Telefonijuttu

Telefonijuttu. Kirjoittanut anonyymi

Tukkukauppias X, oli äsken mennyt naimisiin ja ensi aikain onni sai hänet unhottamaan liikkeensä ja yleensä koko maailman sen ilon tähden, joka hänellä oli siitä, että sai olla kotona pienen rouvansa luona.

Mutta kovasti kolkutteli velvollisuus omaatuntoa ja niin täytyi tukkukauppiaan taas lönkytä konttooriinsa oikeasta ihannemaailmastaan. Mutta heidän ei kuitenkaan pitäisi olla eroitettuina, oli hän itsekseen päättänyt. Hän rakennutti erityisen telefoonijohdon yksityiskonttorinsa ja pikku rouvansa pukuhuoneen välille.

Oi, miten se helisi ja soi koko päivän! Jokaisen joutohetkensä käytti X. kuiskatakseen telefoonitorveen suloisia sanoja ja kuulotorvesta kuullakseen, jos se suinkin oli mahdollista, vielä suloisempia.

Mutta kestää tällaista päivät päästään tunti toisensa jälkeen rasittaa hartainkin mieltä ja asiatkin vaativat osansa sekä ajasta että tarkkaavaisuudesta.

Mutta hän siellä kotona, hän, joka ehkä voisi kuolla ikävästä ja siitä, ettei saanut kuulla ”ukkonsa” rakkaita vakuutuksia.

X:mme keksi oivan keinon. Hän antoi vanhan kirjanpitäjänsä, joka oli konttoorissa ”kaikki kaikessa”, ottaa työkseen suloisen keskustelun ylläpitämisen ja sai vihdoin kylliksi aikaa asioidensa hoitamista varten.

Ja rouva, niin, hänellä ei ollut aavistustakaan petoksesta ja keskustelua molempain ”rakastuneiden" välillä kesti taukoamatta.

Mutta ajan mukana sattuu joskus erehdyksiäkin. Eräänä päivänä unhotti X. tavallisen telefooniajan ja sattui tulemaan kotiinsa juuri silloin kuin hänen olisi pitänyt parhaillaan olla lörpöttelemässä telefooniin tavallisuuden mukaan.

Mutta voi hänen kauhistustaan, kun hän huomaa telefoonissa ensimmäisen rakkauden suloista kieltä puhumassa kanssaan – kyökkipiian, sillä aikaa kun rouva loikoo mukavasti sohvassa ja lukee...

”Hellät” puolisot olivat kumpikin olleet yhtä hienotunteisia.

Lähde: Työmies 2.8.1901.