Tietäjät
Ulkoasu
Tietäjät. Kirjoittanut Kössi Kaatra |
- Epäuskon ja epäilyksen yö verhosi maailman.
- Kavaluuden ja vihan ja valheen hämär häivytti taivahan.
- Erämaat’ oli maa ja vierait’ eläjät myös päällä sen.
- Nous heimoa vastaan heimo, veli surmana veljyen.
- Ja kauneuttansa luonto suri orjana, onneton,
- pyhä pilkkaan painuen hukkui, toden ään’ oli kaiuton,
- sekasortoa, surmaa, hätää vapis, vaikerti avaruus,
- mädännytt’ oli vanha ja uutta epätoivoin aika jo huus’.
- Vain harvat kyseli: miksi elo lankeemuksehen käy;
- miks kaatuu, kumoss’ on kaikki, ei elämäss’ ehjää näy?
- Eli ihminen päivästä päivään ja vuodesta vuoteen vaan,
- ken orjana, herrana, kenpä ei ollut ois kumpaakaan.
- Taru ihana, kaunis, korkee on tarina tietäjäin;
- läpi tunki se aikakautten, vuossatojen himmeäin,
- ja säilyi ja säästyi, loistaa kuin tähtönen talviyön,
- esimerkkinä etsijöille teontavasta hengentyön.
- Ukot harmaapäiset ja viisaat, elons’ iltahan ehtineet,
- halk’ elämän valoa yöhön jo olivat etsineet
- ja saanehet arvoa, kultaa ja tietäjämaineen myös
- ja pettymystä ja tuskaa, valon väikettä vaan ei yöss’.
- Kesk’-yöt’ yhä jatkui. Seisoi ajan kello. Ja turhaan vaan
- Itämaiset tietäjät siihen tarkistivat katsettaan. –
- Ikiyökö jo onkin tullut, ei aamua ensinkään?
- Näin miettivät tietäjät viisaat surusydämin, ihmeissään.
- Kaikk’ oisiko ollut turhaa: työ, toivo ja taistelu,
- omantunnon tuska ja kaipuu, poven poltto ja kamppailu?
- Ei! Vieläkin vartovat viisaat ja etsivät uudestaan
- valontuiketta valheen yöhön ja rauhoa päälle maan.
- Taas nuortuvat vanhat miehet, taas nousevat uudelleen.
- Ukot uljaart! He lähtevät taasen toden-etsintämatkalleen.
- Itämaalta he painuvat länteen: sydän viittovi sinnepäin,
- Ja on kun tähtönen tuolta myös tuikkisi: tänne näin!
- Erämaat sekä aarniometsät ei estettä heille luo.
- Ei kuolemanpelko ja vaivat väsymyksen tuntoa tuo.
- Sadat päivämatkatpa näin he yhä kulkevat eellehen.
- Ja vuorena nousee usko; perus horjua ei voi sen.
- Ja he saapuvat Juudan maalle. – Oi riemua, onnea oi!
- Sitä kertoa ei voi kieli, suu haastella myös ei voi.
- Se tunne ol’ suuri ja soipa ja valtava, voimakas,
- alamainen, nöyrä ja kaunis, ihanainen ja arvokas,
- Jota tunsivat Itämaan viisaat, kun päättyi ja vihdoin tie,
- kun seimessä, eessä jo heidän toden kuningas viimein lie.
- Rukouksin ja kiitosvirsin luo lapsen he lankeevat,
- häll’ aarteet antavat parhaat, joit’ tarut vaan antavat.
- Ei tietäjät löynneet totta, ei tuiketta yöhönkään.
- Mitä löysivät viisaat sitten? – Jumalaisen ja miehen tään
- joka vasta sen etsii, löytää, mitä eivät he löytäneet,
- min vuoksi he työt’ oli tehneet, halk’ elämän taistelleet.
- Jo lähtivät tietäjät taasen ja he viestinä veivät sen:
- Elon syksyn seestäjä syntyi, toden tuojakin valheesen!
- Ja viisaat’ vaipuvat hautaan ja kulkivat kuolemaan,
- mut tietoisuudessa tuosta: Saa päivä jo päälle maan!
Lähde: Lindström, Kössi 1904: Elämästä: runoja. Tampere.