Teaterin merkitys kansallisessa sivistystyössä

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Teaterin merkitys kansallisessa sivistystyössä.

Kirjoittanut Minna Canth


Enemmän kuin mistäkään muusta kaunotaiteesta kuullee ehkä näytelmätaiteesta, teaterista lausuttavan toinen toisestaan eroavia mielipiteitä.

Kun yhdeltä puolen kiivas uskonnollinen into on taipuvainen katsomaan sitä pakanalliseksi, kevytmieliseksi, paholaisen keksimäksi viettelyskeinoksi, jolla ihmisten mielet vieroitetaan kristillisyydestä, kaikelle kansallisuuden terveelle edistymiselle välttämättömän tarpeellisesta tapojen ehjyydestä, niin ei suinkaan puolustajissakaan puutu niitä, jotka vaativat sille liian suurta arvoa annettavaksi, tahtovat asettaa sitä niinkuin taidetta yleensä enemmän tahi vähemmän, uskonnon sijaan, olemaan ihmismielten yksinomaisena jalostuttajana, ylentäjänä. Eikä nekään, jotka asiaa tyynemmin, monipuolisemmin katsovat, suinkaan liene edes pääasiassa yhtä mieltä sen ansioiden tahi puutosten ja haittojen suhteen. Jos meillä, missä kansallisen teaterin alku vasta niin hiljakkoin on pantu toimeen, olisikin näin kauvaksi eroavia ajatuksia tästä nuoresta lapsesta, jonka tapoja, pyrintöjä, mielihaluja, vaikutuksia ei vielä niin selvään ole voitu huomata, niin sitä ei kovin saisi ihmetellä. Sehän olisi ihan luonnollista, että vielä jotenkin outoa asiaa sangen erilailla arvostellaan. Mutta onpa niissäkin maissa, missä teateri vanhemman sivistyksen kasvattamana on jo ehtinyt suureksi puuksi, jonka oksat ja haarat lavealle ovat levinneet, useinkin mielipiteet sen suhteen tasaantumatta, onhan niissäkin sillä liiallisia sekä ylistäjöitä että moittijoita. Asiain näin ollessa, kun kotimainen näyttelijä-seura meilläkin jo on olemassa ja parasta kättä majaelee kaupungissamme, katsomme päivän olojen vaatimaksi velvollisuudeksemme lausua muutamilla sanoilla, mitä teaterin merkityksestä ja vaikutuksesta kansallisen sivistyksen suhteen ajattelemme.

Kuin sanotaan teateria pakanalliseksi laitokseksi, niin siinä kyllä on sen verran totta, että teateri muinaisilla sivistyneiltä pakanoilla: Kreikkalaisilla ja Romalaisilla on ollut sangen suuressa kukoistuksessa ja että niiden taide tässä niinkuin muissakin kohden on sanomattomassa määrässä uudempaan kristilliseen aikakauteen vaikuttanut. Onpa vielä muissakin pakanallisissa kansoissa, jotka ovat sivistyksessään kauvemmaksi ehtineet, vieläpä muutamissa alhaisemmallakin sivistys-kannalla olevissa, jonkinmoista näytelmä-taidetta ollut olemassa *). Mutta jos tämän katsomme riittäväksi perustukseksi hyljätäksemme teaterin, niin on meidän täytyminen, ollaksemme johtopäätteissämme yhtäpitäviä, myöskin julistaa kuolemantuomio miltei jokaisesta kaunotaiteesta, mitä viljellään, sillä ovathan ne suuremmassa tahi vähemmässä määrässä yhtä pakanallisia, koska pakanat niitä ennen muinaan ovat viljelleet ja niiden sisältö, hengen ulkomuoto ainakin välillisesti on tuntenut vaikutusta klassillisesta pakanuudesta: Kreikkalaisista ja Romalaisista. Mutta koska sitä emme tee, koska päinvastoin vaan iloitsemme, että (mainitsematta muita) esim. Runeberg’imme muinaisten pakanallisten klassillisten kirjailijain johdolla on kohonnut ylevien, jalojen aatteiden mahtavaksi tulkiksi, ja hartaasti toivomme, että vastakin senlaisia saman tien kävijöitä kansallisen sivistyksemme kehotukseksi seassamme ilmestyisi, niin ei ole sen suurempaa syytä antaa tuon puheen pakanallisuudesta hiukankaan painaa vaakassa teatterista arviopäätöstä langettaessamme. Myöskin on tietty, että kristillinen kirkko, jonka ensiaikoinaan ja pakanain seassa totuutensa kilvoitusta taistellessaan oli täytynyt jyrkästi asettua kaikkea näytelmätaidetta vastaan, kun sen henki muka oli pakanallinen, sittemmin keski-aikana aivan paljon käytti tätä ennen vihattuansa keinona levittääksensä kristillistä katsantotapaa ja sen käsitteitä kansoissa, jotka vielä eivät hyvin pystyneet niitä vähemmän havaannollisessa muodossa tajuamaan.

