Tihutyö

Tihutyö. Kirjoittanut Hilja Tamminen

Honkia pohjan vihuri puistaa,

hurjana vinkuu raivossaan,

aikoen irti kiskoa, suistaa

maahan ne kaikki juuriltaan.

Yö nokimusta, myöhä on. Laitaa

metsikön yksin kiertävi mies.

Minne näin rytöpolkua kaitaa

johtavi nyt sydänyöllä ties?

Yössäkin säihky synkeä ihan

silmistä lieskana leimahtaa.

Sielua syövän, polttavan vihan

loimua lienee kauheaa.

Tummana talojen ryhmä liki

metsikön reunaa häämöttää.

Tuika ei tulet, ihmiset siki

nukkuvat. Raivoo myrskysää.

Hiljensi mies jo käyntinsä vinhan,

seisovi vaiti, kuulostaa

ääniä yöstä. Hymynsä inhan,

riettaan pimeys verhoaa.

»Hyvä on», näinpä virkkavi, »valo

tuika ei ykskään. Työhön siis!

Kohta on punaroistojen talo

tuhkana, taikka mun vieköön hiis!

Miksi he astui tielleni, laati

sääntöjä, joista mä huoli en,

uhkasi hullut, tilille vaati

töistäni, konnaksi pauhaten.

Äsken jo oli painavin leikein

ovi se suljettu. Riemuitsi

valkeat miehet. Lemmonko elkein

auki he salvat kirvoitti.»

Ääneti tietään astuvi. – Kuja

aidattu siinäpä aukenee.

Vierellä sen talo hirsinen, luja.

Nyrkkiä sille hän heristelee.

Hiljaa hiipien saapuvi pihaan,

suojahan kiertää nurkan taa.

Sytyketuohet, kätketyt hihaan

kiirehin esille tempoaa.

Nuolevat seinää tuliset kielet,

yltyvi tanssi vimmaisin.

Hirveä voima, hetkessä nielet

sen mitä vuosissa luotikin.

Herääpi ihmiset, rientävät luokse,

ilmoille liekit hulmuaa.

Auta ei siinä häärinä, tuokse,

maahan katto jo romahtaa.

Reunassa metsän kaiken sen näkee

mies, joka kuusehen nojautuu,

kuinka he turhaa auttaa kokee.

Hirtehisnauruun vääntyvi suu.

Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.