Theodulos Energeioksen kone

Wikiaineistosta
Theodulos Energeioksen kone

Kirjoittanut Carl Grunert
Saksankielinen alkuteos Die Maschine des Theodulos Energeios (1912).



[s. 169]

Theodulos Energeioksen kone.

Kirj. Karl Grunert.


I.

« — — ja minä melkein luulen nyt. että Rabbi ben Akiba on oikeassa!« sanoi ystäviini Hintse.

Olimme hänen laboratoriossaan. Ystäväni oli juuri esittänyt sen ällistyttävän rohkean väitteen, että salaperäinen radium ja radioaktiiviset aineet oli keksitty jo kerran, kauan ennen madame Curieta.

»Entä kuka oli tuo tuntematon kek- sijä?«

»Muuan kreikkalainen oppinut, Theodulos Energeios —«, vastasi ystäväni — »ja kummallisinta hänen keksinnössään on minusta se, ettei hänellä todennäköisesti ollut tietoa ihmeellisestä keksinnöstään, niin, vieläpä se tuotti hänelle kuoleman hänen aavistamattaankaan sen oikeata merkitystä —«

»Jos sinä puhuisit hieman vähemmän peitetyin sanoin, hyvä ystävä«, en voinut pidättyä huomauttamasta, »olisi siitä ilmeistä etua itse asialle ja ainakin minun ymmärrykselleni!«

»Hyvä!« vastasi Hintse, »mutta tiedän jo ennakolta, että asia sinusta näyttää aivan mielettömältä, kun nimitän sen nimellä, jonka Theodulos Energeios sille on antanut; hän kuuluu niihin, jotka luulevat keksineensä ’Perpetuum mobilen’ —«

Käännyin pettyneenä poispäin.

»Näes«, sanoi ystäväni hymyillen, »tiesin sen. Minun kävi samoin! — mutta olen iloinen, että huolimatta merkillisestä tarinasta kävin sitä lähemmin tutkimaan — ja sinun avullasi toivon pääseväni perille. Eihän tapahdu ensi kertaa, että keksijä keksii aivan toista kuin hän itse toivoo: Kolumbus [s. 169:2] luuli eläessään löytäneensä Intian rannikon — ja kuitenkin hän oli keksinyt uuden maailman!«

»Mutta Perpetuum mobilen voi ainoastaan ymmärtämätön ja hupsu luulla keksineensä«, väitin halveksivasti vas- taan.

»Älkäämme olko liian ylpeitä«, sanoi ystäväni. »Kun ympäri maailman kiisivät ensimmäiset tiedot radiumin keksimisestä, kertoen sen miltei loppumattomasta energiamäärästä, heräsi monien nykypolven luonnontieteilijäin aivoissa eloon vanha unelma sellaisen Perpetuum mobilen mahdollisuudesta! Siksi ei ole syytä moittia vanhaa Theodulos Energeiosta —«

»Ja mitä työtä tuo ihmekone on tekevinään?« kysyin minä pilkallisesti.

»Sen rakentaja sanoo sitä yleiskoneeksi. Se synnyttää lämpöä, valoa, Sähköä tai tekee kemiallista työtä —«

»Siis todellinen ihannekone, jota me nykypäivinäkin kipeästi kaipaamme —«

»Niin«, vahvisti ystäväni — »ja jollainen meillä on pienoiskoossa radiu- missa.«

Naamani mahtoi kuitenkin näyttää vielä sangen epäuskoiselta, sillä ystäväni lisäsi heti: »Kerron, mitä olen kuullut. — Miten paljon siinä on totta, en kylläkään voi sanoa —«

»Mutta — mistä olet sitten yleensä saanut mitään tietoja Theodulos Energeioksen Perpetuum mobilesta, veikko- seni?«

»Häneltä itseltään!«

»Et siis mistään tieteellisestä kirjoi- tuksesta!«

»Eräästä Theodulos Energeioksen kä- sikirjoituksesta.«

»Ja miten olet päässyt siihen käsiksi?«


[s. 170] »Löysin sen!«

»Mitä? Löysit? Miten sitten?«

»Vanhoista papereista! — Theodulos Energeios kuoli — sata vuotta sitten!«

Toistamiseen tuijotin ällistyneenä ys- tävääni.