Milläkään järjellisillä perusteilla ei saata väittää, että ei olisi oikeutettua esitellä ihmismielen tunteita, intohimoja, pyrinnöitä onnellisesti lähi onnettomasti päättyvine kilvoituksineen näytelmäkirjallisuuden yhtähyvin kuin muun kaunokirjallisuuden muodossa. Ja kun tämä oikeus täytyy myöntää, niin tietysti siitä johdonmukaisesti seuraa, että, niinkuin muun kaunokirjallisuuden sisältöä esitetään taidelausunnolla eli deklamoimisella tahi muillakin sopivilla keinoilla, niin tulee saada näytelmäkirjallisuutta esitellä sillä keinolla, mikä sen luonnon mukaista on ja millä sen sisältö saadaan ihmismielelle mitä monipuolisemmin ja havaannollisemmin puhumaan, nimittäin näyttämöllä näyttelemisellä. Mutta vaikka tämä täytyy jokaisen myöntää, niin kuitenkin on sitä enemmin tahi vähemmin vieroksuttu ja vastustettu. Mikä lienee syynä siihen? Kaiketi ei mikään muu kuin se seikka, että näytelmäkirjallisuus täten tulee saamaan enemmän kuin muu kaunokirjallisuus mielet valtaansa, tekee mahtavamman vaikutuksen yleisöön. Näyteltynä sen kuviteltu sisältö puhuu tosi-elämän toiminnan tapaan, viepi katsojan mukanaan niiden intohimojen vyöryyn, jotka sen kertomien tapausten toimittajissa vaikuttavat. Mutta sillä ei suinkaan ole sanottu, että tämän mahtavan mielenviehättäjän tarvitsee juuri viedä ihmistä pahaan. Miksi ei se yhtä mahtavasti voisi viedä hauta hyvään, puhdistaa häntä, ylentää häntä? Kumpi näistä tapahtuu, se tietysti rippuu siitä, hyviäkö vai huonoja kappaleita näytellään, miten näytellään ja miten ne katsojien käsityskantaan sopivat. Kun tämä on erittäin tärkeä, tulee myös sanomakirjallisuuden ja yleisön, sen kun kukin siihen kykenee, pitää silmällä, kiittää, huomauttaa sitä hyvää, moittia, tuomita sitä pahaa, mitä teateri tarjoo.

Niinkuin luonnossa valolla on varjo seuralaisena, niinpä on laita ihmis-elämässäkin aatteiden astuessa toteutettavaksi. Mitään niin korkealle tarkoittavia laitoksia, mitään niin yleviä pyrintöjä ei maailmassa ole ollut, että niiden rinnalle vastakohtana ei olisi ilmestynyt jotakin, mitä ei ollenkaan ole tahdottu eikä tarkoitettu, ja mitä itse tarkoitetun aatteen toteuttamiselle on ollut suurena esteenä. Nämä esteet, varjopuolet, eri aikoina ja eri tiloissa ovat olleet eri suuria. Joskus ovat suurentuneet niin, että on ollut vaikea eroittaa niiden takana mitään parempaa olevankaan, joskus taas vähentyneet niin, että niiden olemista tuskin on huomannutkaan. Ihmiskunnan korkeinten aatteiden kannattajan, kristillisen kirkon, historia on tästä mitä puhuvimpia todistuksia. Se kertoo meille, että korkeimmat totuudet itse niidenkin kautta joiden asiana on ollut ihmismieliä niillä valaista, on pantu peitteen alle ja niiden sijaan tuotu omaa, ihmisten mieliä sokaisevan, tekovalaistusta. Samanlaisia ereyksiä, totuuden aatteesta poikkeuksia kertoo valtiollinenkin sekä tieteiden ja taiteiden historia. Että niitä myöskin näytelmätaiteessa ja teateri-oloissa tavataan kaikkina aikoina, nyt niinkuin ennenkin, sehän siis on jotakin luonnollista. Esityksessämme emme kuitenkaan tässä aluksi tahdo katsoa näihin puutteisin, vaan puhumme teaterista semmoisena kuin sen pitäisi olla ja joksi se myöskin vähitellen asianomaisten ahkeralla, vakaalla työllä, ja kansalaisten yhteisellä, valppaalla harrastuksella runollisuuteen kykenevässä kansassa voipi tulla. Sitten puhumme niistä varjopuolista, joita sen mukana helposti ilmestyy, sekä miten ne voidaan estää sanottavasti vaikuttamasta.**)

