Teuvo Pakkala: III luku

Wikiaineistosta
II luku III luku
Teuvo Pakkala
Kirjoittanut Juhani Siljo
IV luku


Ulkopuolella tähän asti esitettyä aihepiiriä Pakkala on esiintynyt useassakin teoksessa. Eikä hän mihinkään aiheeseen ole ryhtynyt ilman runsaita edellytyksiä. Siitä huolimatta hänen vaaralais-kuvauksensa jäävät kuin jäävätkin edustamaan hänen taiteellista kykyään sen luotettavimpina ja yksilöllisimpinä saavutuksina.

Luotettavaa epiikkaa kyllä Oulua soutamassakin on. Mutta Pakkalan yksilöitä luova psykologia siitä on vähissä. Sekään ei ole suinkaan syntyisin aivan tekijänsä persoonallisuuden ulkopuolelta – paremmin kuin sen kuuluisampi ja alkuperäisempi edeltäjäkään, ’Rautatie,’ – paremmin kuin mikään välittömällä näkemyksellä suoritettu elämänkuvaus. Mutta se vaikuttaa, enemmän kuin esim. kaikki Vaaran kertomukset, veronsuoritukselta ajan hiukan kansatieteelliselle, ammattitaitoa kunnioittavalle suunnalle.

Vapaaehtoiselta veronsuoritukselta kuitenkin. Siinä on Pakkalaa ihmiskuvauksen hiljainen ilo, ilmavat, selkeästi nähdyt maisemat, koko juoheva koskenlasku-kuvaus – ja varsinkin herrojen osuus siinä (s. 71–3) – jossa kirjailijan huumori saa taas pilkehtiä näkyviin. – Ammattitaitoa siinä taas on huolellinen kartoitus, esikoisteoksesta paljon kehittynyt eepillinen kertomisen tahti, jokaisen piirteen, jokaisen äänen asiaankuuluvaisuus. Sanonta on normaalista kansanproosaa, siinä ei ole subjektiivista mukanaelämisen iloa siinä määrin kuin esim. ’Lapsuuden muistoissa’, mutta ei myöskään vähintä turismin makua.

Tämän tervanvientijutelman, kuten ’Rautatienkin’, kertovana sisältönä on kuvauksen verkkainen eteneminen takamailta – tässä Kajaanin takalistoilta – edistyksen voittoalueille ja palaaminen sieltä takaisin. ’Oulua soutamassa’ ei kuitenkaan Ahon epopean tapaan ohjaudu hienosyisen psykoloogisen juonen mukaan; juonen haamua siinä on vain Jussin traagillinen kohtalo: rakkaustoiveiden pettyminen, heittäytyminen riemun huumaukseen kaupungissa, tapaturmainen kuolema paluumatkalla. Pääpiirteiltään se siten jää etnograafis-sivistyshistorialliseksi kuvaukseksi, jossa sielulliset ilmeet ovat köyhät. Sielullisia nousukohtia on varsinkin Jussin markkina-humala, – samansuuntainen kuin Jukolan Laurin haltioituminen Hiidenkivellä. Jussin ohella ovat Kusti ja Liisa luonnehditut eloisimmin. Kuvattaviksi kiitollisia tyyppejä, tervakansasta esivallan miehiin asti, kirjailija on muuten tuonut näkyviin paljon, hetkeksi kunkin, kuten useimmissa kirjoissaan.


’Oulua soutamassa’ on ainoa Pakkalan teos, missä luonnonkuvauksella on oma itsenäinen, ihmiskuvauksesta riippumaton arvonsa. Siten se muodostuu objektiiviseksi ympäristön maalailuksi. Mutta se mielihyvä, millä kirjailijan silmä kiintyy maisemiin matkan varrella, siirtyy lukijaankin ja virittää hänessä raikkaan liikunta- ja näkemisilon.