»Kuulehan, parahin veli; en halua kauemmin olla piilosilla kanssasi! — Tiedäthän, että ammattiini kuuluvana tehtävänä oli tarkastaa täkäläiselle luonnontieteelliselle opistolle tulevat professori Taman tieteelliset perut. Professori on aikojen kuluessa koonnut mitä harvinaisimpia ja arvokkaimpia laitteita ja kojeita; merkillisiä esineitä on niiden joukossa! — Nuuskiessani luetteloita, kirjoituksia ja sen sellaisia sattui käsiini vanha käsikirjoitus — kreikkalaisin kirjaimin kirjoitettu — uuskreikaksi! — Ja siinä kuvaa Theodulos Energeios — kirjoitus on peräisin vuodelta 1808! — laajasti keksintöään ja liittää siihen myös — valitettavasti melkein pilalle turmeltuneen — piirroksen keksintönsä perusteella rakennetusta koneesta — «

»Tyhjää kuvittelua!« väitin epäillen vastaan.

»Ei ensinkään, vaan toden totta! Käsikirjoituksen mukana on nimittäin myöhempi liite, jossa ateenalainen virasto todistaa, että kirjoituksen tekijä, juuri Theodulos Energeios, joka oli tunnettu rivakaksi viisikymmenvuotiaaksi, äkkiä muuttui kalpeaksi, vapisevaksi vanhukseksi ja että hänen valmistamansa kone hänen kuolinhetkellään lausumansa toivomuksen mukaisesti kaivettiin salaiseen paikkaan hänen puutar- haansa.«

»Hm. Merkillistä kylläkin! Entä hänen koneensa? Onko se yhä vielä kätkössä klassillisessa maaperässä?«

»Ei!« vastasi ystäväni salaperäisesti hymyillen.

»Hävinnytkö? Minne se sitten on jou- tunut?«

»Se on parhaillaan sen koneromun [s. 170:2] kätkössä, minkä me olemme löytäneet professori Taman laboratoriosta.«

»Oletko nähnyt sen jo?«

»Olen! Toisin sanoen: arkun, missä se on.«

»No, ja — ?« kysyin suuresti jännit- tyneenä.

»Eilen löysin raskaan, rautakiskoisen arkun, jonka kanteen oli kiinnitetty kellastunut paperisuikale — ja siinä oli sama otsake kuin käsikirjoituksessa.«

»Ja koska aiot avata tuon salaperäisen arkun, hyvä ystävä?«

»Tahtoisitko sinä auttaa minua?«

»Tietysti! — Silläkin uhalla, että vanha kreikkalainen vetää meitä kauniisti nenästä vielä sadan vuoden kulut- tua!«

»Sitä en usko. Mutta muuhunkin täytyy minun edeltäkäsin kiinnittää huomiotasi: Olen varma siitä, että Theodulos Energeioksen koneen ja hänen äkillisen vanhettumisensa välillä on selvä yhteys! Dynamini — siksi hän näet nimittää ainetta, jota hän käyttää tyhjentymättömänä voimanlähteenä koneessa, ei minun arveluni mukaan ole muuta kuin mitä voimakkainta radioaktiivista ainetta — ja turmiokas säteily on tuhonnut hänen ruumiinsa voimat ja terveyden ennen aikojaan. Tosin emme tiedä vielä mitään siitä, miten suuret radiummäärät vaikuttavat ihmisruumiiseen, mutta voi varmasti otaksua, että niiden voima on paljoa tehokkaampi kuin röntgensäteiden. Salaperäisellä koneella kokeileminen on siis itsessään vaarallista, sitä oudompaa ja arvaamattomampaa, kun tiede toistaiseksi ei tunne ainoatakaan esimerkkiä suuren radiummäärän käsittelemisestä! — Sitä paitsi täytyy minun vielä tehdä sinulle selvää siitä, miten Theodulos Energeios koettaa selvittää liian myöhään huomaamansa Dynaminin elimistöä turmelevan vaikutuksen.«

Hän otti lompakostaan paperin.

