry sisältöön

Takaus (1897)

Wikiaineistosta
Takaus.
(Schiller.)
Kirjoittanut Friedrich Schiller


Väjyen Dionysus tirannin luo
Ase kaavussa Damon kulki;
Hänet kahleihin vartijat sulki.
Niin kolkon katseen julmuri luo:
»Mitä aioit, miks sull’ on ase tuo?» –
»Kotokaupungin sortajat suistaa». –
»Sitä ristillä mahtanet muistaa».
»Olen valmis» hän vastaa, vangittu tuo,
»Elo kahlehiss’ ei ole kallis.
Mut armon jos viimeisen sallis
Sun mieles, niin kolme sa päivää suo;
Ma saattaisin siskoni puolison luo.
Jätän ystävän pantiks sulle,
Hänet surmaa, joll’en ma tulle!»
Ja inhasti naurahti kuningas,
Hän miettinyt häjyn on juonen:
»No päivää kolme ma suonen;
Mut muista jos palannut ajallas
Et silloin liene, niin sijastas
Sun ystäväs kuolo tapaa –
Vaan itse sä niin olet vapaa».
Luo ystävän käy hän: »Kuolohon
On kuningas päättänyt syöstä
Mun kostoksi uhkatyöstä;
Toki kolme päivää hän suonut on,
Kunis kihlaan siskolle puolison.
Jää päästäni pantiks hällen,
Sun kunnes päästän jällen».
Hänt’ ystävä ääneti vain halajaa,
Tirannille pantiks jääpi;
Tover’ eellehen kiirehtääpi,
Ja kolmannen koin viel’ yö salajaa,
Kun on kihlattu sisko ja hän palajaa
Pois joutuen pelkomiellä,
Ettei tulis myöhä tiellä.
Niin sade suunnaton yllättää,
Purot vuorilta tulvien tyrskyy
Ja laaksossa koskena hyrskyy.
Hän juuri äyräälle ennättää,
Pois pyörre portahan lennättää,
Alas kaaret ryskyvät ruhtoo
Ja pirstat myötänsä huhtoo.
Hän rannalle jää; vuo ärjyvi: seis!
Hän turhaan ympäri vilkkuu,
Avunhuudoille myrsky ilkkuu.
Ei ruuhta, mi rannasta ulkoneis,
Mi toiselle puolelle pyrkivän veis,
Venett’ ei tuo lautturi luoksi,
Ja merenä vyöryy jo vuoksi.
Hän maahan heittyvi tuskissaan
Kohottain kädet puolehen taivon:
»Zeys viihtyä suo veden raivon!
Aik’ entää, päivä on puolissaan,
Jos en iltaan perille; out uiskaan,
Niin syössyt kuolohon varmaan
Mä oisin ystävän armaan».
Mut kahta hurjemmin vyöryy vuo,
Ja hyöky hyökyhyn vaipuu,
Ja hetki hetkehen haipuu.
Epätoivo jo uskallusta suo,
Hän virtaan syöksyvi, tietään luo
Halk’ aaltojen takaa tarmon,
Ja taivas suo hälle armon.
Sai maalle hän, riens sitä vinhempään
Ja ylisti armotyöstä
Jumaloita, – niin rosvoja yöstä
Ikimetsän ryntäsi lymystään
Tien tukkien, murha mielessään;
Kädet uhaten nuijia puistaa
Ja kulkijan kiireen suistaa.
»Mitä tahdotte?» Kauhuin hän huudahtaa,
Mull’ ei ole muuta kuin henki,
Velass’ oon kuninkaalle senki».
Lähimmältä nuijan hän kiskaltaa:
»Nimess’ ystävän taivaat armahtakaa!
Kolm’ iskuihin tuimiin vajoo,
Muut paeten metsähän hajoo.
Mut aurinko polttavan paahteen loi,
Hänet suunnaton vaiva jo voitti,
Hän turhaan astua koitti:
»Kätes armias siksikö veen yli toi
Ja rosvojen keskeltä päästä muu soi,
Ett’ tässä nyt tulis turina,
Eik’ estyis ystävän surma?
Sävel silloin, kuules, se solisten
Hopeaisena soi, ihan luota.
Heristyin hän tarkkaa tuota.
Ja kas, kovan kallion kylkehen
Puro raikas on puhjennut pulputen.
Luo riensi hän riemuin ja jähteen
Sai kristalliaallosta lähteen.
Läpi lehvien päivä jo pilkoittaa,
Ja varjoinsa jättijuovat
Puut nurmikoille jo luovat.
Tiet’ astuvi kaksi kulkijaa,
Ohi niiden juuri kun kiiruhtaa.
Sanat nää hän ehtivi kuulla:
»Nyt lie jo hän ristinpuulla!»
Jalan siivittää hätä, ahdistus,
Väsymyksen pelko poistaa.
Tuoll’ illan ruskossa loistaa
Syrakusa jo; tiellä Philostratus
Hänet kohtaa – kasvoilla kauhistus,
Tuo oiva vartija talon
Edessään näki herransa jalon.
»Pois, pois, takasin! Apus myöhä jo on
Pian tuska jo päättyy hältä,
Oma turmios vain sa vältä.
Tirannin pilkka se ol’ tehoton,
Ei sortunut hän epätoivohon –
Sua hetkestä hetkeen vuotti
Ja sanaas uljaasti luotti». –
»Ja jos myöhäist’ on, enk’ enää vois
Avuks ehtiä ystävällen,
Niin kuolossa yhdymme jällen.
Tirannilta riemu se olkoon pois,
Ett’ ystävä ystävän pettänyt ois;
Voi hengen hän ryöstää, mutta
Ei altista rakkautta!»
Käy mailleen päivä. Hän portill’ on
Hän ristin jo pystyssä näki;
Uteljas sitä saarteli väki.
Juur’ ystävän raastavat kuolohon.
Läpi taajan hän törmäsi joukkion:
»Minä», huus, »olen tuomion saanut.
Hän on syytön, hän on mua taannut».
Ilon, tuskan kyynelet silmissään
Jo ystävät on sylityksin;
Kaikk’ katsovat ihmetyksin.
Ei kuivana silm’ ole yksikään.
Jo sai kuningas sanan kumman tään
Sulas hältäkin rinnan se routaa,
Eteensä hän käski ne noutaa.
Ja heihin kauan ja kummissaan
Hän silmäsi: »Siis te sen teitte,
Sydämestäni voiton te veitte.
Ja alttius valhetta ei olekkaan!
Oi sallikaa teihin ett’ yhtyä saan,
Sydänliiton ma kanssanne solmin,
Me olkaamme ystävät kolmin!»

O[tto]. M[anninen].


Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. V. 1897. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.