Talvella (Husu)

Talvella Kirjoittanut Matti Husu

On talvi. Valkovaippaan maan

jo luonto kaikkialla peittää,

ja lisää hiutaleita vaan

kuin huntuja se maahan heittää.

Jo tuoss on talven ensitie,

miss tukkimiehen hepo laukkaa,

reen jalas pakkasessa paukkaa,

ja hepo kiitää, korpeen vie.

Puut seisoo pakkashuurteissaan,

ja korvessa on syvä rauha;

ei laula edes linnutkaan,

ei leyhy iltatuuli lauha.

Vaan tuolla tukkimiehet käy

ja kirveeniskut kajahtaapi,

nyt korven rauha katoaapi,

mut yöksi jälleen ennättäy.

Yö koittaa, talven siniyö,

ja tähdet syttyy taivahalla;

jo hohtaa niiden helmivyö

yön tummuudessa kaikkialla.

Sä katsees pohjoisehen luo:

mi loimu siellä yössä väikkyy?

Mi taivaan rantamilla läikkyy?

– On revontulten loimu tuo.

Se korkealle kohoaa

ja taivaan sinen valostaapi,

kuin tuliliekit ylös saa

ja autereita tavottaapi.

Kas, korven takaa käy sen koi,

ja kultakaareen joskus kääntyy,

ja aamun sarastaissa nääntyy, –

yötähtein kerä häipyy pois.

Ah, korpi! Raitis talvisää

se hyväileepi ihmismieltä,

ja punahonkain uljas pää

kuin puhuis meille riemun kieltä.

Ne ylväät onpi seistessään,

ja ylväät silloinkin, kun kaatuu,

kun oksansa jo maassa maatuu,

ja tukkimies on riemuissaan...

1937

Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.