»Tässä on — luehan, ole hyvä. Olen [s. 172] sinua varten kääntänyt tuon kohdan hänen käsikirjoituksensa lopun.« —

Ja minä luin:

»Siksi alkoi koneeni äkkiä kulkea hitaammin! Dynamini ei siis ollut sen tähän asti ehtymättömän voiman lähteenä, vaan — minä itse! Minun elämänvoimani pani koneen käyntiin ja piti sitä käynnissä! Ja kun nyt elämänlamppuni öljy alkoi ehtyä, petti myös taidokas koneeni! Dynaminiui ei ollut mikään eläviin energian synnyttäjä, generaattori, vaan ainoastaan muuntaja. Elimistöni pääomasta oli tuo ahnas kone imenyt kulutuksensa kustannukset! Minä mieletön olen totisesti maksanut keksintöni totuuden elämälläni! Taidokkaan koneen käydessä ihmeellisin tahdein, niin ettei hurmautunut katseeni väsynyt katselemaan sen kimaltelevien akseleitten, rattaiden ja pyörien leikkiä, sen antaessa minulle loputtoman runsaasti valoa tai lämpöä tai sähköä tai tehdessää kemiallista työtä aina haluni mukaan — sykki siinä minun elämäni, minun elämänlankani kääriytyi sen alati Hyrräävien puolain ympäri! Minä hullu, sokea, ylpeä hullu! Kohtalottarien leikkikalun olen rakentanut! Yhtenä ainoana yönä on Elämä minut pettänyt — kauhistunut katseeni näkee äkkiä hiljaisen työpajani sopukassa kaikki kolme kohtalotarta: Klothon, Lachesiin ja Atropoon! Ja jo kohottaa Atropos kauheita leikkuupihtejään —«

Käsikirjoitus päättyi siihen. Annoin sen takaisin ystävälleni.

»Mitä arvelet«, hän sanoi hymyillen. »On siinä riittävästi mielikuvitusta kuivuneen tiedemiehen osaksi! Miten hän yhdistääkään runollisesti satunnaisen koneensa häiriön ja kauan kestäneen radiumsäteilyn tuottaman lopullisen lamaannuksen! Vanha Theodulos Energeios on toden totta runoilija! Mutta mehän kykenemme suojelemaan itseämme beeta- ja gammasäteiden vahingollisilta vaikutuksilta. Kysyn sen vuoksi sinulta: »Tahdotko auttaa Theodulos Energeioksen koneen esille ottamisessa ja sen käyntiin panemisessa?«

Ystäväni Hintse katsoi suoraan silmiini. En mistään hinnasta olisi voinut sinä hetkenä vastata kieltävästi. niin oudon epämieluisalta kuin koko asia minusta tuntuikin.

»Tahdon«, vastasin.

»Sitä odotinkin«, sanoi ystäväni.

»Koska aloitamme?« kysyin hermostuneen malttamattomana.

»Varhain huomenaamulla —«

»Mutta — miksei jo tänään?«

»Tänään ei minulla ikävä kyllä ole aikaa — vaikka hyvin ymmärrän uteliaisuutesi ja tunnen itse samaa. Siis — huomenaamulla!«

Sitten erosimme.


[s. 21]

II.

Seuraava yö oli kurja.

Theodulos Energeioksen kone kummitteli unissani. Näin edessäni huoneen seinällä leviävän hienojen lankojen jättiläisverkon, ja sekaisen verkon keskellä riippui kuin hirviömäinen hämähäkki, välkkyväsilmäinen, humiseva ja suriseva kummitus. Ahneet pyydystysulottimet ojentuivat mustasta ruumiista esiin kuin kiemuroivat käärmeet ja hapuilivat minua.

Ja ne iskivät minuun, vaikka ponnistelin vastaan ja puolustauduin, ja raastoivat minut puhkuvan hirviön luo, yhä lähemmäs.

Ja kun olin päässyt aivan luokse, näin äkkiä pimeästä sekasotkusta kalpeat ihmiskasvot! Ja noissa kasvoissa oli kaksi peloittavaa silmää! Niiden jäykkä, kauhea katse masensi viimeisenkin vastarintani. —

Heräsin hiestä kylpien.

Oli aamu. Puin ylleni ja menin ystäväni luo — jos sanon suoraan — hyvin epäröiden ja tuumivaisena.