Ihmisen luonnossa asuu halu nähdä uutta, outoa, ihmeellistä, ja olla tuon tuostakin intoisessa mielentilassa. Jos hän saa tyydyttää tätä luontonsa tarvetta hyvillä, ylentävillä havainnoilla ja keinoilla, min hän viihtyy hyvin ja hänen henkensä voimat pysyvät virkeinä. Jos taas hän ei siihen ole tilaisuudessa, niin usein, sitä pahempi, tämä intoihin pääsemisen halu voittaa hänet niin, että hän hakee huonoja innostus-välikappaleita tylsistyneen olentonsa kohoitteeksi, taikka jos hänellä onkin, kuten pitäisi, tarpeeksi voimaa ja tuntoa ihmiselle sopimattomista itseään pidättääkseen, niin ainakaan hän enemmiten ei saata varjella itseänsä olennossaan ikävystymästä sekä elinvoimiansa veltostumasta. Hyvä hänelle siis, jos yksitoikkoisista ja rasittavista toimituksistaan väsyneelle mielelleen helposti saapi uutta, hyvää ja tosiaan terveellistä virkistystä. Tätä saavuttaakseen hakee hän, jos siihen on tilaisuudessa, omaisiensa tahi muiden hyvien kanssa-ihmisten seuraa, tahi muitakin sopivia virkistyskeinoja. Mutta tuskinpa kuitenkaan mikään voipi tarjota hänelle, mitä hän siinä tilassa hakee ja tarvitsee, niin runsaassa määrässä kuin taide, ja erittäinkin näytelmätaide, joka itseensä yhdistää miltei kaikki taiteet. Se avajaa hänen mielellensä, kun se on päivän tavallisista toimista väsynyt, mutta sentään, ikuisen luontonsa alinomaiseen vaikutukseen vaativaa lakia noudattaen, ei voi hyvin viihtyä toimetonna, liikkumatta, eikä kuitenkaan kykene hyvin järjevoimain suurempaan ponnistukseen, äärettömän piirin, elähyttää sen kaikkia voimia yhtäkään niistä liiaksi ponnistamatta, ja yhdistää järjen ja sydämmen sivistämisen mitä jaloimpaan huvitukseen. Näyttämöllään se tuopi hänelle omin silmin katseltavakseen elävien henkilöiden muodossa ihmis-elämän paheita ja hyveitä, onnea ja kurjuutta, tyhmyyttä ja viisautta, antaa korkeamman käden hallituksen näkyä näitä palkitessa tahi rangaistessa, ihmissydämmen tunnustaa syvimmät, salaisimmat halunsa, tempasee valenaamarin tekopyhän kasvoilta, ja näyttää hänen todellisen muotonsa ja olentonsa, langettaa oikeamielisenä, lahjomattomana tuomarina pelkäämättä ja mieliä katsomatta oikeita, totisia tuomioita. Kun sen hallussa on kuvituksen ja historian, menneen ja tulevan ajan valtakunta, voi se vielä kutsua rikokselliset, joiden ruumiit jo aikoja sitten haudoissaan ovat mädänneet, kulkemaan uudelleen hänen silmiensä edessä kauhean rikostiensä, peljästyttämään häntä hirmuisilla tunnonvaivoillaan, ja vahvistamaan häntä uskossaan, että rikokselliset aina kärsivät rangaistuksensa.

Mutta vielä semmoisiakin, hienompia rikoksia, joihin maallisen lain koura ei saa kiinni, ottaa teateri rangaistukseen, monta semmoista vähää avua, joista laki ei puhu mitään, ottaa se puolustaakseen ja kehoittaa katsojia niitä elämässä noudattamaan, pukien ankaran velvollisuuden miellyttävään, viehättävään vaatteesen. Ja vieläkin kauvemmaksi ulottuu teaterin vaikutus-ala. Ihmis-elämän onnea häiritsee tyhmyys ja narrimaisuus yhtäpaljon kuin rikokset ja paheet. Teateri pitää tyhmien narrien monivaihteleville luokille ikäänkuin peiliä edessä, jossa saavat nähdä, mimmoisia ovat. Mitä teateri murhenäytelmässä vaikuttaa kauhistuksella, sen se pilanäytelmässä vaikuttaa pilalla, ja ehkäpä vielä tuntuvamminkin. Sillä pila ja halveksiminen koskee ihmisen ylpeyttä tuntuvammin, kuin kauhistus ja pelko hänen omaatuntoansa kiristää. Hullumaisen narrimaisuutta monissa muodoissaan opettaa juuri hyvä pilanäytelmä, komedia, meitä huomaamaan. Se tekee meidän mielemme, tuntomme hienommaksi, terävämmäksi sitä havaitsemaan. Ystävämme sallimme ehkä tehdä meille muistutuksia pahoista tavoistamme, mutta jos hän pilkallisesti meille nauraa, niin tuskin voimme sitä hänelle antaa anteeksi. Näyttämön ainoastaan sallimme nauraa meidän heikkouksillemme, kun se säästää meidän arkatuntoisuuttamme eikä tahdo syyllisten narrien nimiä julkaista. Tarvitsematta punastua näemme sen peilissä valenaamarin kasvoiltamme pudonneeksi, ja olemme salaisuudessa itseksemme kiitollisia sen antamasta, arkatuntoisuuttamme säästävästä varoituksesta.

Täytyy kyllä myöntää, että itserakkaus useastikin estää katsojata sovittamasta itsehensä niitä narrimaisia puolia, mitä hän näyttämöllä näkee, ja mitä hänellä itsellä on niiden kanssa yhteistä; täytyy myöntää, että katsojissa on niin tunnoltaan tylsistyneitä, paatuneita, että näytelmän paras vaikutus menee hukkaan, että monet rikokselliset irstautta mielellänsä sen peilin edessä elämäänsä puolustavat, että monet näytelmän hyvät tunteet ja ihanteet katsojan kylmältä mieleltä lankeavat pojes, mitään vaikuttamatta. Tuskinpa voinemme toivoa, että kukaan paatunut viattomuuden viettelijä, että kukaan turvattomien tyly sortaja, että kukaan lihallisuuden palveluksessa irstaileva, veltostunut mässäri, että mikään korttipelin helvetillisessä kuumeessa riehuileva itsekkäisyys, että kukaan ahneuden pauloihin kietoutunut ottaa parantuakseen siitä, että näkevät teaterissa, kuinka törkeitä heidän himonsa ovat, mitä onnettomia seurauksia ne tuovat mukanansa. Mutta onko sillä sanottu, että teateri ei mitään ole ihmisissä vaikuttanut niiden paheiden leviämistä vastaan? Ei suinkaan. Jos kohta sillä ei oletkaan niin mahtavaa vaikutusvoimaa, että saisi juurtuneet, niin sanoaksemme luonnoksi muuttuneet, paheet ihmisistä eriämään, niin onhan sekin jo suuri ansio, että se huomauttaa niille, jotka niiden pauloihin vielä eivät ole takertuneet, mitä laatua ne ovat, mitä seurauksia niillä ihmis-elämässä on, minkälaisilla vehkeillä ja verkoilla ne koettavat ihmistä kietoa. Eihän viattomuus silloin enään ole niitä ymmärtämätön; eihän ne siis enään kohtaa häntä kokematonna; voihan se, ennakolta niiden kuvan nähtyänsä, elämässä niitä tavatessaan, epäillä niitä, varoa itseänsä, niin ettei anna niiden itseään pettää ja voittaa.

