Tappelu Demmin’illä

Tappelu Demmin’illä. Kirjoittanut Gustaf Gideon Forsman

Uljaine urhoineen oli Kustavi Aadolfi suuri

Maastaan matkustanut, meren aaltoja kyntäen, Saksaan.

Turvaten vaan Jumalaan sekä oikeahan asiaansa,

Rohjennut oli hän, tuo pohjan sankari hurskas,

Ryhtyä taisteluhun väkevää Itävaltoa vastaan,

Keisarin valtikkaa sekä paavin liittoa vastaan,

Kansat päästääkseen oman-tunnon vangituksesta,

Jolla katolinen kirkko ja valtion rautainen koura

Uskonto-innossaan sokeassa heit’ polkea pyysi.

Ylpeä keisari, min soturit oli tottunehet jo

Voiton-lauluillaan Eurōpan täyttämähän, ja

Min sotapäällikkö, tuo ijäkäs sekä yrmikäs Tilly,

Saanut hiljakkoin oli suuren, loistavan voiton

Tanskan-maan kuninkaast’, piti turhina hankkehet Ruotsin,

Vieläpä linnassaan ivaten hän Vienissä lausui:

Kylläpä maar’ sulattaa etelässä se paahtava päivä

Tuon lumi-ruhtinahan, min pohjola viskasi tänne.

Haastelivat samaten vihollisten leirissä muutkin.

Mutta ei ollutkaan, kuten arveltiin, tämä Ruotsin

Kuuluisin kuningas lumi-höytälehistä ja jäästä.

Sen tuli tuntemahan pian mahtava keisarin valta,

Röyhkeä Ferdinand itse, katolinen kirkko ja paavi.

Kaikki he pelkäsivät, kun Kustavi Aadolfi riensi

Voitollisin sotavoimin pohjaisen läpi Saksan,

Valloitti linnoja, kaupunkiloita ja lemmellä voitti

Kansojen rakkauden sekä myös monen ruhtinahankin.

Saapunut nyt väkineen kuningas oli Pommerin maahan.

Demmin’in kaupungin etelien sijoittuupi hän siellä,

Mielien valloittaa tämän pienen, tärkeän paikan.

Mut sitä suojelemassa on keisarin päällikkö Conti.

Seisovi hän sotilainensa leirissä linnoitetussa.

Ratsastaa kuningas varahin ulos aamulla kerran,

Voidakseen lähempää vihollis-varustuksia nähdä.

Seitsemänkymmentä Suomen ratsasmiestä hän tälle

Retkelle kanssaan vei, koeteltuja urhoja kaikki.

Kustavi Aadolfin sotajoukossa palveli silloin

Muuan Italian mies; nimi pettäjän tuon oli Ponti.

Ratsastuksesta hän oli tiedon saanut, ja kohta

Contin leirihin lähti ja antoi hankkehen ilmi.

Ratsasmiehiä nyt ison joukon määräsi Conti,

Väijymähän kuningasta sen onsilon vieressä, jonka

Kautta hän aikoi ratsastaa sekä ottamahan myös

Vangiksi oivan tuon otuksen, mi ei vaarasta tiennyt;

Mutta Itālialaiset ei toki ampua saisi,

Ett’ei Ruotsalaisten sotaleirihin kuuluisi pauke. –

Kun kuningas väkineen solakkoon oli ehtinyt, kohta

Ryntäisee esihin vihollisten joukkoja, niinkuin

Rauhaisaan hepo-laumahan syöksähtää susi-parvi,

Kätköistään samoten, vihurin tavoin äkkiä aivan.

Ulvoen raivossaan, nämä nälkäiset pedot, julmat,

Kun näkevät rehevän ori-lauman juoksevan hiljaa

Metsän polkua, het’ sen käyvät kimppuhun kaikki.

Nousevi paikalla nyt verinen sekä hirveä melske.

Taistelu-vimmassaan kokevat sudet raatelevaiset

Iskeä herttaisten hepo-parkojen kurkkuhun hampaat.

Puolensa tok’ pitävät nämä niinkuin sankarit uljaat.

Hirnuvat raivokkaina ja potkivat ympärillensä.

Raudoitetut kaviot, petohon kun sattuvat, kauas

Paiskaavat poloisen ja se vinkuen henkensä heittää.

Mut monikin hevoinen veressään korisee kamaralla.