Jos Pakkalan ensimäisessä näytelmässä, komediassa Tukkijoella (1899), olisi paikallistuntukaan vahvempi, niin se voisi vaikuttaa luontoperäisemmältä. Mutta siitä paremmin kuin luonteiden tai kielimaun luonteellisuudesta tässä huvinäytelmässä ei voi paljon puhua. Sanotaan: ’tässä pitäjässä’ ja ’toisessa pitäjässä’; lähes samanlaisella arviokaupalla tekijä on jaellut henkilönsä eri säätyihin: Turkan, Huotarin tukkilaisiksi, vaikka he ovat vain yleensä reippaita kunnon nuoriamiehiä, ilman vähintäkään karheutta, ilman rajuja luonnonviettejä, ilman erämiesverta; rättärin heidän vastakohdakseen, kyläläisen yhteiskuntamahdin henkilöitymäksi, vaikka hän tuntuu kovin kapoiselta edes ivakuvana edustamaan persoonallaan muuta kuin korkeintaan Poro-Pirkon ja Pahna-Maijan ynnä heidän uskonsisartensa seurakuntaa. Tyttöväki myös on luonnehdittu sangen ylimalkaisten tuntemusten varaan, – eipä paljon sen kummemmin kuin mitä rekiviisuntekijä juttelee säkeissään:

Tämän kylän tytöt ovat tilulilulei,
toisen kylän tytöt ovat huhhahhei.

Kyllähän kaupustelija Maijan voi sekä varreltaan että kieleltään eroittaa Pietolan Katri tyttärestä, mutta he menestyvät kuitenkin molemmat – ja kaikki muutkin – vain ’laulunsekaisessa huvinäytelmässä.’ – Pietola on alusta loppuun pelkkä tuhnio, surullisen suomalainen tyyppi, jonka kuvaukseen on kyllä imeytynyt tervettä ivaa suomalaisen talonpojan velttoudesta ja tuhmuudesta, mutta jonka olemus on liian puhdas edes itsetiedottomasta lahjakkuudesta – jota Kiven henkilöt ylitsevuotavat – ollakseen koomillinenkaan.

Tässä näytelmässä, – jonka ’juoni’ on sekä romaaneissa että seuranäytelmissä muodostunut sangen stereotyyppiseksi: kaunis talon tytär, jota viekas ämmämäinen rättäri koettaa petoksella ja muilla pakkokeinoilla saartaa omakseen, saatetaankin lopulta oikean kunnon miehen syliin, Turkan, joka miehevyydellään ja neuvokkuudellaan paljastaa kilpailijansa kurjuuden ja saattaa voitollaan myös oman säätynsä, tukkilaisuuden, voittoon pitkin linjaa, – tässä näytelmässä eletään sanaleikkien ja sutkausten varoin. Mikäli se huvittaa, se huvittaa reilulla, irtaimella tuokiotila- ja sanakomiikallaan. Tukkilaiselämä on siloista ja idyllistä, siitä puuttuu maantuntua. Varsinainen huumori nousee Pakkalalla vakavampien elämäntuntojen pohjalta; huvinäytelmä muuttuu hänellä pilaksi, johon alkuaineksina kuuluvat sukkeluudet, laulut ja ilveilevät keksinnöt. Kun ne sitten punotaan yhteen Pakkalan vilkkaalla replikeeraus-lahjalla – joka kuitenkin vain kertomuksissa on saavuttanut taiteelliset voittonsa –, niin ei ihme, että kappale voi saavuttaa niinkin suuren yleisömenestyksen kuin ’Tukkijoella’. Tämä näytelmä on ilmeisesti menestynyt muutenkin kuin ’suuren yleisön’ huvituksena: kuinkahan monen seuranäytelmien-sepittäjän mielikuvitusta se onkaan hedelmöittänyt luomaan yhä uusia Turkkia, Tolareita, Maijoja, rättäreitä, Pölhö-Kustaita y. m. s. keveimmän näytelmistömme kiertolaisia! Näistä näytelmäkirjailijoista mainittakoon Maiju Lassila, joka Pakkalaankin nojautuvissa henkilöluonnoksissaan ilmaisee kyllä alkeellisempia vaistoja, mutta ei yhtä nasevaa vuoropuhelun johtelua.


Se koomillisen mielikuvituksen paisutus, mihin olemme tavanneet taipumuksia jo Pakkalan ensi teoksissa, viettää hänen toisessa näytelmässään Kauppaneuvoksen härkä (1901) voittojuhlaansa. Siitä olisi voinut tulla jonkinlainen Ibsenin ’Folkefjenden’ paroodinen rinnakkaisdraama; nykyisessä muodossaan se on pikemminkin vain mätäkuun-pilaa, jossa Gogolin-moisen summaton mielikuvitus ja väsymätön, länsieurooppalaisesti salattu äly leiskuvat mielin määrin.

Näin huimaa pikkukaupunki-ivaa näytelmistössämme ei esiintyne. Robert Kiljanderin komediat ovat vallan kilttejä siihen verraten. Tässä näytelmässä ei ole sitä porvarillista tyyppiä, jossa ei piilisi joku groteskimaisuus, jolla ei pää olisi hiukan viistossa.

