Tietoja Venäjälle viedyistä sotavangeista 1741-43
Elisabeth-keisarinnan aikuinen Venäjän sota on ylipäänsä vähemmän surullisia muistoja jälkeensä jättänyt historiaamme, kuin edellisten Venäjän sotien. Mutta kaikki sodan mukana seuraavat kärsimiset, vaivat ja rasitukset olivat kyllä silloinkin kansamme kestettävät, vaikka entistä lieveämmässä muodossa. Se tulee vankien kohtelussakin esiin. Pietari suuri ei säälin kansaamme rahtuakaan; joukottain antoi hän kuljettaa asukkaita kaiken-ikäisiä pitkin avaraa Venäjän valtakuntaa sijoitettavaksi. Elisabethin aikana ei mielivaltaa siihen määrään käytetty; hallitus päinvastoin koettaa tehdä vankienkin tilan niin lieveäksi kuin mahdollista. Mutta paljon kovaa ne nytkin saivat kokea hallituksen tietämättä. Ensi aikoina, jolloin ei säännöllistä sotaa käyty, kuljettivat raa'at kasakka- ja kalmukki-parvet paitsi vangiksi joutuneita sotamiehiä myöskin Savon ja Karjalan rauhallisia asukkaita muun sotasaaliin kanssa mukanaan. Lappeenrannan tappelun jälkeisenä päivänä lähetettiin saman kaupungin asukkaat tappelussa vangittujen soturien kanssa Venäjälle. Tämän jälkeen ei maan asukkaita enää vankina vietykään, yksityisten mielivaltaisuudesta johtuneita tapauksia lukuun ottamatta, vaan saivat kaikki sotamiehetkin asettua entisille asuinpaikoilleen. Pikku vihan viimeisinä aikoina, jolloin Venäjän valta tuli ankarammaksi, vangittiin epäluulon alaisia ja sitä paitsi otettiin joukko laivamiehiä venäläisiin kaleereihin. Suurin osa viimeksimainituista kuitenkin karkasi.[1]
Venäläisen sotaväen vartioimina kuljetettiin vangit määräpaikkaansa Venäjälle. Pietariin jäi osa, samoin tavataan niitä Räävelissäkin, mutta suurin osa vietiin kauemmaksi Venäjälle. Niinpä Lappeenrannan tappelussakin vangitut, joiden luku nousi yli 1000 miehen, vietiin Moskowaan ja sen lähiseuduille. Minkälaista tuo kulku oli, saatamme saada käsityksen muutamasta kirjeestä, jotka muutamat mukana olleet upseerit kirjoittivat. Eräs upsieri Gripenhielm mainitsee kenraalimajuri Wrangelille Marrask. 18 p:ltä 1741, kirjeessä, joka on Waldaissa kirjoitettu, muun muassa, että hän 8 viikkoa oli elänyt yksinomaan kuolevien ihmisten joukossa. Kova kuume ja punatauti surmasi päivittäin 20 à 30 henkilöä; upsiereistakin oli jo useita kuollut, ja niistä 1,100 miehestä, jotka samassa seurueessa oli ollut, oli tuskin 200 enää jäljellä, ja nekin suureksi osaksi sairaina. Eikä kumma ollut että taudit veivät niin paljon uhria, koska, sanoo sama kirjoittaja, ihmiset ovat huoneisiin sullottuina kuin silakat, ja täytyy kaikkien hengittää sisäänsä sitä myrkyllistä hajua, mikä sairaista lähtee. Samaan tapaan valittaa everstiluutn. kreivi Vasaborg, joka myös oli Lappeenrannan tappelussa joutunut vangiksi, kirjeessään Marrask. 21 p:ltä, jonka hän Waldaista de Lacylle lähetti. 6 viikkoa olivat he kaikki, sanoo hän, olleet pakoitettuna olemaan samalla paikalla sairaiden tähden. 3 tai 4 upsieria, vahtisotamiehet sekä talonpojat itse lapsineen ovat samassa huoneessa, yhteensä 10—15 henkeä, josta seurauksena on pahoinvointi, kun sellaiseen oloon ei ole tottunut. Hän pyytää sentähden de Lacyta vaikuttamaan, että upsierit pääsisivät erikseen sotamiehistä, ja että uudet vartijat olisivat vähemmän ankaria. De Lacyn huomautuksesta määrää Elisabeth Jouluk. 1 p:nä 1741 antamassaan ukaasissa, että epäjärjestystä vankien kuljettamisessa piti vältettämän; upsierit saisivat edeltäpäin lähteä Moskovaan; heitä ei saisi millään tavalla loukata; hyvä hoito ja huoneet oli heille matkalla hankittava j. n. e.[2]