Hintse ystävä oli jo antanut tuoda laboratorioonsa raskaan raudoitetun, jokseenkin suuren arkun.

[s. 211:2] Tervehdin häntä ja — kerroin hänelle uneni!

Hän hymyili omituisesti. »Jotakuinkin siihen tapaan olisin voinut kertoa sinulle», hän sanoi sitten. »Luuletko sillä olevan mitään erikoista merkitystä? Oletko muuttanut päätöksesi? Pelkäätkö Theodulos Energeioksen ko- netta?«

»En suinkaan. — Mutta tuollaista ’sisäistä varoittajaa’ ei toki sentään saa kokonaan halveksia.«

»Olen samaa mieltä! Käykäämme työhön niin varovaisesti kuin suinkin; keksijä itsehän on meitä varoittanut! Hänen dynamininsa ei suinkaan ole mikään vaaraton aine. Siksi olen hankkinut sinulle ja itselleni suojusvaatteet. samanlaiset kuin mitä käytetään pitkäaikaisesti röntgenin- ja radiumsäteillä työskenneltäessä: lyijylevyistä neulotut tiheät suojusmekot, lyijyiset kasvonaamarit ja aluminiumisuomuista valmistetut hansikkaat!«

Samassa hän veti »sädesuojukset« ylleen ja minä tein samoin.

Minun täytyi purskahtaa nauruun, kun katselin meitä kumpiakin noin naamioituina.

[s. 212:1]

»Käykäämme työhön!« sanoi Hintse ystävä.

Menimme arkulle. Hintse osoitti kellastunutta otsakekirjoitusta.

Arkku on tosin kuutiomainen, ja se seisoo millä kyljellä tahansa yhtä varmasti, mutta tuo kirjoitus tarkoittaa todennäköisesti sitä sivua, mikä suljettiin viimeiseksi —«

Ja hän oli jo tarttunut vasaraan ja talttaan ja alkanut irroittaa kantta.

Minun oloni alkoi pian tuntua kuumalta ja tukalalta. — Mutta ystäväni työskenteli häiriintymättä edelleen — ja pian oli kansi yltympäri irroitettu, niin että saatoimme nostaa sen pois.

Siinä oli edessämme kammottava esine käärittynä paperiin ja liinakankaaseen, mitkä aika oli kellastuttanut.

Varovasti nostimme me koneen arkusta ja irroitimme kappaleittain käärepaperit. Sydämeni jyski, ja Hintsenkin kädet vapisivat, kun viimeinen suojuspeite oli saatu pois.

Tuossa siis oli Theodulos Energeioksen kone, satavuotisesta kätköstään taas valoon vedettynä!

Sangen sironnäköinen laite se oli, melkein kokonaan metallista; ulkonäöltään se muistutti etupuolella olevien numerotaulujensa takia hieman nykyaikaista suurta vaihtovirtamittaria.

Liikkumattomina pysyivät valkoisten taulujen viisarit — satavuotislevossaan.

»Entä sitten?« kysyin katseltuamme kojetta joka puolelta.

»Rakentajansa selityksen mukaan —« samalla otti ystäväni suurikokoisen vihon esille — »on koneen keskellä dynaminisäiliö — «

»Sen johdosta haluaisin kuitenkin tietää», keskeytin, »mitä keksijä kertoo tuosta salaperäisestä dynamini-aineesta — «

»Valitettavasti — ovat hänen juuri tuota kohtaa koskevat merkintänsä varsin vajavaisia. Hän sanoo vain, että hän vuosikausia etsittyään Kaukasuk[s. 212:2] sesta oli löytänyt mineraalin, josta kerron sanasta sanaan asian — ’saatiin syövyttämällä ja polttamalla metallijauhe, joka loistonsa ja painonsa puolesta erosi kaikista maan metalleista’. — Dynaminisäiliöstä kulkee johdot kojeen joka osaan —«

»Entä numerotaulut? Mikä merkitys niillä mahtaa olla?«

Hintso ystäväni osoitti vasenta neljästä ympyräasteikkoisesta taulusta. Katsoin hänen viittauksensa suuntaan ja keksin hänen sormensa kohdalta pari metalliin kaiverrettua kreikkalaista kir- jainta.

»Thermos«, tavasin.