Itse ’kauppaneuvoksen härkä’ – lopultakin vain luonnollinen nauta, vihainen äksy sonni, – kasvaa sen hulluuden vertauskuvaksi, mikä tätä elämänpiiriä vallitsee, jonka hirmuvaltaa kaupungin koko hallinto ei mahda kukistaa, – eikä jouda, eikä tohdi. Sillä joka kajoaa kauppaneuvoksen härkään, hän kajoaa itse kauppaneuvokseen. Ja kauppaneuvos on yhteiskunnan hallitseva sallimus.

Tähän ympäristöön, jonka ilmassa on kaikenkaltaista kouhoutta, jonka koko elämä on yhtä humaltumusta ja sitä seuraavaa jälkipäivän viettoa, viskaa kohtalo helsinkiläisen runoilijanuorukaisen Hurmerinnan henkiseksi johtajaksi, sanomalehden pääksi. Hänen uransa siellä alkaa loistavasti, hänen toiveensa nousevat äkkiä. Mutta kuinka ollakaan, lehdessään varomattomasti julkaisemallaan kirjoituksella kaupungin aktuaalisesta asemasta ja kauppaneuvoksen härästä, – johon vaaralliseen kirjoitukseen hän itse ei edes ole syypää, vaan vahtimestari Hilleri, koomillisuutta ja sala-ivaa täysi deekisnero –, tällä kirjoituksella hän kerrassaan hävittää kauniit pilvilinnansa: kauppaneuvosta Jehovanaan pelkäävät porvarit kääntyvätkin äkisti Hurmerintaa vastaan ja tuomitsevat häneltä viran pois. Tähän ei komedia sentään pääty: kauppaneuvos käy itse laskevammin juoneen ja – koroittaa kapinallisen runoilijan pankintirehtööriksi sekä rikkaan leskirouva Danellin puolisoksi; vieläpä hän lähettää härkänsä teurastajalle, jotta hänen valtansa ja yhteiskunnan ’iteaalinen’ rauha säilyisi sitä varmemmin repeytymättä. – Näytelmän aatteelliseksi voimakeskukseksi tarkoitetulle Hillerille, joka sentään vaikuttaa kovin ’deus ex machinalta’, jää voitoksi vain tuttavuus nti Salmelan kanssa, joka Hurmerintaa rakastaen on ollut tämän tukena hänen hetkellisessä vastoinkäymisessään.

Tässä parodiassa on epäilemättä erittäin hyviä otteita, mutta liioittelu tekee ne tyhjiksi. Koko meno on liiaksi venäläiseen malliin muodotonta. Näissä henkilöissä: löperössä pormestarissa, ’sivistyssanoilla’ ratsastavissa sekä kunniasta ja etusijasta kilpailevissa kanttorissa ja värjärimestari Pommerissa, turhantarkkuuden henkilöitymässä, kolleega Naatuksessa, Shakespearen narrien makuisessa Hillerissä, saiturissa rouva Danellissa – kaikissa heissä saattaa olla hyvinkin suomalainen pohjapiirustus; mutta houkutus pilakuvaan on kirjailijalle ollut ylivoimainen: he eivät vaikuta enää inhimillisiltä – ainakaan suomalaisilta – päättömyydessään. Niinpä vuoropuhelukin on haihattelevaa. Näytelmän loppu taas, missä Hilleri ja nti Salmela lähentyvät toisiaan, on vastoin näytelmän hallitsevaa sävyä otettu totisesti; molemmat henkilöhahmot vaipuvat siinä hentomielisemmälle tasolle.

Jos ’Tukkijoen’ tehottomuutena on komiikan liiallinen etnograafisuus ja henkilökuvauksen kaavamaisuus, niin yksilöllisemmässä Kauppaneuvoksen härässä’ taas arvaamattomat mielijohteet sekä kaikki muodot särkevä iva vievät harhaan hyvän yrityksen.


Kunnioitettavampi on se koe, johon Pakkala näiden näytelmiensä jälkeen ryhtyi: romaani Pieni elämäntarina (1902).

Se on hänen teoksistaan kaikkein vähimmän sitä, mistä lähtien hän on korkeimpansa saavuttanut: laatukuvataidetta. Se ei ole enää epiikkaa, se on sielundraama romaanimuodossa.

