Takaus (1897)
Ulkoasu
Takaus. (Schiller.) Kirjoittanut Friedrich Schiller |
- Väjyen Dionysus tirannin luo
- Ase kaavussa Damon kulki;
- Hänet kahleihin vartijat sulki.
- Niin kolkon katseen julmuri luo:
- »Mitä aioit, miks sull’ on ase tuo?» –
- »Kotokaupungin sortajat suistaa». –
- »Sitä ristillä mahtanet muistaa».
- »Olen valmis» hän vastaa, vangittu tuo,
- »Elo kahlehiss’ ei ole kallis.
- Mut armon jos viimeisen sallis
- Sun mieles, niin kolme sa päivää suo;
- Ma saattaisin siskoni puolison luo.
- Jätän ystävän pantiks sulle,
- Hänet surmaa, joll’en ma tulle!»
- Ja inhasti naurahti kuningas,
- Hän miettinyt häjyn on juonen:
- »No päivää kolme ma suonen;
- Mut muista jos palannut ajallas
- Et silloin liene, niin sijastas
- Sun ystäväs kuolo tapaa –
- Vaan itse sä niin olet vapaa».
- Luo ystävän käy hän: »Kuolohon
- On kuningas päättänyt syöstä
- Mun kostoksi uhkatyöstä;
- Toki kolme päivää hän suonut on,
- Kunis kihlaan siskolle puolison.
- Jää päästäni pantiks hällen,
- Sun kunnes päästän jällen».
- Hänt’ ystävä ääneti vain halajaa,
- Tirannille pantiks jääpi;
- Tover’ eellehen kiirehtääpi,
- Ja kolmannen koin viel’ yö salajaa,
- Kun on kihlattu sisko ja hän palajaa
- Pois joutuen pelkomiellä,
- Ettei tulis myöhä tiellä.
- Niin sade suunnaton yllättää,
- Purot vuorilta tulvien tyrskyy
- Ja laaksossa koskena hyrskyy.
- Hän juuri äyräälle ennättää,
- Pois pyörre portahan lennättää,
- Alas kaaret ryskyvät ruhtoo
- Ja pirstat myötänsä huhtoo.
- Hän rannalle jää; vuo ärjyvi: seis!
- Hän turhaan ympäri vilkkuu,
- Avunhuudoille myrsky ilkkuu.
- Ei ruuhta, mi rannasta ulkoneis,
- Mi toiselle puolelle pyrkivän veis,
- Venett’ ei tuo lautturi luoksi,
- Ja merenä vyöryy jo vuoksi.
- Hän maahan heittyvi tuskissaan
- Kohottain kädet puolehen taivon:
- »Zeys viihtyä suo veden raivon!
- Aik’ entää, päivä on puolissaan,
- Jos en iltaan perille; out uiskaan,
- Niin syössyt kuolohon varmaan
- Mä oisin ystävän armaan».
- Mut kahta hurjemmin vyöryy vuo,
- Ja hyöky hyökyhyn vaipuu,
- Ja hetki hetkehen haipuu.
- Epätoivo jo uskallusta suo,
- Hän virtaan syöksyvi, tietään luo
- Halk’ aaltojen takaa tarmon,
- Ja taivas suo hälle armon.
- Sai maalle hän, riens sitä vinhempään
- Ja ylisti armotyöstä
- Jumaloita, – niin rosvoja yöstä
- Ikimetsän ryntäsi lymystään
- Tien tukkien, murha mielessään;
- Kädet uhaten nuijia puistaa
- Ja kulkijan kiireen suistaa.
- »Mitä tahdotte?» Kauhuin hän huudahtaa,
- Mull’ ei ole muuta kuin henki,
- Velass’ oon kuninkaalle senki».
- Lähimmältä nuijan hän kiskaltaa:
- »Nimess’ ystävän taivaat armahtakaa!
- Kolm’ iskuihin tuimiin vajoo,
- Muut paeten metsähän hajoo.
- Mut aurinko polttavan paahteen loi,
- Hänet suunnaton vaiva jo voitti,
- Hän turhaan astua koitti:
- »Kätes armias siksikö veen yli toi
- Ja rosvojen keskeltä päästä muu soi,
- Ett’ tässä nyt tulis turina,
- Eik’ estyis ystävän surma?
- Sävel silloin, kuules, se solisten
- Hopeaisena soi, ihan luota.
- Heristyin hän tarkkaa tuota.
- Ja kas, kovan kallion kylkehen
- Puro raikas on puhjennut pulputen.
- Luo riensi hän riemuin ja jähteen
- Sai kristalliaallosta lähteen.
- Läpi lehvien päivä jo pilkoittaa,
- Ja varjoinsa jättijuovat
- Puut nurmikoille jo luovat.
- Tiet’ astuvi kaksi kulkijaa,
- Ohi niiden juuri kun kiiruhtaa.
- Sanat nää hän ehtivi kuulla:
- »Nyt lie jo hän ristinpuulla!»
- Jalan siivittää hätä, ahdistus,
- Väsymyksen pelko poistaa.
- Tuoll’ illan ruskossa loistaa
- Syrakusa jo; tiellä Philostratus
- Hänet kohtaa – kasvoilla kauhistus,
- Tuo oiva vartija talon
- Edessään näki herransa jalon.
- »Pois, pois, takasin! Apus myöhä jo on
- Pian tuska jo päättyy hältä,
- Oma turmios vain sa vältä.
- Tirannin pilkka se ol’ tehoton,
- Ei sortunut hän epätoivohon –
- Sua hetkestä hetkeen vuotti
- Ja sanaas uljaasti luotti». –
- »Ja jos myöhäist’ on, enk’ enää vois
- Avuks ehtiä ystävällen,
- Niin kuolossa yhdymme jällen.
- Tirannilta riemu se olkoon pois,
- Ett’ ystävä ystävän pettänyt ois;
- Voi hengen hän ryöstää, mutta
- Ei altista rakkautta!»
- Käy mailleen päivä. Hän portill’ on
- Hän ristin jo pystyssä näki;
- Uteljas sitä saarteli väki.
- Juur’ ystävän raastavat kuolohon.
- Läpi taajan hän törmäsi joukkion:
- »Minä», huus, »olen tuomion saanut.
- Hän on syytön, hän on mua taannut».
- Ilon, tuskan kyynelet silmissään
- Jo ystävät on sylityksin;
- Kaikk’ katsovat ihmetyksin.
- Ei kuivana silm’ ole yksikään.
- Jo sai kuningas sanan kumman tään
- Sulas hältäkin rinnan se routaa,
- Eteensä hän käski ne noutaa.
- Ja heihin kauan ja kummissaan
- Hän silmäsi: »Siis te sen teitte,
- Sydämestäni voiton te veitte.
- Ja alttius valhetta ei olekkaan!
- Oi sallikaa teihin ett’ yhtyä saan,
- Sydänliiton ma kanssanne solmin,
- Me olkaamme ystävät kolmin!»
Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. V. 1897. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.