Siirry sisältöön

Tervehdys nuijamiesten tanterille

Wikiaineistosta
Tervehdys nuijamiesten tanterille

Kirjoittanut Eino Leino


Tunnen maan, min sinivirrat läikkyy,
tunnen kansan, jonka ryhti korska,
sydämenkin, missä synkkä tuli
asuu ainahinen, hiillyttävä:
toimen tuli, tarmon liekki kirkas.
Tunnen pellot, joilla vilja viihtyy,
niitut tunnen, joilla heinä heiluu,
tienoot, missä talot laajat, kylät
kohoo, välkkyy virtain vieremiltä,
tasangolta, taivaan ääriin asti.
Vieras, nähden nämä niitut, pellot,
nähden koko viherjäisen tienoon,
vauraan, vankan, varakkaan ja hyvän,
varmaan ajattelet itseksesi:
»Armas manner, onnellinen kansa!»
Vieras, tiedä: ilmaiseks ei saanut
tämä kansa onneansa, osti
verin omin, otti onnen itse:
tantereet on hurmeen höystelemät,
siksi niillä vilja kaunis kasvaa.
Maamies, joka pellon piennartasi
astut heleällä heinäkuulla,
koska kiuru laulaa, päivä laskee,
karja kulkee kujatietä myöten,
varmaan ajattelet itseksesi:
»Tää on mulle onni suotu siksi,
että olen vakaa, tyyni työssä,
elän hiljaa, annan muiden elää,
enkä reuhaa, enkä juo, en räyhää:
olen valistunut talonpoika.»
Maamies, tiedä: se ei riitä enää;
elää hiljaa oli ennen hyve,
koska oli vanha, hyvä aika.
Vaan kun myrsky kautta Suomen kaikuu,
silloin aika vaatii myrskytyötä.
Älä sano: »Vapaasynty olen,
kuulun kansaan, jonka isät ennen
puolsi vapautensa nuijin, keihäin,
taikka kaatui tappotanterille;
heiltä perin miehen vapaan mielen.»
Tiedä: isistään vain kehno kerskaa;
nyt ei nousta nuijin eikä keihäin,
noustaan sanoin, vakaumuksin vankoin,
aattein, oikeuden opastamin;
käydään sotaa ihmissydämissä.
Sielläkin on taistotantereensa,
sielläkin on Lapuat ja Ruonat,
Revonlahdet sekä Siikajoet,
myöskin samat Suomen Santavuoret:
voitetaan tai kuollaan kunnialla.
Eikä puutu sotajoukot suuret:
sanat marssii Suomenmaata myöten,
joskus teot, ajatukset usein.
Sana sanan, aate aatteen kohtaa,
kohta alkaa tuosta taisto tuima.
Katsokaa! Jo sotarinnat ryntää,
välkkää vakaumukset vastatusten,
lyijy sinkoo, kirjasimet kiiluu,
lepattavat lehdet puolueiden:
nepä taiston tämän valtaviirit.
Mutta missä ovat kaatunehet?
Tuolla makaavat he maassa. Monta
sanaa, jotka eilen eli, tänään
kaatui, kuoli, ajatusta monta;
joskus myös on koko miesi vainaa.
Mutta mitä sanot vainajaksi?
On se kuollut mies, ken kansan pettää
ahdingossa ankarassa tässä.
Kenet kansa elävältä hautaa,
hänelle on kuolo pelastaja.
Nytkin käydään nuijasotaa. Nytkin
huovit herjat riihen oven suulta
säkit täyttää, vievät maasta mehun.
Nytkin sana kaikuu kautta Suomen:
voitetaan tai kuollaan kunnialla.
Nytkin meill’ on linnaleiri, nytkin
pakkoverotetaan Pohjanmaata,
niinkuin koko Suomennientä, kuollut
puustavi on vapaus kansalaisen
eikä ole oikeutta missään.
On, on sentään: ihmissydämissä,
siellä sille turvapaikka taattu,
jota eivät tallaa huovin ratsut
eikä raakuus kotimainen. Mutta –
kipeimmin omat koirat puree.
Miten voit sa virkavallan häätää?
Että itsestäsi poistat idut
väärät, viisastelevat ja viekkaat;
olet ensin suora itses eessä,
sitten myös on muille selkäs suora.
Pohjan mies, jos niin ei selkä sinun,
jos et seiso eestä oikeutesi,
puolla vapauttasi vanhaa, silloin,
vaikka oisi isäs itse Ilkka,
ole et sa vapaa, orja olet!


Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.