Vangit joutuivat vähitellen hajoitetuksi eri seuduille. Moskovassa sekä Colomnassa ja Serpuchowissa (kaksi kaupunkia Oka-joen varrella) näkyy suurin osa Suomalaisista olleen. Mutta niitä joutui myöskin maaseuduille. Useat pääsivät vapaina asumaan yksityisten luo, jos voivat hankkia itselleen takuita; toisia taas käytettiin yksityisten palveluksessa tai valtion töissä; tavataan sellaisiakin, joiden sanotaan koko ajan olleen vankeudessa. Hallituksen tarkoitus oli tehdä niiden olon niin hyväksi kuin mahdollista saadakseen niitä vapaaehtoisesti rupeamaan Venäjän palvelukseen. Ministerien kirjoituksessa Syysk. 15 p:ltä 1741 johtavalle senaatille sanotaan, että vankien joukossa jo löytyy joitakuita, jotka tahtovat ruveta keisarinnan palvelukseen. Sellaiset piti heti matkalla muista vangeista erotettaman ja lähteissä kullekin annettaman yksi taikkapa kaksikin ruplaa tavallisen päivärahan lisäksi, „jotta toiset, jotka sen näkevät, tulisivat houkutelluiksi myöskin ryhtymään palvelukseen“. Tuollaiset palvelukseen ruvenneet piti vietämän syrjäisemmillä seuduilla oleviin rykmentteihin, eikä suinkaan Turkin tai Puolan rajoilla oleviin sijoitettaman.[3]
Mutta vaikka Venäjän hallitus mielihyvällä olisi ottanut palvelukseensa vangitut Suomalaiset, niin ei ainakaan hallituksen puolelta mitään pakkoa näy käytetyn, vaan päinvastoin sallii se vankien palata takaisin kotimaahansa jo ennenkun sota oli loppunut. Sillä äsken mainitussa ministerien kirjoituksessa sanotaan, että Pietarin poliisimestarin kansliaan ilmoittautuneet sekä Räävelissä olevat vangit saisivat vartioiden saattamana heti palata takaisin rajan yli, varovasti kyllä piti meneteltämän ja takuita oli kultakin otettava, etteivät hengen uhalla enää sodan aikana taistelisi Venäläisiä vastaan. Joulukuun 8 p:nä 1742 tavataan taas tuollainen vapauttamiskäsky, jonka Venäjän sotakolleegi keisarinnan käskystä lähetti kenraali Keithille. Siinä sanotaan, että kaikki Ruotsalaiset Moskovassa, Colomnassa ja Serpuchovassa olevat vangit, jotka ovat ilmoittaneet olevansa Suomesta kotoisin ja tahtovansa palata kotimaahansa, haluamatta ruveta keisarinnan palvelukseen, mutta jotka olivat suostuneet tekemään uskollisuusvalan, saisi palata Suomeen. Vala heiltä piti otettaman ja sotilaitten tuli jättää miekkansa. Vankeja oli yhteensä tehdyn luettelon mukaan 170 henkeä sekä miehiä että naisia, suurin osa Savosta ja Karjalasta. Paluumatkalle käsketään heille antamaan suojelusväeksi 25 sotamiestä, jotka määrätyn matkan kuluttua vaihdettaisiin siten, että ensimmäinen joukko seuraisi Tweriin, siitä toinen Nowgorodiin, josta kolmas taas johtaisi Pietariin ja vihdoin uusi joukko taas Viipuriin. Sieltä heidät vielä saatettaisiin rajalle Lappeenrantaan. 20 hevosta sallitaan joukon käytettäväksi ja 1½ kop. annetaan jokaiselle päivärahaksi. Tarkkaa vaaria ja säännöllisyyttä käsketään matkalla noudattaa.[4]
