Talvitiellä

Talvitiellä. Kirjoittanut Larin-Kyösti

Kuin ahjossa lounas loimuaa

ja säkenöi säteiden langat,

suon silmässä katajat kuultaa,

kuin tuess’ on risut ja rangat.

Niin hiljaist’ on kaikkialla,

humu hempeä lehdossa soi,

veriruskean pilven alla

salo talvessa unelmoi.

Siell’ levossa talvisen metsämaan

on hämärän utuista unta

ja huurteisin hopeakruunuin

puut pudottavat nuorta lunta,

hilehiuteet kuin valkeat perhot

ne kiihkotta kisaan käy,

salon tiellä on sinertävät verhot,

eikä loukoista loppua näy.

Jo kuuluvi kellojen kilinää

kuin haltia matkalla ois,

kuin huurtehen ravistessa

nyt tuolla, nyt täällä se sois,

kuin kantelon helke se lankee

ja kaiku se kiinni saa,

se hiipii himmeään hankeen

ja katajaan kahahtaa.

Noron aukosta lintu kyyhättää

ja valkea rinta hohtaa;

hepo astuvi metsätietä,

joka harmaalle ladolle johtaa,

ja heinäkuormaltansa

mökinpoika se hyräilee

sitä talvista loiluansa,

kun kulkusta kuuntelee.

Reen rehtoihin varvut raksahtaa,

jääpuikot pensaissa helkkyy,

ja metsän lumiset linnat

ja valkeat holvit välkkyy.

Sydänsurujaan poika laulaa,

tien kuuset ne kumahtaa,

jänis kääntää kiireessä kaulaa

ja seisaalta kuulostaa.

Hän laulavi harmaita huoliaan,

miten tummat on talvipuhteet,

hän isätön iloa kaipaa

ja kylmät on vieraan nuhteet,

ei viherry kukkasen kuori,

lumi hautasi puolukan,

ja se puolanpoimija nuori

on matkoilla maailman. –

Idän raukeat rannat tummenee

ja lunta tupruten tuiskaa

ja sinisessä siimeksessä

vain kulkusen ääni kuiskaa,

rekivirsi vitihin hukkuu,

lumi peittää jäljen ja reen,

kesäheinille poika nukkuu,

hepo hölkkivi hiljalleen.

Lähde: Larin-Kyösti 1901: Unta ja totta. Otava, Helsinki.