Metsän helmoihin, ulisten, petojen koko lauma

Väistyvi vihdoinkin, pahanpäiväiseks kurikoitu.

Kustavi Aadolfin sekä myös hänen vartiostonsa

Kimppuhun hyökkäsivät näin Contin Itālialaiset.

Tulvaillen joka puolelta, saarsivat ratsastajat he,

Että yks ainoakaan pakohon ei pääsisi sieltä.

Tässäpä suomalaiset soturit taas uljauttansa

Näyttivät kuuluisaa, kuten ennenkin useasti.

Niin tiheään kuni suinkin he ympäröivät kuningastaan,

Pyytäen puolustaa sen kallista henkeä aina

Kuolohon kalpeahan, verituiskujen tuimien alla.

Hurjana tappeli nyt joka mies urovoimalla, niinkuin

Leijona Nūbian maan; yks taisteli kymmentä vastaan.

Kauhea ahdistus solatiellä yht’äkkiä syntyi.

Ratsasmiehet ja myös hevosetkin toistansa toinen

Tuimina tunkivat, ei toki ykskään väistynyt syrjään.

Suur’ etu pyssyistään oli ensinnä Suomalaisilla,

Kun vihollisten joukko ei ampunut, kieltoa muistain.

Mutta Itālialaiset, luonteeltaan kovin kiivaat,

Suuttuivat pian, kiipesivät ylös vuorien päälle.

Sieltä he ampuivat. Rivi Suomalaisten vähitellen

Alkoi harvenemaan. Veriruusuja ruskeita puhkes’

Rinnoista sankarien; rivien läpi ankara tuoni,

Heiluttain vikatettaan, yllänsä mantteli musta,

Asteli kolkkona, sai elo-saalihin viljavan, kauniin.

Sankari herttainen, jalo ruhtinas karskina vielä

Taisteli harvenneen sotavartion keskellä tiellä.

Kuolijaks ammuttiin hevonen hänen altansa viimein,

Muuan Itālialainen ratsasmies hänet kanssaan

Tempasi, viedäkseen hänet vankina päällikön luokse,

Eikä yks ainoakaan noista harvoista Suomalaisista,

Jotkapa viel’ elivät, kuningastaan taitanut auttaa

Suuressa ahtaudessa. Jo koittavi tok’ avun hetki.

Ennenkuin kuningas sotilaineen retkelle tälle

Antautui, oli hän hevosmiehiä melkeän määrän

Käskenyt seuraamaan häntä ratsas-matkalla kaukaa.

Ampumisen olivat nämä kuulleet; kohta he täyttä

Laukkaa karkasivat, tulivat kuni leimaus lentäin

Ratsuilla vaahtoisilla, ja tuuliais-myrskynä aivan

Hurjina hyökkäsivät vihollisten kimppuhun kilvan.

Häiriöhön tuli het’ sotajoukko Itālialainen,

Turvautui pakohon; toki paljon vankia saatiin.

Sykkivin rinnoin nyt sekä riemusta säihkyvin silmin

Ruotsin voittoisat urot kiersivät ruhtinahansa.

Mut satumainen tää pelastus oli ostettu kalliin.

Miehissä melkeittäin oli kaatunehet solakossa

Suomalaiset soturit. Mikä henkihin heist’ oli jäänyt

Haavoitettuna ol’. Jalomielinen Kustavi Aadolf

Heltyi itkemähän, kun katseli uljaita näitä,

Jotk’ olivat hänen eestään henkensä alttihiks panneet.

”Kuin monen oivallisen urotyön”, sanoi hän, ”olis vielä

Tehneet sankarit nuo, jos vaan varomatta en oisi

Saattanut kuolemahan kovin aikaiseen minä heitä”.

Lehdillä historian on ottelu Demmin’in luona,

Varrella vuossatojen, tapaus, joka heittävi aina

Kunnian kuuluisan säde-virtoja armahisille

Suomelan seuduillen sekä myös asujaimille niiden

Kunnailla kultaisilla ja laaksoissa laulelevissa.

Uskolliset urohot, jotk’ kaukana outojen maiden

Kentillä, velvollisuutenne täyttäen, annoitte alttiiks

Voimanne kalliimmat, verivirtanne kuumat ja myöskin

Henkenne herttaisen, teit’ muistavi siunaten Suomi,

Silmässä uljauden jalo kyynel, rinnassa riemu.

Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.