Tervehdys viisikymmenvuotiaalle

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tervehdys viisikymmenvuotiaalle

Kirjoittanut Otto Manninen


Kukkuisin, jos voisin, kultasuulla
minä miehen kultaisen nyt kuulla,
tämän meidän mielitehtosemme,
veli Hannes Vihtori Lehtosemme.
Oisi juhla virsi sorja soiva,
juhlia kun mies on sorja, oiva,
Sinun merkeissäs kun meistä yhteen
tämä ilta sitoo lystin lyhteen.
Mutta kuitenkin ja kaikitenkin
lupa lienee laulaa laihojenkin,
kun ei vieretelle verevämmät,
hersy laulun hetteet herevämmät.
Maa on matala ja täynnä riitaa,
kansa maassa katajaista viitaa.
Onni, joukoss’ ett’ on joku muukin,
joku viidan keskell’ uljas puukin.
Latva kohti valon korkeutta
keskell’ ajan soista surkeutta,
lehvin herkin, voimantyynin tyvin,
suoniss’ oman mannun mahti syvin.
Kaune kultakunnahisen Hämeen,
kasva kaltaisines, ettei rämeen
räkämänty oisi pisin puista
koko tässä maassa tunnetuista.
Miestä innon, kunnon Suomen kunnaat
sorjaa kasvakoot, niin meill’ on lunnaat,
ettei tule tuomio ja meitä
kuin Gomorraa kuollut meri peitä.
Kunnon kumppani, Sua kerran kiittää
tahdon parhaasta, mi meitä liittää,
ett’ on ehyt usko ystävyyteen,
taakse piilemättä pienen pyyteen.
Mielen suopea ja avoin suoruus,
sydänlämpö, säilyväisin nuoruus,
parhaint’ on se, mitä tuta saimme,
keskell’ arjen siin’ on sunnuntaimme.
Siin’ on jotain, joka turvaa tuottaa,
johon luottaa voi ja joka luottaa,
siin’ on jotain, jok’ ei ole löyhää,
ilman sitä elämä ois köyhää.
Siitä kiitän, vaan ei kesken miesten
kehut kelpaa pitkään kieltä piesten.
Tervehdyksen moisen saakoot diivat.
Sulle vain: Johannes Victor vivat!


Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.