Tarina kaihosta, ilosta ja surusta

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tarina kaihosta, ilosta ja surusta.
(Katkelma pitemmästä runoelmasta).
Kirjoittanut Eino Pakarinen


Monelle on Kaiho tuttu;
Monen Kaiho kumppalina
Kulkevi elämän halki.
Mistä Kaiho maailmahan
Saanut on samoamahan?
Tullut liekkö taivahasta,
Vaiko synnistä siinnyt;
Syntynyt syän kesällä
Taikka talvi pakkasilla?
Kenpä siitä selvän otti!?
Lieppä tullut taivahasta,
Syntynyt syänkesällä
Iltaruskon hohtehessa
Rauhan lammin rantamille;
Kun jo lintunen lehossa
Loppuvirtensä viritti,
Pisti pääkön siiven alle,
Siihen oksalle nukahti;
Kun jo kukkanen kedolla,
Kanervainen kankahalla
Ummisti unisen silmän;
Tumma kuusikko mäellä
Hiljallensa huokaeli;
Kaste ruohohon kohosi,
Verhosi hämärä maita – –
Lieppä syntynyt suvella?!
Lieppä tullut taivahasta?!
Tai lie synnistä siinnyt,
Matkannut maa-emistä
Meren mustan rantamalle
Pimeänä pakkasyönä,
Pauhussa meren avaran,
Rannan hyrskyn raivotessa;
Kun se pakkanen pureva,
Viiltävä vihurin viima
Jänösen lumelle jääti,
Puusta varpusen pu’otti.
Pyrki kyynele esille
Silmästä inehmon lapsen,
Senkin jääti jäinen viima –
Lieppä synnistä siinnyt,
Matkannut maa-emistä?
Kerron teille Kaihon synnyn,
Kuten sen minulle kertoi
Tumma kuusikko kohisi,
Honka vanha huokaeli,
Liverti lehdossa lintu,
Laine lammen lauleskeli:
Ilo Kaihon on isona
Suru Kaihon synnyttäjä.
Surun rakkaus Ilohon –
Siitä Kaihon kaunosielu,
Lahja taivosta tavattu.
Suru Ilon hylkimänä –
Siitä Kaihon syksymieli,
Synnistä sikiäminen!


Lähde: Pakarinen, Eino 1902: Mutkaisilla poluilla. Boman & Karlsson, Hämeenlinna.