Niinkuin teaterilla edellä mainittujen paheiden ja monien lukemattomien niiden vertaisten suhteen saamme varoituksia, joista meillä elämässä, jos panemme niitä ajatellaksemme ja tarkataksemme, on paljon hyötyä ja opetusta, niinpä monenmoisissa muissakin tapauksissa, mitkä meitä kohtaavat, tulemme sen kuvaelmilla ennakolta huomautetuiksi siitä, mitä vastedes olemme ehkä tapaavat. Sillä tuodaan meidän nähtäväksemme monenlaatuista ihmisellistä kärsimystä, monenlaista muiden ahdinkoa. Sen johdolla saatamme kulkea kuoleman viimeisiä hetkiä kuuntelemassa, oppimassa, saada kuulla tunnustuksia, ihmismielen sisimmistä solukoista lähteneitä, meitä varoittavia, vakavasti neuvovia, puhdistavaa; silloin saamme nähdä riettaimman viisastelemisen kadottavan rohkeutensa, kun sen eteen toisen tuntemattoman maailman ovet ovat aukenemaisillaan.

Mutta samalla kun näyttämö opettaa täten meidät ihmis-elämän monenlaisia hairauksia ja onnettomuuksia tuntemaan, samalla se myöskin, kun antaa meidän havaita ja arvostella sen ahdinkojen, sen kiusausten syvyyksiä, synnyttää meissä armeliaisuutta ja sääliväisyyttä noita elämän aaltoisella merellä haaksirikkoon joutuneita kohtaan. Ihmisyyden osanottava tunne rupee elämään meidän rinnassamme, emme enään ole taipuvat heittämään ensimmäistä kiveä heikon syyllisen ihmisparan päälle, emme enään ole tuomioissamme niin jyrkät, samalla kuin myös olemme oppineet ymmärtämään, että emme suinkaan sentähden saa olla mietoja ja velttoja pyrinnöissämme elämän onnettomien suhteen, tahi varomattomia oman mielemme intohimoja hallitessamme, ja päällipuolisia niiden oikeata luontoa arvostellessamme. Jos olemme maailman suuria, jotka vaan saavat kiitosta itsestänsä kuulla, vaikka se ei aina ansaittuakaan olisi, saamme tässä kuulla totuutta, saamme nähdä jokaisella hyvällä luonteella, olkoonpa se missä halvassa ammatissa tahansa, olkoonpa se puettu mihin halpaan pukuun hyvänsä, olevan suuren katoamattoman arvon ihmiskunnan elimillisessä yhteydessä, vieläpä suuremmankin kuin sillä, joka ylhäistä asemaansa ei ansaitse.

Mille elämän kysymykselle ei teateri, jos sen näytettävät sisältö-kappaleet ovat hyviä ja tarkoittavat ylähälle, riittäisi valoa heittämään? Itse kasvatuksenkin vakava kysymys saattaa sillä saada valaistusta. Monen äidin liiallinen, mieletön rakkaus lapsiinsa, monen isän nurjat kasvatusperusteet, mitkä niin usein ihmislapsista onnettomia tekevät, saattaa siltä saada terveellisiä, mieleen sattuvia, unohtumattomia muistutuksia. Teateri voidaan siis vakailla pyrinnöillä saada yhteiseksi, kaikkia opettavaksi laitokseksi, yhteiseksi lempeiden valosäteiden kuljettajaksi kaikille. Se voipi puolestansa tehdä paljon barbarisuuden, raakuuden, tylyyden, ymmärtämättömyyden, mietouden, ahtaan katsantotavan karkoittamiseksi.

Mitä se täten voipi vaikuttaa kunkin kansan hengen kohotukseksi, mitkä siivet se lainaa koko sen ihanteelliselle nousulle, mikä välttämättömän tarpeellinen laitos se on, jos kansa tahtoo tulla itseänsä tuntemaan yhteisillä hengellisillä pyrinnöillä, yhteisellä ajatustavalla, yhteisellä sivistyksellä – se kullekin ennakkoluuloitta asiaa ajattelevalle käynee edellisestä selvälle. Ainoastaan teaterille on mahdollista suuremmassa määrässä saada aikaan kansan kaikissa kerroksissa yhtäläistä mielipidettä useampien elämässä kohtaavien asiain suhteen, yhtäläistä niiden asiain arvostelemista, joista muut kansat toisin päättävät; ainoastaan se saattaa suuremmassa määrässä antaa kansan katsella itseään, omaa elämäänsä, opettaa sitä hyviä ja huonoja puoliansa tuntemaan, luoda sen silmien eteen menneistä ajoistaan kuvaelmia, kutsua sen suuret henget taistelemaan heidän aikainsa taisteluita, toimittamaan heidän aikainsa tehtäviä, puhumaan heidän aikainsa tunteita, mielipiteitä, pyrinnöitä, opetukseksi elävälle polvelle, innostuttamaan sitä hyviin pyrinnöihin, pahoista sitä varoittamaan. Vähemmänkin tieteissä oppinut saapi sen välityksellä käsitystä kansansa ei ainoastaan nykyisen vaan myös menneen ajan hengestä ja mielipiteistä, ja tuntee itsensä ilolla sen hengen lapseksi. Hän ei enään halveksi kansaansa, hän sitä rakastaa.

