Talviset illat

Talviset illat. Kirjoittanut Viki Kärkkäinen

Yksinäisyys.

Kartanossaan korkealla, lumisella mäellä asustaa yksinäinen nuori mies.

Päivät hän saa kulumaan helposti työssä ja touhussa, mutta kun saapuvat pitkät, raskaat talviset illat...

ja pimeä laskeutuu huoneesen, kun yksin hän siinä pöytänsä ääressä istuu ja nojaa päätään kätensä varaan...

niin silloin hiipii hänen hiljaiseen rintaansa kalvava ikävyys. Silloin lähtee hänen sielunsa etsimään ystäviä.

Se kulkee yli hankisten ulappain, käy kaukaisissa kylissä ja kartanoissa, kaupungeissa ja matalissakin majoissa. Etsii kaikkialta, kysyy jokaiselta, haluaisiko hän viettää talvista iltaa lumisella mäellä asuvan nuoren miehen kanssa. Kaikkialta saa hän kieltävän vastauksen, kohteliaan, mutta jyrkän.

Ei kuitenkaan kaikilta: yhden se aina löytää.

Tämän kanssa on nuori mies useinkin talvista iltaa viettänyt. Tämä on ystävä, josta hän tietää, ettei se hylkää, vaikkapa toiset sen tekevätkin. Tälle hän voi sydämensä salaisimmatkin ajatukset ilmaista.

Kahden he istuvat silloin pimeässä, raskaassa illassa, istuvat kauan ja tutkivat sielujensa avaroita aarniometsiä. Mittaavat kuiluja, joita ei kukaan ole mitannut, nousevat vuorille, joita ei kenenkään silmä ole nähnyt. Ja sattuu usein, että he löytävätkin jotain, jota eivät ennen edes aavistaneetkaan.

Silloin ilostuu nuori mies. Uusi löytönsä valaisee hänen sieluaan niin väkevällä voimalla, että se loistaa kuin keväinen päivä. Kirkas valaistus hävittää pimeänkin ympäriltä ja hänessä syntyy ajatus, että hän ja hänen ystävänsä ovatkin ainoat elävät olennot koko maailmassa. Koko maailmassa.

Tämän hänen ystävänsä nimi on:

Yksinäisyys.

Kultalintu.

Ikävää on käydä levolle silloin, kun sydämessä kytee kaipuun kiihkeä tuli. Kylmiltä tuntuvat pehmeätkin patjat, kun kuumeiset kädet niiltä olematonta ystävää etsivät.

Nuori mies vuoteellaan katselee välkkyviä tähtiä ja hänen huuliltaan kulkevat katkerat sanat:

– Kuvittelun kultainen lintu, kohoappa tähtien kimaltaville kaiteille ja tuo sieltä luokseni unelmien ihana, jumalainen hengetär!

Kultalintu kohoo ylös öiselle taivaalle, nousee yhäti ylemmäs ja ylemmäs, häipyen vihdoin näkymättömien ilmojen taa.

Nuori mies ajattelee: Katkera on yksinäisyys ihmisen kestää, mutta katkerin silloin, kun katkeaa verensä kaipuun viimeinen kultalanka. Ylläni on yö ja vuodettani valaisevat kaukaiset tähdet. Jos vielä nekin minulta sammuvat, silloin sammuu elämäni viimeinen liekki. Hirvittävin kaikista, joka voi ihmistä kohdata, on juuri sydämen tähdetön, musta yö.

Kultalintu palajaa takasin.

– Ei tullut unelmien hengetär?

- Ei tullut.

– Oliko siellä ylhäällä tähdissä ihanaa?

– Ihanata kylläkin, mutta siellä ylhäällä tunsin jo minäkin olevani yksin.

Yhäti voimistuu talven valta. Yhäti mustenee ylläni tumma yö.

Lähde: Kärkkäinen, Viki 1909: Vuoden varrelta: suorasanaisia runoelmia. Otava, Helsinki.