Talttumus

Talttumus Kirjoittanut Otto Manninen

Tasateitä, tasamaita,

kauemmas kuin silmä kantaa.

Kaartaa hammasviiva kaita

takaisinta taivaanrantaa.

Liittyy pikku nyppy nyppyyn,

uppoo sinessä jo uimaan.

Tuskin muistat, kuinka ryppyyn

siellä maan jäi otsa tuimaan.

Kuinka seikkaellen siellä

huima kerran matka kulki,

vuoroin vuoren seinä tiellä,

vuoroin kuilu kulun sulki.

Pysty pystyyn vaihtui pian:

kipinöivää käytit kuokkaa,

niin sait käden-, jalansijan –

et leipämaita muokkaa.

Kuljet vyöllä köyden kierre,

kiskot jännertä kuin jousta,

ensi hetkell’ ettet vierre

sinne, mist’ ei enää nousta.

Kotka, tuuli tunturilla

kadetta toi kaihomieltä:

siivillään ne kantavilla

viisti vuoren, pilven pieltä.

Kuljit seikkaellen siellä,

ihme, että selvisitkään,

ettei salakuilut niellä

saaneet pimeäänsä pitkään.

Säilyi runtelutta raajat,

vältit tuhat vaaraa, turmaa,

ihaelit ilmat laajat,

tunsit huimauksen hurmaa.

Riensi kulku, kussa aukee

alla jylhikköinen jyrkkyys.

Tasamaalla riento raukee,

taukoo, talttumus, sun myrkkyys.

Uhkaseikkailusta siellä

suistanut ei surmahyppy.

Taipaleen nyt tasatiellä

taittaa muuan multanyppy.

Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.