Talvilaulu (Lindahl)

Talvilaulu. Kirjoittanut Emil Lindahl

I.

Paukkain pakkastiuvut soivat,

tuiskuttaret karkeloivat.

Lehdetönnä lehmus värjyy,

talvi kun niin uhkaa, ärjyy.

Myrsky viertää viidakoissa, –

sielt’ on suven soitot poissa.

Ei nyt lahden laineet läiky,

peippo pensaikossa säiky

pikkupoikastensa vuoksi,

jotka jäivät pesän luoksi.

Laineet peittää jää ja hanki,

peippo häkissä on vanki.

Raiskattuna horrosunta

nukkuu koko luomakunta.

Mutta vaikka hanki painaa

luontoa, se siit ei vainaa.

Siellä kylmän kuoren alla

elää jotain – uinumalla;

elää elinvoima varma,

jot ei turra talven karma.

Taas kun sille saapuu aika,

kutsuu, kiehtoo kevättaika,

päivä punapäärmeen kutoo

pilven reunaan, siiloin putoo

jäiset kahleet, luonto herää,

joka silmu tekee terää!

II.

Raudanraskahana painaa

talvi taantumuksen,

aika riiston, rikoksien,

tuskan, vaikerruksen

ihmiskuntaa, joka huokaa

ajan taakan alla,

kaikkein sydämiä saartaa

elon hyy ja halla.

Ihmisien askeleita

johtaa valhevalot,

hukkuu hyveen harrastukset,

pyrkimykset jalot.

Valta, kulta, kunnia,

niistä kaikki kiistää,

väkevämmät heikommilta

tunnotonna riistää

viimeisetkin elinehdot,

kaiken minkä voivat,

kurjuuteen ja pakkotyöhön

heidät kammitsoivat.

Ja jos heikot uskaltavat

oikeutta pyytää,

nälkäisinä, ryöstettyinä

mierontielle syytää

heidät sortajansa silloin,

mukaan lakiensa,

joita ovat laatinehet

suojaks sorrollensa.

Mutta vaikka talvi painaa,

kevätusko elää, –

sorrettujen sydämissä

suvensoinnut helää.

Vielä kerran, uskovat he,

uusi aika koittaa,

vapaus ja tasa-arvo

hymnejänsä soittaa!

Kerran saapuu valtavana

ihmisyyden kevät,

ihanteiden auringosta

syömet lämpenevät!

Silloin veljiksi saa kaikki,

orjain kahleet putoo,

yhteistunne, sopusointu

seittejänsä kutoo!

Silloin uusi yhteiskunta

kaikkialle luodaan,

missä elinosuutensa

jokaiselle suodaan!

Lähde: Lindahl, Emil 1919: Työ ja laulu. Suomen sos-dem. nuorisoliiton toimikunta, Helsinki.