Tappelu Demmin’illä

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tappelu Demmin’illä.

Kirjoittanut Gustaf Gideon Forsman


Uljaine urhoineen oli Kustavi Aadolfi suuri
Maastaan matkustanut, meren aaltoja kyntäen, Saksaan.
Turvaten vaan Jumalaan sekä oikeahan asiaansa,
Rohjennut oli hän, tuo pohjan sankari hurskas,
Ryhtyä taisteluhun väkevää Itävaltoa vastaan,
Keisarin valtikkaa sekä paavin liittoa vastaan,
Kansat päästääkseen oman-tunnon vangituksesta,
Jolla katolinen kirkko ja valtion rautainen koura
Uskonto-innossaan sokeassa heit’ polkea pyysi.
Ylpeä keisari, min soturit oli tottunehet jo
Voiton-lauluillaan Eurōpan täyttämähän, ja
Min sotapäällikkö, tuo ijäkäs sekä yrmikäs Tilly,
Saanut hiljakkoin oli suuren, loistavan voiton
Tanskan-maan kuninkaast’, piti turhina hankkehet Ruotsin,
Vieläpä linnassaan ivaten hän Vienissä lausui:
Kylläpä maar’ sulattaa etelässä se paahtava päivä
Tuon lumi-ruhtinahan, min pohjola viskasi tänne.
Haastelivat samaten vihollisten leirissä muutkin.
Mutta ei ollutkaan, kuten arveltiin, tämä Ruotsin
Kuuluisin kuningas lumi-höytälehistä ja jäästä.
Sen tuli tuntemahan pian mahtava keisarin valta,
Röyhkeä Ferdinand itse, katolinen kirkko ja paavi.
Kaikki he pelkäsivät, kun Kustavi Aadolfi riensi
Voitollisin sotavoimin pohjaisen läpi Saksan,
Valloitti linnoja, kaupunkiloita ja lemmellä voitti
Kansojen rakkauden sekä myös monen ruhtinahankin.
Saapunut nyt väkineen kuningas oli Pommerin maahan.
Demmin’in kaupungin etelien sijoittuupi hän siellä,
Mielien valloittaa tämän pienen, tärkeän paikan.
Mut sitä suojelemassa on keisarin päällikkö Conti.
Seisovi hän sotilainensa leirissä linnoitetussa.
Ratsastaa kuningas varahin ulos aamulla kerran,
Voidakseen lähempää vihollis-varustuksia nähdä.
Seitsemänkymmentä Suomen ratsasmiestä hän tälle
Retkelle kanssaan vei, koeteltuja urhoja kaikki.
Kustavi Aadolfin sotajoukossa palveli silloin
Muuan Italian mies; nimi pettäjän tuon oli Ponti.
Ratsastuksesta hän oli tiedon saanut, ja kohta
Contin leirihin lähti ja antoi hankkehen ilmi.
Ratsasmiehiä nyt ison joukon määräsi Conti,
Väijymähän kuningasta sen onsilon vieressä, jonka
Kautta hän aikoi ratsastaa sekä ottamahan myös
Vangiksi oivan tuon otuksen, mi ei vaarasta tiennyt;
Mutta Itālialaiset ei toki ampua saisi,
Ett’ei Ruotsalaisten sotaleirihin kuuluisi pauke. –
Kun kuningas väkineen solakkoon oli ehtinyt, kohta
Ryntäisee esihin vihollisten joukkoja, niinkuin
Rauhaisaan hepo-laumahan syöksähtää susi-parvi,
Kätköistään samoten, vihurin tavoin äkkiä aivan.
Ulvoen raivossaan, nämä nälkäiset pedot, julmat,
Kun näkevät rehevän ori-lauman juoksevan hiljaa
Metsän polkua, het’ sen käyvät kimppuhun kaikki.
Nousevi paikalla nyt verinen sekä hirveä melske.
Taistelu-vimmassaan kokevat sudet raatelevaiset
Iskeä herttaisten hepo-parkojen kurkkuhun hampaat.
Puolensa tok’ pitävät nämä niinkuin sankarit uljaat.
Hirnuvat raivokkaina ja potkivat ympärillensä.
Raudoitetut kaviot, petohon kun sattuvat, kauas
Paiskaavat poloisen ja se vinkuen henkensä heittää.
Mut monikin hevoinen veressään korisee kamaralla.
Metsän helmoihin, ulisten, petojen koko lauma