Niistä tapauksista, missä hänen kansansa sisimmät pyrinnöt tulevat näkyviin, missä se taistelee ulkonaisessa maailmassa toteuttaakseen historiallista tehtäväänsä, missä se vaipuu oman olentonsa sisimmäiseen syvyyteen selittääkseen itselleen elämän vaikeita arvoituksia, on hän hyväsisältöisellä kansallisella teaterilla saanut nähdä mielensä kaikille puolille puhuvia kuvaelmia. Ne ovat siinä niin sanoaksemme lihana ja verenä astuneet hänen silmiensä eteen. Hän on tullut havaitsemaan omassa hengessään olevan paljon yhteyttä niiden kanssa, hän on huomannut olevansa oksa samasta puusta, hänelle on mahdotonta ajatella siitä erottuaan hengellisesti elävänsä.

Niistä puolista, mitä teateri kansalle huomauttaa itsetuntemiseksi, on erittäinkin huomattava sen kielen monituiset käännökset, sen sointu, sen sivistynyt käytäntö puheessa. Teaterin avulla tulee yleiseksi ja vakaantuu sivistynyt puhekieli. Teateri huomauttaa, mikä kielessä sointuu, mikä ei, mikä puheessa on kaunista, mikä rumaa.

Teaterin vaikutuksesta yleensä kielen kohotukseksi puhuessamme tahdomme erittäinkin huomauttaa, kuinka tärkeä sen tehtävä nyky-aikana on Suomen kielen suhteen. Tosin on meillä vielä, kun sivistyksemme kulku viime aikoihin saakka on melkeen yksinomaisesti käynyt vieraan kielen välityksellä, mahdotonta saada teateria, joka kaikin puolin vastaisi niitä vaatimuksia, mitä sen kielen puolesta tulisi; tosin se sentähden, vaikka asianomaiset kuinkakin paljon ahkeroitsevat täydellisyyttä saavuttaaksensa, siinä suhteen on kuva meidän käännöskannalla olevista sivistyspyrinnöistä. Mutta vaikka niin onkin, olisi väärin sanoa, että se vielä ei mitäkään vaikuta Suomen kielen hyväksi. Jo sekään ei suinkaan ole nykyisissä oloissamme halveksittava voitto teateristamme, että se monelta on poistanut tuon entisiltä ajoilta perintönä saadun luulon, että muka kielemme on niin raaka, niin vähän edistynyt, että sillä sydämen hienompia tunteita, mielen ylevämpiä ihanteita, intohimojen voimakkaita kuohuja, sukkelan kanssapuheen leikitteleviä kokkapuheita sopivalla, ajan sivistystä läheskään vastaavalla tavalla ei voitaisi ilmi tuoda. Ovatpa nyt tulleet huomaamaan ja kuuleepa monen sitä tunnustavan, että siinä on sointua, hienoutta, rikkautta, jota ennen, sen kun kieltämme olivat kuulleet, eivät olleet voineet siinä havaita. Onpa kyllä kunkin kansan velvollisuus rakastaa ja viljellä kieltänsä, vaikka se rumaltakin kuuluisi; mutta sen velvollisuuden täyttäminen käypi tietysti paljoa helpommin ja mielusammin, missä kauneuden tunto ja nautinto on viehättämässä. Mutta nekin, jotka jo ennestään ovat kielemme kauneuksia ja rikkautta tunteneet, ovat yhä uusia semmoisia siinä tulleet huomaamaan, kuullessaan sitä lausuttavan näyttämöltä taiteen vaatimusten mukaan, vieläpä itse vioistakin tulleet entistä selvemmälle. Kysykäämme vaan keltä hyvänsä, joka esim. harjoittaa kaunokirjallisuutta Suomen kielellä, mitä hän puheena olevan asian suhteen ajattelee, niin hän varmaan oman kokemuksen kautta saadulla vakuutuksella on meille vastaava, että teateri juuri nyky-aikana, erittäinkin kuin useinkaan ei vielä kuule sivistyneiden seurassa kieltämme viljeltävän, on hänelle pyrinnöissään koulu, jonka opetusta hän, itselleen haittaa tekemättä, ei saattaisi puuttua. Emme saata tässä olla ajattelematta runoilijamme Alexis Kivi vainajan taistelemista kovien kielellisten vastusten kanssa. Mikä arvaamaton johdatus olisi suomenkielinen teateri, jos se silloin olisi ollut olemassa, ollut hänelle, joka oli syntyisin seuduilta, missä kansankieli on hyvin turmeltunutta, ja joka itse oli tykkänään sen tieteellisen taidon puutteessa! Mutta monilla muillakin Suomen kielen käytännön aloilla, joita emme tahdo tässä mainita, saattaa suomenkielinen teaterimme nytkin jo olla osviittana ja huomauttajana siitä, kuinka tärkeätä on, jos tahtoo joillekin aatteille ihmisten sielussa sijaa valmistaa, että niiden puku: kieli pitää olla sisältöönsä täydelleen ja huolellisesti sovitettu, että mitään yleviä aatteita ei sovi siivoamattomassa kielellisessä muodossa tuoda esiin, sekä että ne pitää lausuttavan sen mukaan, mitä kunkin ajatuksen sisältö ja itse kielen luonto vaatii – seikka, mikä meillä Suomen kieltä käyttäessä hyvin usein unhotetaan. – –

