Talvi-Hiisi pakenee

Talvi-Hiisi pakenee. Kirjoittanut Viki Kärkkäinen

Talvi-Hiisi, pimeän ja kylmän hirveä isäntä, ottaa aamussa pakastavassa sukset seinäviereltä, koppaa porkat kotansa ovelta ja sujahuttaa punervaa hankea pitkin järven jäälle.

Hytkähtää riemusta rannan raikuva korpi, hyvillä mielin hypähtävät jänikset nukkumasijoiltaan, iloisena ulvahtelee viluinen ulappa.

Talvi-Hiisi hiihtää. Silmät sumeina, kasvot harmaina, hiukset huurteessa hän luikuttelee pitkin aamuruskon punaamaa hankista ulappaa. Nousevan päivän säteet soivat ilmassa, taivaan utuiset rannat raikahtelevat ilon säveleissä.

Suruinen on nyt Talvi-Hiiden sydän. Sillä hänen toimintansa aika on taaskin mennyt. Hän ei saata enää sietää auringon kirkasta, loistavaa, hymyilevää katsetta. Kartanon, jonka hän iltasin itsellensä rakentaa, sulattaa jo päivällä auringon lämmittävä loiste.

Kauan jo onkin hän pitänyt maata ja järviä ankaran rakkautensa kahleissa. Mutta nyt hänen täytyy niistä luopua. Katkerana lähtee hän pakoretkelle pohjoista kohti...

Hän hiihtää yli ulapan, nousee aholle, kulkee korpeen. Siellä hän luulee vielä hetkisen voivansa piileskellä päivää. Mutta sielläkin kajahtelee kangas, hongat auringolle iloansa helkkyvät, näädät oksilla riemukkaina hypähtelevät. Sinnekin tunkeutuvat päivän lämmittävät säteet.

Sillä tavoin kulkee hän päivät pääksytysten yhä kauemmas ja kauemmas pohjoista kohti.

Mutta nopeammat häntä ovat auringon säteet. Kummaksensa huomaa hän eräänä aamuna saapuneensa vierivän virran rantamalle.

Lumi on sen äyräiltä jo sulanut. Keltaisia kukkia kasvaa punaisten kivien koloissa. Nousevan auringon punervat säteet laskeutuvat virran sinisille vierteille.

Suruisena ja väsyneenä asettaa Talvi-Hiisi suksensa petäjän runkoa vasten ja istuutuu pälven vihertävälle nurmelle.

Siinä on keväinen, kuohuva, voimakas virta. Leikkien hypähtelee vesi, helminä, välkkyvinä, värikkäinä helminä pärskyy se vasten kiviä ja kallioita ja kuljettaa mukanansa kirkkaita, heliseviä jäähileitä.

Talvi-Hiisi hieroo silmiänsä, katselee veden vallatonta leikkiä. Silmäilee päivän kultaisten säteiden kirmailua vierivillä laineilla.

Hyttyset hyräjävät, sudenkorennot lempensä kiihkossa lentelevät. Oravat petäjien oksilla viulujansa vinguttavat.

Siihenpä nukahtaakin väsynyt Hiisi.

Lähde: Kärkkäinen, Viki 1909: Vuoden varrelta: suorasanaisia runoelmia. Otava, Helsinki.