Väistyvi vihdoinkin, pahanpäiväiseks kurikoitu.
Kustavi Aadolfin sekä myös hänen vartiostonsa
Kimppuhun hyökkäsivät näin Contin Itālialaiset.
Tulvaillen joka puolelta, saarsivat ratsastajat he,
Että yks ainoakaan pakohon ei pääsisi sieltä.
Tässäpä suomalaiset soturit taas uljauttansa
Näyttivät kuuluisaa, kuten ennenkin useasti.
Niin tiheään kuni suinkin he ympäröivät kuningastaan,
Pyytäen puolustaa sen kallista henkeä aina
Kuolohon kalpeahan, verituiskujen tuimien alla.
Hurjana tappeli nyt joka mies urovoimalla, niinkuin
Leijona Nūbian maan; yks taisteli kymmentä vastaan.
Kauhea ahdistus solatiellä yht’äkkiä syntyi.
Ratsasmiehet ja myös hevosetkin toistansa toinen
Tuimina tunkivat, ei toki ykskään väistynyt syrjään.
Suur’ etu pyssyistään oli ensinnä Suomalaisilla,
Kun vihollisten joukko ei ampunut, kieltoa muistain.
Mutta Itālialaiset, luonteeltaan kovin kiivaat,
Suuttuivat pian, kiipesivät ylös vuorien päälle.
Sieltä he ampuivat. Rivi Suomalaisten vähitellen
Alkoi harvenemaan. Veriruusuja ruskeita puhkes’
Rinnoista sankarien; rivien läpi ankara tuoni,
Heiluttain vikatettaan, yllänsä mantteli musta,
Asteli kolkkona, sai elo-saalihin viljavan, kauniin.
Sankari herttainen, jalo ruhtinas karskina vielä
Taisteli harvenneen sotavartion keskellä tiellä.
Kuolijaks ammuttiin hevonen hänen altansa viimein,
Muuan Itālialainen ratsasmies hänet kanssaan
Tempasi, viedäkseen hänet vankina päällikön luokse,
Eikä yks ainoakaan noista harvoista Suomalaisista,
Jotkapa viel’ elivät, kuningastaan taitanut auttaa
Suuressa ahtaudessa. Jo koittavi tok’ avun hetki.
Ennenkuin kuningas sotilaineen retkelle tälle
Antautui, oli hän hevosmiehiä melkeän määrän
Käskenyt seuraamaan häntä ratsas-matkalla kaukaa.
Ampumisen olivat nämä kuulleet; kohta he täyttä
Laukkaa karkasivat, tulivat kuni leimaus lentäin
Ratsuilla vaahtoisilla, ja tuuliais-myrskynä aivan
Hurjina hyökkäsivät vihollisten kimppuhun kilvan.
Häiriöhön tuli het’ sotajoukko Itālialainen,
Turvautui pakohon; toki paljon vankia saatiin.
Sykkivin rinnoin nyt sekä riemusta säihkyvin silmin
Ruotsin voittoisat urot kiersivät ruhtinahansa.
Mut satumainen tää pelastus oli ostettu kalliin.
Miehissä melkeittäin oli kaatunehet solakossa
Suomalaiset soturit. Mikä henkihin heist’ oli jäänyt
Haavoitettuna ol’. Jalomielinen Kustavi Aadolf
Heltyi itkemähän, kun katseli uljaita näitä,
Jotk’ olivat hänen eestään henkensä alttihiks panneet.
”Kuin monen oivallisen urotyön”, sanoi hän, ”olis vielä
Tehneet sankarit nuo, jos vaan varomatta en oisi
Saattanut kuolemahan kovin aikaiseen minä heitä”.
Lehdillä historian on ottelu Demmin’in luona,
Varrella vuossatojen, tapaus, joka heittävi aina
Kunnian kuuluisan säde-virtoja armahisille
Suomelan seuduillen sekä myös asujaimille niiden
Kunnailla kultaisilla ja laaksoissa laulelevissa.
Uskolliset urohot, jotk’ kaukana outojen maiden
Kentillä, velvollisuutenne täyttäen, annoitte alttiiks
Voimanne kalliimmat, verivirtanne kuumat ja myöskin
Henkenne herttaisen, teit’ muistavi siunaten Suomi,
Silmässä uljauden jalo kyynel, rinnassa riemu.


Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.