»Ja seuraavan alla on ’Phos’«, ystäväni lisäsi.

»Lämpöä ja valoa mittaavat siis näiden molempien numerotaulujen viisarit», minä sanoin, »mutta kolmannen ja neljännen kehän alta puuttuu seli- tys.«

»Niin«, Hintse jatkoi, »kolmannen ja neljännen alla on pari kaiverrettua piirrosta, toinen esittää hämähäkkiä, toinen — käärmettä, joka puree pyrstöänsä — «

»Mitä hämähäkki tarkoittanee?» kysyin hämmästyneenä, ja mieleeni juolahti heti käsikirjoituksen loppu kolmine kohtalottarilleen ja elämänlankoi- neen.

Vanha Theodulos Energeios oli omituinen veitikka ja rakasti harvinaisuuksia», ystäväni vastasi. »Ylhäiset kreikkalaisnaiset pitivät homeerisella ajalla meripihkahämähäkkejä. Noihin meripihkahämähäkkeihin tarttuivat pellavankuidut kiinni, koska meripihka tuli sähköiseksi — «

»Elektron — sähkö!« huusin äkkiä ja odottamatta Hintsen vahvistusta jatkoin asian kuin välähdyksessä selvitessä: »Nyt keksin myös, mitä neljäsnumerotaulu merkitsee: Kehäksi kiertynyttä käärmettä käytetään useissa muistomerkeissä Egytptissä ikuisuuden sym-

[s. 213:1]

boolina; Egypti, ikivanha ’Kemi’, on ’alkemian’ koti — kemiaa merkitsee viimeinen merkki. Olenko oikeassa?«

Ystäväni nyökäytti päätään. »Ellen tuntisi, miten olet kiintynyt vanhaan Egyptiin, täytyisi minun ihmetellä päätelmäkykyäsi«, hän sanoi hymyillen. Sitten hän jatkoi: »Me siis tiedämme, mitä koje tuottaa; kunpa myöskin tietäisimme, miten se sen tekee!«

»Kenties jokainen sivukylki — kone on sijoitettu melkein neliömäiselle pohjalle — tuottaa yhtä noista neljästä energiasta?« sanoin.

»Se näyttää otaksuttavalta», ystäväni vastasi, »mutta koneen perille emme siten kuitenkaan vielä pääse.«

[s. 213:2] »Ja sentään puhuu vanha Theodulos Energeios ’akselien, rattaiden ja pyörien leikistä’, mikä häneen niin syvästi tehosi?«

»Niinpä niin — niinpä niin», ystäväni vastasi miettivästi.

»Entä käsikirjoitus — piirustus? Eivätkö ne selvitä asiaa?« kysyin edel- leen.

Ystäväni ei vastannut. Hänen katseensa oli kuin lumottuna kiintynyt koneen numerotauluihin.

»Mitä tarkastat?«

»Tulitko huomanneeksi, missä asennossa viisarit alunperin olivat?« hän kysyi puolestaan.

[s. 237:1]

Minä pudistin päätäni, mutta aavistin, mitä hän tarkoitti. Jäykästi aloin niinäkin tuijottaa valkoisia tauluja.

Mutta se oli kuin olikin vain harhanäky. Liikkumattomina olivat kaikki neljä viisaria paikoillaan — niinkuin olivat olleet jo vuosisadan.

Ei — ei sittenkään! Hitaasti — aivan hitaasti liikkui sen numerotaulun viisari, jonka alla oli ikuisuuden sym- booli!

»Kone käy!« sanoi ystäväni kuiskaten minulle, »se käy — satavuotisen levon jälkeen — käy itsestään —«

»Ehkä — ei se olekaan ollut pysähdyksissä», lisäsin hänen sanoihinsa, ja kun dynamini on radioaktiivinen aine, ei se liene aivan mahdotonta; vahinko vain, ettemme sen työstä näytä saavan niin mitään!«

Astuimme lähemmäs merkillistä kojetta. Kuin lumottuina tuijotimme tauluun. Ja minusta tuntui, kuin olisi Theodulos Energeioksen koneesta lähtenyt selittämätön magneettinen vetovoima; en voinut riistäytyä siitä irti — kummallinen tahdottomuus, kuin hypnoosin alkaessa, suloinen hervottomuus, uuvuttava mielihyvän tunne valtasi minut!

