Tiivistelmä raportista koskien Senaatin arkiston vanhan osan järjestämisen edistymistä vuoden 1844 aikana (1845)
Tiivistelmä raportista, joka on annettu Suomen Keisarillisen Senaatin talousosaston varapuheenjohtajalle, herra valtaneuvos, komentaja ja ritari L. G. von Haartmanille; koskien Senaatin arkiston vanhemman osan järjestämisen edistymistä vuoden 1844 aikana.[1]
Neljä vuoden aikana vuosina 1840–1843, kun olin yksityisten tutkimusten vuoksi tutkimassa Senaatin arkistoa, minulla oli tilaisuus saada tietää, millaisia vanhempia asiakirjoja siellä oli, millä periaatteella ne oli järjestetty ja kuinka paljon järjestystä niiden keskuudessa vallitsi. Sieltä löytyy niin vanhoja asiakirjoja, että ne ulottuvat aina 1500-luvun ensimmäiseen kolmannekseen asti, tosin aluksi hajallaan ja katkelmallisina, mutta jo saman vuosisadan puolivälistä lähtien ja siitä eteenpäin melko katkeamattomassa ja täydellisessä järjestyksessä. Tämä kokoelma vuoteen 1808 asti sisältää asiakirjat, jotka vuoden 1809 rauhansopimuksen XII artiklan mukaan luovutettiin Ruotsin viranomaisilta Suomen viranomaisille niitä hakemaan lähetetyn komission välityksellä. Suurin osa näistä, tai kaikki ennen vuotta 1750 ja monet sen jälkeen, ovat Kamarikollegiolta luovutettuja. Kokoelma sisältää siten pääasiassa tilejä, selvityksiä ja muita niihin liittyviä asiakirjoja. Näiden asiakirjojen erityisluonteen vuoksi vanhempina aikoina ja vielä enemmän lukuisten niiden liitteinä olevien kirjeiden ja muiden asiakirjojen vuoksi, näillä tileillä on paljon suurempi historiallinen arvo ja merkitys kuin myöhemmän ajan tileillä. Jos näitä käytetään järkevästi ja harkiten, tutkija voi niiden sisällöstä löytää runsaasti aiheita kuvauksiin isänmaan sisäisestä tilasta ja yleisistä olosuhteista eri aikoina, kuten myös tärkeät liitteet valaisevat usein monia tosiasioita historiassamme. Kuten sanottu, selkeä ja terävä ero, niin sisällön kuin muodonkin suhteen, ilmenee vanhempien ja nuorempien tiliasiakirjojen välillä. Vuosi 1634 muodostaa ikään kuin rajan niiden välille. Silloin voimaan tullut hallitusmuoto antoi koko hallinnolle uuden järjestyksen, jonka perusta laskettiin jo suuren Kustaa Aadolfin aikana. Mitä tulee maanhallintoon, joka on tässä ainoa huomion kohde, voutien välitön hallinto — niin kutsuttu "voudinhallinto" — lakkasi, ja nämä virkamiehet alistettiin lääninhallitusten alaisuuteen, jotka kaikkialla organisoitiin samalla kun läänit lopullisesti säänneltiin. Ainoastaan lääninhallituksilla oli tästä lähtien oikeus kääntyä suoraan hallituksen ja korkeimpien hallintoviranomaisten, valtakunnan kollegioiden, puoleen, kun taas voutien tuli vastata ja raportoida lääninhallitukselle omista alueistaan. Tämän muutoksen myötä — ja osittain jo aiemmin — myös tiliasiakirjojen esitystapa ja muoto muuttuivat, yksinkertaistuivat ja tiivistyivät numeeriseen lyhyyteen ja tarkkuuteen. Se yksityiskohtainen ja, niin sanoakseni, havainnollinen ja kuvaileva tyyli, joka on ominaista vanhemmille asiakirjoille, joista monet tärkeät tiedot ilmenevät itsestään, katoaa tämän tarkkuuden ehdottoman hallinnan myötä. Koska vanhemmat asiakirjat, jotka lähetettiin suoraan 'Laskukamarille' kihlakuntien voutien toimesta, kattavat pienempiä alueita — sillä yleensä oli yksi vouti kutakin kihlakuntaa kohden — ja lisäksi niiden vähemmän tiukka muoto sallii laajemmat tiedot ja esitykset, niiden kautta on mahdollista saada yksityiskohtaisempaa tietoa kansasta, maasta ja kummankin erityisistä olosuhteista kuin myöhemmistä, jotka lääninhallitukset laativat koko läänin kattavina ja muodossa, joka ensisijaisesti tähtäsi tarkkaan numerotietoon jättäen yksityiskohdat sivuun. Kun tähän vielä lisätään, että muiden asiakirjojen kuin tiliasiakirjojen määrä vanhempina aikoina on huomattavasti suurempi kuin myöhempinä aikoina, on helppo ymmärtää, että tämä osa arkistoa, eli ennen vuotta 1634, on ensisijaisesti sen historiallinen osa.