Ikäviksemme olemme nähneet, että monasti meillä ihmisten käsityksessä tapojen hienostus merkitsee yhtä kuin sivistys. Niillä käsitteinä on kuitenkin suuri ero. Tulisimme liian kauvaksi aineestamme, jos tässä rupeaisimme perusteellisemmin niiden eroitusta selittämään. Aineemme suhteen luulemme riittävän, kun huomautamme, että senlainen sivistys, mitä on perustettu ainoastaan hienostukseen ja kauneuden tuntoon, ei sitä nimeä ansaitse, sillä se saattaa olla tykkänään siveyttä vailla. Mutta tätä tarkoin muistaessamme tulee meidän yhtä tarkoin huomata, että elävä, puhdas ja hienostunut kauneuden tunto, vaikka se yksinään ei voikaan mitäkään siveyttä kannattaa, eikä sentähden ole siveellisen elämän pääperustana pidettäväksi mahdollinen, kuitenkin vaikuttaa siihen terveellisesti ja elähyttävästi, on sille niin sanoaksemme toisena tukena ja suojana. Sivistynyt kauneuden tunto vaatii kohtuutta ja siivoutta, se kammoo kaikkea, mikä on törkeätä, epätasaista, väkivaltaista, ja rakastaa kaikkea, mikä sointuisasti ja mukavasti sujuu yhteen. Että ulkonaisessa elämässä tunteittemmekin kuohuessa kuulemme järjen ääntä ja asetamme rajan luontomme raaoille himoille, sitä, niinkuin tiedämme, vaatii jokaiselta sivistyneeltä ihmiseltä sievä käytöstapa, mikä ei ole mitäkään muuta, kuin kauneuden tunnon viljelemisen kautta hereille ja vaikutukseen saatettujen, kaunotaiteellisten lakien noudatusta. Raa’at henkilöt, joilta puuttuu sekä siveellistä että kaunotaiteellista mielen viljelystä, saavat suorastaan luonnolliselta himoltansa käytöstänsä ohjaavan lain ja minkään välittämättä joutuvat sen alaisiksi. Ne siveelliset, joilta kaunotaiteellista mielen viljelystä puuttuu, saavat voiton luonnoltansa siveellisyytensä voimalla. Tätä vahvistaaksensa eivät voi koskaan liiaksi tukea itsellensä hakea. Jos heille vielä siveellisen mielenviljelyksensä lisäksi tulee kaunotaiteellinen, niin ovat sillä saaneet yhden voiman lisää, sekä vielä mielensä silmät selvennetyiksi siveellisyyden hienompiakin kohtia huomaamaan. Ja nekin, jotka siveellisiä perusteita puuttuvat, voivat ainakin koko joukon paremmin pysyä ylhäällä, jos heidän luonnollinen ihmisensä on kaunotaiteen välityksellä tullut jalostetuksi, vaikka tosin ovatkin kaunis kuori ilman sydäntä.

Kaikkea tätä ajatellessamme emme voi muuta ymmärtää, kuin että Suomenkin kansan kaunotaiteellisen tunnon viljeleminen on nyky-aikana mitä tärkeimpiä tehtäviä ja ansaitseva suurta huomiotamme muiden kansallisten pyrintöjemme rinnalla. Niitä, jotka pelästyen sitä taiteellisuuden intoa, joka nykyään heidän mielestänsä näyttää uhkaavan vetää puolellensa kaikki ihanteellisuuden taipuisat ja kykenevät mielet uskonnon ja siveellisyyden sekä muiden n. s. vakaiden toimien palveluksesta ja liiaksi ylentää edellistä jälkimmäisien rinnalla, tahtoisimme, myöntäen kyllä, että joskus heidän arveluissaan tässä suhteen saattaa olla perää, kehoittaa ajattelemaan, kuinka suuri osa meidän kansalaisista vielä on niin välittömällä luonnon kannalla, että pitävät sitä ihmisen voittamattomana herrana ja sanovat: ”mitä sille luonnolleen ihminen tekee?” Mitä on kaupungeissa meillä suurella yleisöllä näihin saakka ollut jalostuttamassa ihmisluontoa sen omalta kannalta? Tuskinpa juuri mitään, jollemme senlaisten joukkoon tahdo lukea positiivin säveleitä, panoraaman kuvia, nukkenäytelmiä, nuoratanssijoita ja muita senkaltaisia, joita erittäinkin markkinoissa parempien kaunotaiteellisten nautintojen verosta yleisölle tarjotaan. Mutta mitä jalostuttavista näillä keinoin saadaan aikaan – siitä ei tarvitse sanaakaan lausua. Maalla taas ovat kylän viuluniekat ja arkkiveisut olleet erittäinkin nuoren kansan luonnollisten tunteitten tulkkina ja puhdistajana. On kauvan elelty siinä luulossa, ettei sen parempia tarvitakkaan tuohon joutavaan tarkoitukseen; ovatpa muutamat tahtoneet niitäkin tykkänään kieltää, myöntämättä ihmisen luonnollisella alalla työskentelevälle kauneuden tunnolle mitäkään oikeuksia. Jokaisen täytyy myöntää että täten ajan pitkään ei ole mitäkään voitettu. Päinvastoin on enemmän kuin luultava, että ihmisen luonnollinen puoli, kuin sitä ei ole huolellisesti koetettu sen omaa kantaa seuraavalla ihanteellisuudella valaista ja ylentää, on tullut ilmi mitä raaimmassa ja aistillisimmassa muodossaan. – Mitä kaunotaide yleensä sekä erittäinkin teateri meidän mielestä voi tehdä viittaamassamme suunnassa sen luulemme edellä lausumastamme olevan selvän. Suokaamme siis sen alallaan innokkaasti tehdä työtänsä, mutta samalla taistelkaamme ja tehkäämme työtä yhtä hartaasti siveyden ja sen paraimman tuen: Jumalan pelon kannattamiseksi ja levittämiseksi.