Myös elämänpiiriltään ’Pieni elämäntarina’ on poikkeus Pakkalan tuotannossa: sen kohtalot eletään etupäässä säätyläiskodeissa, sekä kaupungissa että maalla. Mutta sen harvinaisuus suomalaisena romaanina on siinä, ettei se sisällä sanottavasti miljöön kuvailua. Kaikki huomio ja sielullinen jännitys on tiukasti keskitetty vain sisäisiin johtoaiheisiin, ympäristö ja monet ihmistyypitkin tulevat mukaan vain heijastuksina ja viittauksina. Eikä siitä seikasta sellaisenaan ole sanottavaa muuta kuin hyvää. ’Pieni elämäntarina’ on lajiaan kirjallisuutemme rohkeimpia romaaniyrityksiä.

Esteri Kalmin tarina on jo ’Elsassa’ ituna: kummassakin romaanissa nuori nainen taistelee uskollisesti ensimäisen rakkautensa puolesta, ja kun se joutuu häpeään, sortuu, vaikka kiintymys toiseen, sisäisesti arvokkaampaan mieheen lupaa uutta elämää.

Lapsuus on Esterille ratkaiseva: se hänessä kehittää tuon uskollisuuden ja kiinteän rakkaudenkaipuun, joka useimmiten viittaa yksinäiseen ja rakkaudettomaan lapsuuteen. Hän on varhain vanha ja myöhään lapsi. Hän kärsii sanattomasti siitä, että äitipuoli on vallannut häneltä isän. Hän viettää melkein mysteerion tapaisella pyhyydellä äitivainajansa muistoa (kts. esim. ss. 21–5), ja äitinsä uskottuun Juho-renkiin hän kiintyy niin läheisesti, että se kiintymys tulee yhdeksi hänen kohtalonsa ydinhermoja. Neidoksi vartuttuaan hän tulee maalta kaupunkiin erään tädin hoiviin, rakastuu konsuli Holman poikaan Lauriin – todellisesta eroottisesta tunteestako kaunista nuorukaista kohtaan (s. 42), vai jonkunlaisesta säälistä häneen (s. 66, 69) ja samalla lapsenomaisesta kiintymyksestä äidilliseen konsulinna Holmaan (s. 119 y. m.)? Tätä kysymystä romaani ei vakuuttavasti ratkaise, nämä eri mahdollisuudet tuntuvat kaikki otaksuttavilta, kun ajattelee Pakkalan tyypillisiä naisluonteita. Lauri Holmassa ei ole nähtävänä sitä yksilöllisyyttä, josta Esterin luontoisen, tiiviin ja vaistoiltaan herkän individin arvaisi jäävän iäkseen riippumaan. – Esterin liitosta Holman kanssa ei tule mitään: myrkyllinen maailma, kielaat tädit, alhaiset kosiskelijat tunkeutuvat väliin juoruineen (siinä kohden tulevat m. m. Juho-rengin suhteet tärkeiksi); ja Holma on liian heikko voittaakseen ’yleisen mielipiteen’ painostuksen. Eron jälkeen Esteri elää oikean myrsky- ja kiihkokautensa, mutta hän on turhassa, suorastaanpa hysteerisessä näyttelijätär-osassaan kerrassaan menettää meidän myötätuntomme, niin oudolta hän siinä vaikuttaa. Palattuaan jälleen maalle hän lähentyy vihdoin lapsuusystäväänsä, ent. ylioppilasta Rautiaista; luulisi tästä pitäin Esterin tulevaisuuden selkenevän, luulisi, että hän juuri Rautiaisen, toisen poikkeusyksilön kanssa, jolla sitäpaitsi tuntuu häneen olevan alkuperäisempiä oikeuksia kuin jollakin Lauri Holmalla, löytäisi täydellisen sovituksen. Mutta kirjailija päättää toisin hänen tarinansa. Esteri tulee kyllä – eikä nähtävästi vasten sydäntään – Rautiaisen vaimoksi; mutta hänen synnytettyään ensimäisen lapsensa hänet tapaa kuolemansairaus, – sillä hän lukee lapsensa silmistä, oman menneisyytensä; ja hän kuolee yhdessä lapsensa kanssa, hourien yhä Lauri Holmasta.

