Tervehdys nuijamiesten tanterille

Tervehdys nuijamiesten tanterille Kirjoittanut Eino Leino

Tunnen maan, min sinivirrat läikkyy,

tunnen kansan, jonka ryhti korska,

sydämenkin, missä synkkä tuli

asuu ainahinen, hiillyttävä:

toimen tuli, tarmon liekki kirkas.

Tunnen pellot, joilla vilja viihtyy,

niitut tunnen, joilla heinä heiluu,

tienoot, missä talot laajat, kylät

kohoo, välkkyy virtain vieremiltä,

tasangolta, taivaan ääriin asti.

Vieras, nähden nämä niitut, pellot,

nähden koko viherjäisen tienoon,

vauraan, vankan, varakkaan ja hyvän,

varmaan ajattelet itseksesi:

»Armas manner, onnellinen kansa!»

Vieras, tiedä: ilmaiseks ei saanut

tämä kansa onneansa, osti

verin omin, otti onnen itse:

tantereet on hurmeen höystelemät,

siksi niillä vilja kaunis kasvaa.

Maamies, joka pellon piennartasi

astut heleällä heinäkuulla,

koska kiuru laulaa, päivä laskee,

karja kulkee kujatietä myöten,

varmaan ajattelet itseksesi:

»Tää on mulle onni suotu siksi,

että olen vakaa, tyyni työssä,

elän hiljaa, annan muiden elää,

enkä reuhaa, enkä juo, en räyhää:

olen valistunut talonpoika.»

Maamies, tiedä: se ei riitä enää;

elää hiljaa oli ennen hyve,

koska oli vanha, hyvä aika.

Vaan kun myrsky kautta Suomen kaikuu,

silloin aika vaatii myrskytyötä.

Älä sano: »Vapaasynty olen,

kuulun kansaan, jonka isät ennen

puolsi vapautensa nuijin, keihäin,

taikka kaatui tappotanterille;

heiltä perin miehen vapaan mielen.»

Tiedä: isistään vain kehno kerskaa;

nyt ei nousta nuijin eikä keihäin,

noustaan sanoin, vakaumuksin vankoin,

aattein, oikeuden opastamin;

käydään sotaa ihmissydämissä.

Sielläkin on taistotantereensa,

sielläkin on Lapuat ja Ruonat,

Revonlahdet sekä Siikajoet,

myöskin samat Suomen Santavuoret:

voitetaan tai kuollaan kunnialla.

Eikä puutu sotajoukot suuret:

sanat marssii Suomenmaata myöten,

joskus teot, ajatukset usein.

Sana sanan, aate aatteen kohtaa,

kohta alkaa tuosta taisto tuima.

Katsokaa! Jo sotarinnat ryntää,

välkkää vakaumukset vastatusten,

lyijy sinkoo, kirjasimet kiiluu,

lepattavat lehdet puolueiden:

nepä taiston tämän valtaviirit.

Mutta missä ovat kaatunehet?

Tuolla makaavat he maassa. Monta

sanaa, jotka eilen eli, tänään

kaatui, kuoli, ajatusta monta;

joskus myös on koko miesi vainaa.

Mutta mitä sanot vainajaksi?

On se kuollut mies, ken kansan pettää

ahdingossa ankarassa tässä.

Kenet kansa elävältä hautaa,

hänelle on kuolo pelastaja.

Nytkin käydään nuijasotaa. Nytkin

huovit herjat riihen oven suulta

säkit täyttää, vievät maasta mehun.

Nytkin sana kaikuu kautta Suomen:

voitetaan tai kuollaan kunnialla.

Nytkin meill’ on linnaleiri, nytkin

pakkoverotetaan Pohjanmaata,

niinkuin koko Suomennientä, kuollut

puustavi on vapaus kansalaisen

eikä ole oikeutta missään.

On, on sentään: ihmissydämissä,

siellä sille turvapaikka taattu,

jota eivät tallaa huovin ratsut

eikä raakuus kotimainen. Mutta –

kipeimmin omat koirat puree.

Miten voit sa virkavallan häätää?

Että itsestäsi poistat idut

väärät, viisastelevat ja viekkaat;

olet ensin suora itses eessä,

sitten myös on muille selkäs suora.

Pohjan mies, jos niin ei selkä sinun,

jos et seiso eestä oikeutesi,

puolla vapauttasi vanhaa, silloin,

vaikka oisi isäs itse Ilkka,

ole et sa vapaa, orja olet!

Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.