Talvisella haudalla

Talvisella haudalla Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen

1.

Voi, miksi en vaipunut viereesi silloin,

kun onnemme ahmaisi alhot maan,

kun julmat, ankarat ajan sen vallat

sinut vuoroas ennen sai sortumaan.

Jo silloin aavistin kauhut ja huolet,

salakyttäin jo suhisi takana nuolet,

en kotia löytänyt, mieroa vaan.

Et kuule nyt, kallis, jos kuinka ma huhuun,

jos kuinka ma katson, et katsojaa nää.

Nämä liianko myöhät on haudalle retket,

yötuuleenko murheeni säveltää?

Vain ristejä nousee ristien takaa,

kera hiljaisen hiljaiset naapurit makaa,

yönhengessä seppeleet väräjää.

2.

Pois kulkuni kuolleitten kummuilta ohjaan,

minä hämyssä tavoitan muistojen tien.

Ilotuletko joko sen varrella syttyi,

joko piirissä Muistojen Kartanon lien?

Siell’ yhäkö viettävät puutarhajuhlaa,

kukat, linnut ja ihmiset suloaan tuhlaa? –

Sinipiikanen saliisi näyttää tien.

Peräll’ loisteessa tuohusten istuinta kaksi,

mut yksi vain istuja. Kalvaskin on?

Minä tunnen, tunnen sun, isäntä armas!

Vaikk’ ylen oot jäykkä ja riemuton,

rakas silmä, suumalo hymyä vailla.

Mua etkö jo tervehdi entisen lailla?

Yhä vapaana paikkani kupeellas on.

Minä tulen niin tuskaisten taivalten takaa,

iät sinunkin muistoas pakoilin.

Olen myrskyistä mäihä ja vammoista vauhko,

suru minust’ ei sentään tuimelevin.

Vaan mitä nyt oikein kertoa voisi,

mikä hupia hivenen sinulle toisi,

mikä olisi uutinen rattoisin?

En salata saata ma hämmennystä, –

meno maailman itsensä kaltainen –

on elämä raaka-ainetta silkkaa,

sitä sieti, sen totuuden muistaen.

Olis ehkä jotakin erikoista –

ei ehkä tunneta aikaa toista –

ei, mieluummin ajasta vaikenen!

Ei niin, että suustani sanaset puuttuis,

pahat aatteet aivoista uupuisi.

Minä taitaisin manata niinkuin Timon,

mies, ylimys lopuksi manaili!

Kenet laulaisin Panelian satoihin soihin,

kenet vieläkin inhempiin infernoihin,

sitä enkö jo kirkkaasti taitaisi!

Veriruskeat syystä olemme kaikin,

kuka ylin on tuomari, tiedä en.

Siks silleen! – Jo, valtias, vierelles pyydä,

jään luoksesi Kartanoon Muistojen!

Mitä, puistatko tosissas oudosti hasta?

Ja kuin säälien entistä lempesi lasta,

vai omaako laihuuttas kaihtaen –

pois käännyt ja – katoat kuolinvaippaan!

Nyt vastako silmäni aukeavat:

hääkakkumme pöydällä hometta hohkaa,

hitusienestä hopeat harmajat.

Ajan hampaasta salimme merkkinsä saaneet,

ilolaulut lintusten, ihmisten laanneet,

kukat kasteetta kuolleet jaloimmat.

Niin hiljaa palasin lumista tietä,

nous vieroen silmä tähtiä päin,

tai tuijotti kidettä maassa...

Pyhät, pyhimmät muistot ruumiina näin...

Täten häipyykö luodusta elämän taika,

ei merkitse mennyt, ei tuleva aika –

väkivaltako voitti, kentälle jäin...?

Lähde: Pennanen, Ain’Elisabet 1943: Huomensynty: runoja. WSOY, Porvoo.