Täten pääsi osa vangeista jo vainon aikana kotimaahansa. Mutta paljon oli niitä vielä Venäjälle jäänyt ja yksityiset Venäläiset saivat joitakuita tavalla tai toisella sinne myöhemminkin viekoitelluksi. Rauhan ehtojen 12 §:ssä säädetään että vangit heti sen jälkeen kun rauha oli vahvistettu, piti molemmin puolin vapaaksi laskettaman; keväällä 1743 Suomesta otetut laivamiehet olivat saman määräyksen alaisena. Mutta paljon vaikeuksia ilmaantui ja kauan aikaa kesti keskusteluja, ennenkun kaikki Venäjältä pääsivät palaamaan; ja nähtävästi sinne useita jäi ikuisiksi ajoiksi. Venäjän hallitus vaatii todistuksia siitä, etteivät vangit olleet kääntyneet kreikan uskoon; sitä ennen ei annettu passia. Uskonsa muuttaneet eivät näet saaneet palata. Tähän kohtaan huomauttaa Ruotsin lähettiläs J. Ch. Düring, että koska useat vangit heti alusta pitäin ovat joko olleet vankihuoneissa tai yleisissä töissä, eivätkä sentähden ole olleet yhteydessä Venäläisten kanssa, eivätkä tunne heidän kieltänsä, on sellaisten mahdoton hankkia todistuksia vasta mainitussa asiassa; hän ehdottaa sen vuoksi, että kaikki, joiden ei tiedetä kreikkalaisen kirkon yhteyteen menneen, pääsisivät heti kotimaahansa palaamaan. Venäjän hallitus suostui luultavasti tähän ehdotukseen.
Mutta vielä seuraavina vuosina 1744 ja 1745 vaatii Ruotsin ministeri von Borck Venäjän hallituksen apua vapauttamaan vankia, joista hänelle oli ilmoitettu. Niinpä mainitsee hän Huhtik. 18 p. 1744 antamassaan promemoriassa että eräs kenraali majuri Stejanow oli muutaman vahtimestarin kautta viekoitellut erään Vaasan kauppiaan Swen Normanin 17-vuotiaan tyttären vastoin hänen vanhempainsa tietoa ja tahtoa lähteään mukanansa Venäjälle, ja vaatii hän, että tuo tyttö toimitettaisiin vanhemmille takaisin. Seuraavan vuoden Helmik. 12 p:nä kirjoitetussa promemoriassa kertoo hän, että Ilomantsista oli hänen luokseen tullut eräs lukkarin vaimo sekä nimismiehen poika, joista edellinen ilmoitti, että hänen miehensä ja 3 lastansa ja jälkimäinen taas että hänen 2 veljeänsä olivat vankeudessa, jonne kasakat sodan aikana olivat heidät vieneet; heidän kanssa sanotaan olleen muitakin ruotsalaisia vankia Valget-järven seuduilla. Heitä ei lasketa, sanotaan, kotimaahan sieltä palaamaan. Lähettiläs pyytää hallituksen ryhtymään asiaan ja kehoittamaan seudun voiwodia pitämään vankien vapauttamisesta huolta. Vielä myöhemminkin tavataan von Borckin huomautuksia samasta seikasta; hän sanoo muun muassa, että vankia on pakotettu kreikkalaisen kirkon yhteyteen sekä maaorjuuteen. Tähän suurkansleri vastaa, että kreikkalainen kirkko ei pakoittamista hyväksy, vaan ainoastaan vapaatahtoista kääntymistä, ja väittää koko syytöksen perättömäksi, monin kerroin oli maaherroja käsketty vankia vapauttamaan j. n. e.[5]
Useat vangiksi joutuneista Suomalaisista pääsivät epäilemättä takaisin palaamaan synnyinmaahansa; mutta löytyipä varmaan niitäkin, jotka hävisivät teille tietämättömille milloinkaan enää kotimaatansa näkemättä. Tähän oli, sen mukaan kuin voimme päättää, yksityisten mielivaltaisuus eikä Venäjän hallituksen tahto vaikuttamassa.
Kirjoittanut K. O. Lindeqvist
Lähde: Historiallinen arkisto 12, SHS, Helsinki 1892, s. 26-31.