Katseltuamme niitä hyviä, valoisia puolia, mitä teaterilla kansallisen sivistyksen palveluksessa on, luokaamme vielä lyhykäinen silmäys teaterin mukana useinkin ilmaantuviin varjopuoliin sekä niihin voimiin ja vaikuttaviin keinoihin, joiden hallitessa ne niin vähenevät, että niistä ei ole sanottavaa haittaa, ei ainakaan siihen monipuoliseen hyötyyn verraten, josta edellä olemme puhuneet.

Mitä enemmän jossakin kansassa elonraitis ja siveä henki hallitsee, sitä enemmän teaterikin sillä on taipuva olemaan puhtaan, hyvän hengen aatteiden tulkkina ja elähyttäjänä, sitä laveampia näkö-aloja pyrkii se esittää näyttämöllään elävinä kuvina, selitykseksi ja osviitaksi ylevän tarkoituksensa perille pyrkivälle kansallishengelle. Mitä enemmän taas kansan katsantotavasta ja elämästä korkeammat, ylevämmät pyrinnöt ovat kadonneet, mitä vähemmän se uskoo ja luottaa siveellisyyden ja ihanteellisuuden onnelliseksi tekevään voimaan, mitä vähemmän se tuntee huvitusta ja viehätystä niiden itselleen selville saattamisesta, mitä himmeämmin sen näköpiirissä siintää kansallisen ja ihmisellisen onnelan viehättävät maisemakuvat, taikka jos ne sieltä jo tykkänään ovat kadonneet, sitä enemmän kallistuu sen teaterikin palvelemaan itsekkään nautinnon tyydytystä, sitä enemmän vieraantuu se ylevästä tarkoituksestaan.

Silloin ei sillä enään ole yleisöä, jota huvittaisi kuvituksen siivillä kulkea hyvien ihanteiden maita katsomassa. Sentähden se yleisö ei enään joudu intoihinsa, jos niitä yritetään näyttämöllä sille esittää: sen hengen näkö on himmentynyt; se ei kykene niiden totuutta huomaamaan, se sitä epäilee, se ehkä sille ivallisesti nauraa. Mutta alkuperäistä, ihmisen luonnossa asuvaa intoihinsa pyrkimisen taipumusta se kuiteukaan ei ole kadottanut, vaikka se ei kykenekkään hyvästä innostumaan. Se tahtoo kyllä innostua ja nähdä jotakin uutta, outoa, ihmeteltävää, mutta ainoastaan senlaatuista, mikä sen mielelle tämän vaikutuksen tekee. Siveellisyydelle, elämän yleville pyrinnöille vierastuneena ei sillä ole huvitusta, jos näkee annettavan jokapäiväisestä elämästä kuvauksia, missä siveellisyyden taistelua ja kilvoitusta epäsiveellisyyttä vastaan esitellään, paitse jos näyttämöllä otetaan siveys ja ylevyys julkisen pilkanteon alaiseksi tehtäväksi. Huoletonna tulevaisuudesta, itsekkäänä ja veltostuneena sen hyväksi ponnistamaan se ei myöskään tule intoihinsa, jos näkee menneiden aikojen jaloja henkilöitä kansansa suuria tunteita näyttämöllä puhumassa, tahi niiden synnyttämissä toimissa uudestaan askaroimassa. Puuttuen sitä voimaa, joka siivon käytöstavan kannattaa, se myöskin puuttuu tervettä kauneudentuntoa. Se ei saata hyvin eroittaa kohtuutta kohtuuttomasta, siivoa siivottomasta, siistiä törkeästä, mukavaa muattomasta, hienoa karkeasta, jyrkkää sujuvasta, se on yleensä kauneuden-tunnoltaan pilaantunut todellista taidetta nauttimaan. Se sentähden saattaa pitää todellista epätaiteellisuutta taiteellisuutena, taputtaa innostuneena käsiänsä sille, mille siviä kauneuden tunto punastun häpiästä ja inhosta. Kauneudentuntonsa terveyden kadottaneena se tahtoo veltostuneen mielensä kohoitteeksi nähdä kaikkea, mikä vaan näyttää silmälle ja mielelle kummalliselta, huolimatta, onko se missäkään sopivassa yhteydessä itse näyteltävän kappaleen kanssa, tahi soveltuuko se yleensä kauneuden lakeihin. Teaterin johto rupee yhä enemmän suuntaamaan sen tehtäviä yleisön käsityksen mukaan ja laitos, joka on nivottu kaunotaiteellisen tunnon sivistäjäksi sekä lempeiden valosäteiden kuljettajaksi laveihin kansakerroksiin, alentuu alkuperäiselle tarkoitukseensa vastaiseksi, rupee mahtavasti puolestansa vaikuttamaan kauneudentunnon sokaisemiseksi sekä raakuuden ja hengellisen pimeyden levittämiseksi.