Kertomuksen asiallisessa kulussa tuntuu olevan joku aukko, jonka yli lukija ei voi siirtää kaikkia sielullisia vaistojaan. Mikä on se kohtalokas menneisyyden merkki, joka tekee tyhjäksi Esterin toivon uudesta elämästä? Esterin suhteet Holmaan, Alfred Levoniin, – joka herrasmies näyttää s. 287–9 asettavan odottamatta ikäänkuin väärän vekselin Esterin lunastettavaksi – ynnä muihin tuntuvat siksi viattomilta, joskin hermoja kuluttavilta, ettei uskoisi niiden seurausten ulottuvan kauaskaan. Eikä arvaisi Rautiaisen lopultakaan jäävän vain Esterin hätävaraksi. – Kirjailijan arvokas pyrkimys ilmaista sankarittarensa kulloistakin tilaa ja elämänsuhteita vain muuntelevalla sielullisella sävyllä, välttämällä kouraantuntuvia ’asioita,’ ei ole johtanut häntä voittoon. Se salatun sielunelämän rikkaus, mikä ’Pieneen elämäntarinaan’ on koottu, ei pääse täyteen tehoonsa näin aforistisessa muodossa.

Romaanin alkupuoli on verrattain selväpiirteinen, varsinkin I luku. Mutta VI:teen lukuun takertuu; siinä kovin laajasti esitetty Laura Sorvon romantiikka, jossa kyllä on aavistuttavia vertauskohtia Esterin tarinaan, jää kovin kysymyksenalaiseksi, varsinkin tarpeellisuudeltaan. Ja siitä pitäin teoksen rakennelma uppoaa tulvehtivain mielijohteiden ja psykoloogisten pikkupiirteiden alle. – Henkilöihin niinikään kirjailijalla on tavallisesti alussa hyvät otteet. Mutta sitten hän siirtyy toiseen tyylilajiin, joka riitelee oudosti henkilöstä siihen saakka saatua kuvaa vastaan. Niin käy Esterin luonnehahmoittelun. Toiselta puolen hänen pingoitettu hermoelämänsä, varsinkin XII:sta luvusta lähtien, ja toiselta taas liian enkelikauniit kirjeet ja kohtalosadut (39, 69, 195) tuntuvat kuin toisesta temperamentista, vähemmän raittiista, häneen siirretyiltä. Hänen isänsä, forstmestari, vaikuttaa toisinaan aivan yllättävän itsevaltaiselta, vaikka hän paikoin tuntuu todella heltyvän tyttöään kohtaan. Päinvastoin taas täti Smarin ensin kuvataan sangen humoristisesti nuuskivaksi vanhaksipiiaksi, louhikäärmeeksi, joka ’tuli Esterin kamariin aina kuin avaimen reijästä ja kulki kuulumattomasti kuin vierivä samettipakka, että usein ei tiennytkään ennenkuin näki suuret silmälasit olkapäällään’, mutta joka sitten muuttuu ylen kiltiksi ja kultasydämiseksi äidinsijaiseksi. Samaa, jonkinlaista koneellisuutta on Juhon enimmän kuitenkin piika Miinan – hahmossa, monista älykkäistä piirteistä huolimatta. – Tätä romaania hallitsevan impressionistisen luonnekuvauksen paras saavutus on nähdäkseni Esterin äidin kuva, joka syntyy parilla lauseella Juhon kertomana (s. 33): ’– – vainaja oli tullut sisään, katseeltaan lempeä ja kaunis kuin enkeli. Oli tervehtinyt Juhoa kättä ojentaen ja kysynyt nimeä. Kun Juho oli änkyttänyt, niin oli hän katsonut hyvin läheltä ja sanonut: Ystäväni, katso minuun ja sano rauhallisesti. Ja aivan puhtaasti oli silloin tullut suusta: Juho Anttonen.’

Kuten ’Kauppaneuvoksen härässä,’ niin ’Pienessä elämäntarinassakin’ usein näennäisesti viattomain lauseitten alla kulkee kirpeän ivan väre; senkin eduksi olisi toivonut teoksen vertauskuvallisuuden ja sielullisen rikkauden tulevan seestyneemmin käytäntöön. Nyt on näissä kummassakin teoksessa tahti ylen kiihtynyt; ne muuttuvat paikoin älylliseksi ilotulitukseksi. Jos sekä komedia että tragedia olisi luotu samalla mielen tasapainoisuudella, samalla selkeentyneellä näkemyksellä kuin Vaaran-kuvaukset, niin niillä olisi kunniakas erikoisasema uudemmassa kirjallisuudessamme; niiden yksilöllinen psykologia ansaitsisi sen.