Nämä olosuhteet saivat minut ensisijaisesti jakamaan arkiston kahteen osaan, vanhempaan osaan vuoteen 1634 asti ja nuorempaan osaan tästä ajasta vuoteen 1808 asti. Luonnollisesti aloitin ensin vanhemman osan järjestämisestä. Tämä osa Keisarillisen Senaatin arkistosta, joka sisältää 7-8000 erillistä asiakirjavihkoa irrallisten aktien lisäksi, koostuu, kuten jo mainittu, pääasiassa tileistä ja muista asiakirjoista, jotka alemmat hallintoviranomaiset maan eri osissa, erityisesti voudit, ovat lähettäneet ylemmille viranomaisille. Pienemmässä määrin se sisältää yleisiä tiliselvityksiä koko provinsseista ja koko maasta, ja vähäisimmässä määrin asiakirjoja, jotka koskevat lainkäyttöä. Vaikka hyvä osa näistä asiakirjoista oli asetettu näennäiseen ulkoiseen järjestykseen, nimittäin nykyisten läänien mukaan niin, että paperikansiin, joiden selkätarroihin oli merkitty, mihin lääniin ja vuoteen asiakirjat kuuluvat, oli koottu suuri määrä vihkoja. Mutta tämä järjestely kattoi vain Turun ja Hämeen läänit sekä Uudenmaan, kun taas asiakirjat muista maakunnista, Pohjanmaalta, Ahvenanmaalta, Savosta ja Karjalasta, olivat suurempiin nippuihin kiinnitettyinä lähes ilman mitään järjestyksen merkkejä ja säilytettiin Senaatintalon ullakolla. Lisäksi tämä näennäinen järjestys oli niin äärimmäisen puutteellinen, että kaikkialla löytyi asiakirjoja aivan muista lääneistä kuin mitä oli merkitty, kun taas niihin kuuluvat asiakirjat puuttuivat, ja kunkin sarjan sisällä kronologinen järjestys oli täysin sekaisin. Tällaisissa olosuhteissa olisi ollut välttämätöntä, vaikka olisi tunnustettu oikeellisuus säilyttää nykyisten läänien mukainen jaottelu, että olisi suoritettu kokonaisvaltainen uudelleenjärjestely tämän järjestyksen toteuttamiseksi; ja niin paljon tarpeellisemmaksi tämä tuli nyt, kun nähtiin syytä luopua tästä jaotteluperusteesta ja ottaa käyttöön maakuntien mukainen jaottelu. Syyt tähän, jotka ovat peräisin itse asiakirjojen luonteesta ja järjestelystä, joka puolestaan johtui sen ajan alueellisista jaoista, voidaan osoittaa vain näiden viimeksi mainittujen yhteydessä, joten sallittakoon minun tässä tehdä niihin lyhyt historiallinen katsaus.
