Tampereen palo

Tampereen palo. Kirjoittanut J. G. Dahlman

Pimeys jo maata peittää,

Kello yksitoista lyö;

Kaikki itsens lepoon heittää,

Päätetty on päivän työ. –

Uni pian silmät sulkee,

Mieli muihin maihin kulkee,

Lähenee jo keski-yö.

Tietämätön ompi aika,

Milloin kosto saavuttaa,

Koska kauvan ihmis-parka

Itseänsä paaduttaa,

Mieli kiinni maailmassa,

Kunniassa, hekumassa;

Eikä muista jumalaa.

Surkeampaa tuhon alaa,

Eipä silmä nähdä voi:

Kaunis kaupunkimme palaa;

Surkeasti kellot soi!

Jopa kuuluu huuto hurja:

”Nouse ylös kansa kurja,

Onnetoinna olet oi!”

Sitten vasta siunauksen,

Tahtois kukin omistaa,

Koska Herra kurituksen

Kautta kerran kovistaa!

Sitten huudon huolellisen,

Herran tykö hetkellisen,

Sydän vasta valistaa.

Tuli virta voimallista

Vauhtiaan on kulkenut,

Kauniin osan kaupungista,

Sylihinsä sulkenut.

Niin kuin kannot kaskimailla,

Seisoo muurit muuta vailla,

Kuin on tuli kulkenut.

Jo on noussut aamu-rusko,

Pimeys jo vähenee;

Silloin voivotus ja tuska

Raunioita lähenee.

Kukin kaipaa kotiansa

Kadonneita omiansa;

Sydän syystä huokailee.

Aurinkoisen armas valo,

Taas jo maata lämmittää;

Tuhotyönsä tulipalo

”Näytelmäksi” levittää.

Kunniaa ja kukoistusta,

Kuvailee nyt multa musta,

Maailmassa muuttuvaa. –

Elä syytä syntis-parka

Julmuudessas Jumalaa!

Mikä paha, se on arka;

Etsi toista tavaraa! –

Elä sure näkyväistä,

Mutta pyydä pysyväistä:

Jok’ ei ole katoovaa!

J. G. D[ahlman]–n.
Pellava-tehtaan työmies.

Lähde: Päivätär 16.9.1865.