Ja äkkiä kuulimme koneen sisästä [s. 237:2] rytmillisiä lyöntejä — kirkkaan metalli- soinnun!

Ja terävästi räsähtäen putosi yhtäkkiä ja samalla kertaa koneen metalliverho kaikilta neljältä sivulta — salaperäisen ihmekoneen sisäkoneisto oli edessämme!

Ja siinä oli läpinäkyvä säiliö kimaltelevine aineineen, siinä kiiltävät akselit, rattaat ja pyörät, jotka ensin olivat herättäneet vanhassa Theodulos Energeioksessa hiljaista ihastusta!

Ja yhä nopeammin, yhä raivoisammin näyttivät tuon taikakoneen osat liikkuvan; tuntui kuin koneiston joka osasta olisi lähtenyt loistavia säteitä!

En voinut väsyä tuon ihmeellisen leikin katselemiseen. Mutta ystäväni Hintse tutki koneiston sisärakennetta, kädessään vanha piirustus, jonka hän oli ottanut esiin povitaskustaan. Ja hänen horjumaton, häiriintymätön rauhansa, jota niin usein yhteisiä, vaarallisia kokeita tehdessämme olin oppinut ihailemaan, pysytti hänet yhtä kylmänä, hänen tarkastellessaan hirveätä kojetta kuin se olisi ollut lasten lelu. Hänen tyyneytensä sai minut taas tajuihini.

Jokaisen neljän kellotaulun alta löysimme siihen asti peitossa olleen norsunluunastan. Hintse ystäväni painoi ensimmäistä nastaa.

[s. 238:1] Sen yläpuolella olevan numerotaulun viisari alkoi liikkua. Mutta se ei näyttänyt vaikuttavan mitään koneen kul- kuun.

Ja kuitenkin! Eräs pyörivä pyörä alkoi vähitellen hiljentää vauhtiaan. Äkkiä se pysähtyi — ja samassa silmänräpäyksessä tuntui, kuin olisi roihuava tuli kärventänyt kasvojani!

»Säteilevää lämpöä!« huusin ponnahtaen koneen luota. Ja ystäväni oli myös tuntenut kuumuuden. Nopeasti hän painoi toista nappulaa.

Äkkiä syöksähti koneesta valovirta kuin jättiläismäisen valonheittäjän polttopisteestä, niin että meidän sokaistuneina täytyi sulkea silmämme!

»Kolmas nasta!« huusin suojaten silmiäni kädelläni, »sehän on kirkas kuin aurinko!«

Mutta ystäväni vitkasteli.

»Emme tunne, minkä sähköjännityksen koje synnyttää«, hän sanoi miettivästi, »älkäämme suotta asettuko koneen purkaukselle alttiiksi —«

Hän antoi kätensä liukua ohi kolmannen nastan ja painoi viimeistä, josta riippui kojeen kemiallinen vaikutus.

Ja silloin tapahtui jotakin ihmeellistä, mikä kiinnitti puoleensa meidän tarkkaavaisuutemme niin, että unohdimme kokonaan itsemme ja omituisen tilanteen ...

Dynaminisäiliön yhdistivät lasiputket pallonmuotoisiin astioihin.

Samana hetkenä, jolloin ystäväni Hintse painoi neljättä nastaa, sumentui eräs pitkäkaulaisista pulloista! Hienon hieno savumainen utu täytti sen, käyden yhä tiheämmäksi; äkkiä muodostui lasiseinämälle pisaroita, jotka lisääntyivät yhä, ja lopulta täytti astian melkein puoliväliin hieman liikehtivä, näennäisesti vilkkaasti kiehuva, opaalihohtoinen neste.

»Mitähän kemiallista ainetta tuo mahtaa olla, jota tuossa silmiemme edessä muodostuu?» minä kysyin.

[s. 238:2] Ystäväni kohautti olkapäitään ja oli juuri vastaamaisillaan. Silloin kuului huumaava räjähdys, joka vei meiltä hetkeksi tajunnan.

Kun jälleen tulimme tajuihimme vahingoittumattomina, osuivat katseemme taas salaperäiseen koneeseen.