Suomen vanhin maallinen järjestys perustuu kirkolliseen pohjaan. Aivan kuten kirkko meillä edelsi maallista yhteiskuntaa ja raivasi tietä sille, samoin myös ensimmäiset hallinnolliset jaot maassa johtuvat epäilemättä vanhemmista kirkollisista jaoista. Pitäjä tai kirkkopitäjä on ensimmäinen ja pitkään ainoa alueellinen yksikkö. Sitä mukaa kun yhteiskunta vakiintuu ja kasvaa, alkaa maallinen jako himmentää kirkollista jakoa. Aluksi syntyivät myös maallisella puolella pitäjät — niitä voisi kutsua veropitäjiksi — kirkkopitäjien mallin mukaisesti. Vanhimpina aikoina nämä kaksi saattoivat olla lähes yhtenevät. Mutta kun maan viljely ja väestö kasvoivat, suuret kirkkopitäjät oli pakko jakaa kauan ennen kuin tämä tarve ilmeni hallinnon osalta. Täten selittyy omalaatuinen ilmiö, että esimerkiksi 1500-luvulla maassa oli enemmän kirkkopitäjiä kuin maakirjat mainitsevat, ja että kirkko- ja veropitäjien alueet ja rajat eivät usein olleet yhteneväiset. Yhteiskuntajärjestyksen edelleen kehittyessä tuli välttämättömäksi saada suurempia alueellisia yksiköitä hallinnon tarpeisiin. Näin pitäjien yhdistelmistä syntyivät kihlakunnat, jotka olivat alueita voutien hallinnolle. Kihlakunnilla ei ole maassamme samaa merkitystä kuin Ruotsin yhteiskuntajärjestelmässä, jossa ne ovat alkuperäisiä maa- ja väestöjaksoja oikeudellisten ja sotilaallisten asioiden suhteen, vaan ne ovat alkuperältään pelkästään hallinnollisia jakoja, tosin perustuen vanhempiin väestö- ja paikallisiin olosuhteisiin, vaikka ne myöhemmin saivat myös oikeudellisen merkityksen. Mutta koska oli vaikeaa yhdelle ainoalle käskynhaltijalle valvoa kaikkien voutien toimia maassa, niin kauan kuin hallinto ei vielä ollut keskittynyt, yhdistettiin pian heidän alueensa, kihlakunnat, muutamiksi suuremmiksi ryhmiksi, linnalääneiksi. Tällaisia syntyi vähitellen ja luonnollisesti juuri valloituksen jälkeen perustettujen tai myöhemmin muodostuneiden linnojen ympärille, jotka toimivat niiden keskuksina ja tukipisteinä. Vanhempien osalta voidaan pitää tärkeinä alueita Turun, Korsholman, Hämeen linnan ja Viipurin ympärillä, joista myöhemmin erotettiin alueet Porin, Porvoon, Kastelholman, Raaseporin ja Savonlinnan ympäriltä. Näin monta linnalääniä oli Suomessa keskiajan lopulla. Linnaläänin käsitteeseen, joka oli ylin hallinnollinen yksikkö, yhdistyi maakunnan käsite, joka lopulta voitti ja otettiin käyttöön myös hallinnossa. Maakuntakäsite Suomessa, joka perustuu alkuperäisiin paikallisiin ja heimollisiin eroihin kansan keskuudessa, ei perustu hallinnolliseen järjestelyyn, vaan itse kansan käsitykseen, mitä myös maakuntien aidosti kotoperäiset nimet todistavat. Koska linnaläänien rajat lähes kaikkialla vastasivat maakuntia, nämä käsitteet yhdistyivät varhain yleisessä käsityksessä. Joillakin alueilla, missä linnat olivat aiemmin joutuneet rappiolle, linnaläänin nimitys katosi pian ja vain kyseisen maakunnan nimi säilyi, kuten esimerkiksi Satakunnassa ja Pohjanmaalla. Tällä tavalla Varsinais-Suomi vastasi Turun linnalääniä, Ahvenanmaa Kastelholman linnalääniä, Satakunta Porin (linna-) lääniä, Pohjanmaa Korsholman linnalääniä, Häme Hämeenlinnan linnalääniä, Karjala (eli vanhin Ruotsin osa) Viipurin linnalääniä ja Savo Olavinlinnan lääniä. Ainoastaan Uusimaa, jossa oli kaksi linnalääniä, Porvoo ja Raasepori, tekee tästä poikkeuksen, tosin käytännössä enemmän näennäisesti kuin todellisesti. On hyvin todennäköistä, että paikalla, jolle myöhemmin syntyi Porvoon kaupunki, oli muinaisina aikoina linnoitus, mahdollisesti alun perin suojelemaan uusmaalaisia uudisasukkaita heidän pakanallisilta naapureiltaan, karjalaisilta, kuten paikan nimi ja paikalliset perinteet viittaavat, vaikka historialliset muistot eivät ulotu niin kauas. Kun tämä 'linna' joutui rappiolle, rakennettiin samalle alueelle 1300-luvun jälkipuoliskolla Raasepori. Vaikka koko Uusimaa saattoi aiemmin olla kutsuttu Porvoon linnalääniksi, se yhdistettiin myöhemmin Raaseporin linnalääniksi, johon 'Porvoon lääni' kuului sittemmin vain yhtenä kihlakuntana eli hallintopiirinä. Tällainen lienee ollut tilanne koko myöhäisemmän keskiajan ajan linnaläänien ja maakuntien välillä — kansan käsityksessä melko yhtenevät käsitteet, vaikka jälkimmäistä ei valtio vielä ollut tunnustanut. Maakuntakäsite oli vakaa ja muuttumaton kuten kansan alkuperäiset heimoerot ja maan luonto, joihin se juurtui, kun taas linnaläänin käsite, riippuen vain vaihtelevista hallintosuhteista, oli väliaikainen ja muuttuva. Siksi, kun ajan myötä muutamat linnat maassa katosivat ja uusi valtion- ja hallintojärjestys vähitellen syntyi, linnaläänit joutuivat unohduksiin, mutta maakunnat säilyivät ja saivat hallinnossa merkityksensä.
