Teiskon Nuorisolle

Teiskon Nuorisolle. Kirjoittanut K. H. Färm

Elämän haluisa, hyväntahtoisuudesta lämmin luonnonomaisesti on nuoruudessa ihmissydän, että se elää hauskoissa toiveissa, onnensa unelmissa. Nämät unelmat ovat todellisia aavistuksia silloin, kun elämän toivo on itsekkäisyydestä vapaa; sitä onnellista tilaa aivan harvat kuitenkaan aikoinansa huomaavat ja sitte itse omasta ehdostaan tekevät tästä elämästä itsellensä murheenlaakson, missä kanssaihmisillensä murheen maljoja valmistelevat.

Tätä epävakaisuutta Nuorisoseuramme yrittää poistaa elämästä. Mutta tässä niinkun yleensä ihmiselämässä hyvät päätökset eivät teoiksi tule ja ilmaantuukin jo luuloa, että ulkonainen, muodollinen käytöslaatu on ihmiselämän onnen parhaimpia ehtoja. Erehdytään, kun ajatellaan, miltä minä näytän, vaikka juuri se mitä oikeastaan sydämestä ollaan, on selkäruoto asiassa.

Ja miltä elämä sydämelle tuntuu, se kuvastuu itsestänsä käytöksessä muita ihmisiä kohtaan.

Tunnollinen ihminen huomaa, ett’emme ole oppineet rakastamaan elämää ihmisen ijankaikkisen alkuperän, hänen suuriarvoisen syntymänsä tähden. Siis elämämme unenpäin. Mutta ilmaantuu ympärillämme elämää, jota tuntemaan velvoittaa meitä juuri oma elämämme. Halveksittujen ja langenneittenkin ihmisten lapsissa näkyy elämän nuortevuus, heloisessa poskien punassa ja vilkkaissa silmäyksissä joilla nuo pienokaiset avomielisesti katsovat ympärilleen viattomuudessaan tietämättä, että ihmisten elämä vie heidät mukanaan pois lapsuuden viattomuudesta ja niin estää pääsemästä lasten ystävän luokse.

Lämmin elämän tunto ilmaantuu ystävyydessä kaikkia ihmisiä kohtaan sen tähden, että kaikki ihmiset ovat aivan yhdenarvoisia, luoduista Luojan tekoa, yhdenarvoilla ehdoilla elämän onnen perilliseksi määrätty sen oikeuden voimasta, joka kaikille elämän antaa. Ikävöiden yhteiselämässä enemmän iloista elämän voimaa ja hyväntahtoisuutta otaksuttavasti voi kuvata

Elämämme.

Maamme myöhäiset miehet nukkuvat

Aamu-nnehen sikeähän,

Aamuhetket kultaiset kuluvat,

Eikä päästä heräämähän.

Ei aika meitä odota,

Kun päivä jo joutuu puoleensa

Pian iltakin ilmaantuupi;

Moni vasta silmäns’ avannee,

Kun toivon valo pimenee

Päivämme laskeuupi.

On työtä tehtävä päivällä,

Jo aamust’ alottaen;

Aamuhetki on voimia virkistävä,

Rakastettuna, rakastaen

Me löydämme elämän onnea,

Sen oikein mantoista makua

Ain’ sielumme syvyytehen

On loistava Luojamme armaus,

Ja työ on – henkemme huvitus –

Tien viittana autuutehen.

Omantunnon valossa oikean

Me onnemme oivallamme

Alkukuvamme sätehen kirkkahan

Säilyttäin sieluissamme;

Nuorukaisen voima ja uljaus

Ja neitojen hellä rakkaus

Siin’ säilyvi kukassansa,

Elon ihana ilme, heloisa,

On silmäns onnea uhkuva –

Valo virtaus ahjostansa.

Elämän tunto ja mielen levollisuus jos vaan asuisi ihmissydämessä, niin kyllä jokapäiväiset olomme olisivat paljon onnellisempia kun nyt ovat.

Neidot ja nuorukaiset! Te olette tilaisuudessa onnellisempia oloja jouduttaa jokapäiväiseen elämäämme ja niinpä jokapäiväisyytemme saatamme muodostaa ainaiseksi nuorukaisten riemujuhlaksi.

Tehkäämme niin! Eläköön nuoruuden mantoisa mieli Suomen tyttöjen ja poikain povissa!

Kyösti [K. H. Färm].

Lähde: Kansan Lehti 1.12.1900.