Se oli yhä — näennäisesti koskemattomana — paikoillaan. Vieläkin viisari liikkui!

Mutta eräs lasiastioista oli dynaminisäiliön räjähdyksessä ponnahtanut irti ja murskaantunut palasiksi.

»Mikähän räjähdyksen aiheutti?« minä kysyin ystävältäni. Hän ei vastannut, vaan tuijotti yhä koneeseen.

Olimmeko tehneet jossakin suhteessa väärin? Oliko erehdys, että jätimme huomioonottamatta sähkönsynnytysosaston ja oliko sen voima siitä syystä kohonnut? Vai — oliko koneeseen jo aikaisemmin kokoontunut voimavarasto, joka oli käynyt liian suureksi?

Emme osaa selittää sitä.

Aivan vieressäni lattialla oli rikkimenneen pullon suurehko kappale. Kumarruin ottamaan sitä käteeni. Samassa irtaantui suojusnaamarini; kohotin sitä ylös nähdäkseni paremmin.

Hämmästyksestä huudahtaen annoin lasikappaleen ystävälleni.

Sirpaleen koko sisäpuoli oli fosforisoivien kristallien peittämä.

Ja nuo kristallit elivät!

Lakkaamatta muuttuivat ne muodoltaan ja kooltaan kasvaen ja kulkien! Ystäväni onnistui tarttua nipistimillä erääseen suurimmista ja nopeasti liikkuvista kristalleista. Hän pani sen kämmenelleen, mutta siinäkin liikkui ihmeellinen muodostuma lakkaamatta sinne tänne.

Hintse tarttui kristalliin hyppysillään.

»Se on kimmoisaa!« hän huudahti pannen sen kouraani.

Minä tunnustelin sitä myös ja suljin lujasti käteni. Minusta tuntui, kuin

[s. 239:1] olisin pitänyt käsissäni jotakin elävää, mikä pyrki pois puristuksesta.

Silloin tarttui ystäväni äkkiä käsivarteeni ja virkkoi kauhun valtaamana: »Tiedätkö, mitä on kokoontunut tuohon kristalliin, jonka epäonnistunut kokeemme sai aikaan?«

»No — mitä?«

Hän katsahti minuun vielä kerran tutkivasti, sitten -hän vei minut pienen, laboratorion pesulaitteen yläpuolella riippuvan suuren peilin luo.

Silloin näin — äkkiä vanhentuneeni vuosikausia!

Ja kun irroitin naamarin ystäväni kasvoilta, näin niissäkin samanlaiset merkit!

Elämää oli kokoontunut noihin liikkuviin kristalleihin, elämää meidän elämästämme, olemassaoloa meidän olemassaolostamme, voimaa meidän voi- mastamme!

Vanha Theodulos Energeios oli sittenkin ollut oikeassa! Huolimatta kaikista varokeinoistamme, joilla koetimme suojella itseämme radioaktiivisilta aineilta, oli meitä kumpaakin kohdannut koneen tuhoisa vaikutus: yhtaikaa [s. 239:2] oli tuo hirveä kone ottanut meistä molemmista voimaansa, elimistömme elinvoimasta se oli salaperäisen dynaminin välityksellä imenyt koneistoonsa liikevoiman! Ja minä muistin vanhan Theodulos Energeioksen käsikirjoituksen viimeisen lauseen, jossa puhuttiin kohtalottarista ja heidän leikkikalustaan — ja ihmeellisen uneni.

– – –

Elämää meidän elämästämme!

Oliko vanhan kreikkalaisen oppineen kone sen arvoinen, että sen tutkimisesta kannatti maksaa tuo korvaamaton pääoma?

En tahdo sanoa siitä mitään.

Ja lopultakin — eikö jokainen työmme ja toimemme muistuta jossakin määrin Theodulos Energeioksen konetta? Eivätkö ne kaikki kehrää nopeammin tai hitaammin elämämme kalliita lankoja — kunnes kohtalotar kohottaa leik- kuurautansa?

Entä salaperäinen kone?

Se on vieläkin lukittuna luonnontieteellisen opiston sivuhuoneeseen ja odottaa — odottaa uusia uhreja.

Loppu.

Lähde:

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikisource.org/w/index.php?title=Theodulos_Energeioksen_kone&oldid=121004”