Missä yleisön arvio on tälle harhakannalle joutunut, siellä tosiaan on hankalata, siellä sitä ei helposti voida jälleen oikealle tolalle johdattaa. Näin epätoivoisasta kannasta, mille jouduttua ne perusteet, joilla kansan menestys ja elämä kannatetaan, ovat tykkänään raukeamaisillaan, emme katso tarpeelliseksi tässä ruveta sen enempää puhumaan. Suomessa ei toki ole niin harhatielle jouduttu. Mutta jokaisessa kansassa, olkoonpa kuinka elonraitis hyvänsä, on joitakin mätähaavoihin verrattavia pahentuneita osia, jotka pyrkiivät leviämään ja pahentamaan koko sen ruumista. Teateri, joka tehtävässään niin suuresti rippuu yleisöstään, on mitä herkimpiä laitoksia tuntemaan vaikutusta näistä mätä-osista. Miten ne ovat estettävät vaikuttamasta sen tehtäviin? Siten että kansan paremmat jäsenet eivät välinpitämättömällä mielellä katsele teateria ja sen tehtäviä, vaan valppaalla silmällä niitä seuraavat. Milloin ja missä se rupee huonouteen kallistumaan, tulee heidän sitä siitä ankarasti tuomita; milloin ja missä sillä on hyviä pyrinnöitä ja ansioita, tulee heidän niitä kiitoksella pitää esillä, kehoitukseksi ja kannatukseksi hyvää suuntaa seuraamaan. Turhaa on huutaa, että teateri on tykkänään hävitettävä; semmoisella huudolla ei kuitenkaan mitään voiteta. Mitäkään sivistynyttä kansaa ei Europassa ole olemassa, jolla sitä ei olisi. Todistaahan sekin jo sen tarpeellisuudesta. Mutta sen sisältö ei milläkään ehdolla saa olla huono. Sentähden tulee kansalaisten ja valtion tehdä niin paljon kuin suinkin mahdollista on, että saataisiin hyviä näyteltäviä kappaleita ilmaantumaan. Hyvien näytelmien kirjoittajat ovat sentähden niin palkittavat, että heillä on työstänsä se aineellinenkin etu, että se kehoittaa kaikkia, joilla on kykyä ja taipumusta, tälle suunnalle antautumaan. Tämä on erittäinkin tärkeätä meillä, kun näytelmäkirjallisuutemme on verrannollisesti köyhä. Näyttäisi sentähden kohtuulliselta, että valtio vuosittain joitakuita tuhansia markkoja uhraisi suomenkielisten näytelmäkappalten palkkioksi. On tietysti vielä vaikeata saada aivan useita ansiollisia alkuperäisiä kappaleita, niin suotava seikka kuin se olisikin. Mutta hyvien ulkomaan klassillisten kirjailijain käännöksistä olisi myöskin palkintoja annettava, ainakin runomittaan kirjoitetuista. Ne eivät suinkaan ole vähätöisiä ja ovat aina hyvänä yleisön arvion ohjaajana arvossa pysyvät. Kirjallisuuden seura on tosin tästäkin hengellisestä ja kansallisesta tarpeestamme koettanut huolta pitää varojensa mukaan ansiollisen näytelmiin kirjoittajia palkitsemalla. Mutta sen varat eivät ole niin suuret, että se monenlaisiin tehtäviinsä katsoen voisi tässäkin suhteen niin runsaita palkkioita jakaa, kuin mitä näytelmäkirjallisuutemme nykyinen tila vaatisi.

Tähän päätämme tämän kirjoituksemme, joka lehtemme ahtaasen tilaan katsoen ehkä jo on liiankin pitkäksi venynyt, vaikka vielä olisi paljon asiasta sanottavaa. Aikomuksemme on ollut puhuessamme teaterin merkityksestä kansallisessa sivistystyössä huomauttaa lukijoitamme erittäinkin siitä, että sitä ei saa pitää minäkään pilanpäiväisenä lelukapineena, vaan että kansalaisten tulee sitä kasvattaa rakkaudella ja vakavuudella, niin että se täysi-ikäiseksi tultuansa hyvä meillä olisi.

*) Erittäin hupaisena ja huomiota ansaitsevana ilmiönä huomautamme, mitä näytelmätaidetta prof. Ahlqvist kirjeessään tieteelliseltä matkaltaan Sipiriassa kertoo Vogulein luona tavanneensa. Kats. Päijänteen 59–60 n:oita.

**) Mitä seuraavassa, teateria ihanteellisena puolelta katsoessamme, puhumme, on osaksi Schiller’in kirjoituksen mukaan: ”Die Schaubühne als eine moralische Anstalt betrachtet.”


Lähde: Päijänne 25.10.1878 29.10.1878 1.11.1878, 8.11.1878, 15.11.1878.