Tilanne oli jonkin verran erilainen oikeudellisessa jaossa Suomessa. Se syntyi vasta sen jälkeen, kun maan hallinnollinen järjestäminen oli tapahtunut ja sen perusteella. On syytä muistaa, että Suomi oli asein valloitettu maa. Voittajien ensimmäinen päämäärä oli kristinuskon levittäminen. Tästä seurasi, että kirkko perustettiin ensimmäisenä maahamme. Seuraavaksi haluttiin hyödyntää valloitusta mahdollisimman paljon hallinnollisesti. Näin säädettiin hallintosuhteet. Mutta yhteiskunnan kehitys muilla maallisen elämän aloilla kesti kauan seurata perässä. Mitä oikeudenkäyttöön tulee, niin on luonnollista, että sen järjestäminen vallatussa maassa, vaikka voittajat toimisivat niin humaanisti kuin Suomessa, tulee myöhemmäksi huoleksi kuin hallintosuhteiden järjestäminen, osittain siksi, että "inter arma silent leges," eli valloituksen välittömän vaikutuksen alaisena laki ja oikeus ovat vähemmän esillä kuin se, mitä hyöty yhdelle ja välttämättömyys toiselle vaatii, ja erityisesti siksi, että ennen kuin kulttuurin ja yhteiskuntaelämän monimutkaisten olosuhteiden vuoksi välitön oikeuden ja moraalin tunne heikkenee kansassa, joka on vielä lähempänä luontoa ja jossa yleinen tapa toimii lakina, tuntuu tarve järjestäytyneeseen ja vahvaan oikeusjärjestykseen vähäisemmältä. Historian hiljaisuus puhuu tällaisesta tilanteesta meillä. Näin ollen voidaan olettaa, että oikeudellista lainsäädäntöä ja maan jakoa ei otettu käyttöön Suomessa ennen kuin hallinnollinen järjestys oli täydellisesti vakiintunut. Vaikka onkin todennäköistä, että ensimmäiset oikeusjärjestyksen siemenet tulivat meille ruotsalaisten uudisasukkaiden mukana, jotka toivat mukanaan maakuntiensa perinteiset oikeuskäsitykset, ei kuitenkaan voida katsoa, että Ruotsin oikeuden yleinen valta olisi vallinnut Suomessa ennen 1300-luvun alkupuolta. Tuolloin, Pähkinäsaaren rauhan myötä, Ruotsi oli turvannut Suomen hallinnan, ja samalla havaitaan, että samoihin aikoihin maallisen hallinnon peruspiirteet otettiin käyttöön täällä; silloin tehtiin ensimmäinen yritys saattaa koko Ruotsin valtakunta yhteisen lain alaisuuteen; lopulta mainitaan ensimmäistä kertaa laamannit Suomessa; ja ylimmän hallinnon asetuksia oikeussuhteidemme järjestämisestä alkaa ilmestyä. Kuten saatu oikeuden sisältö oli ennalta määrätty, niin olivat myös oikeudellisten järjestelmien ulkoiset muodot, ja kysymys oli vain niiden sovittamisesta ja soveltamisesta olemassa oleviin olosuhteisiin, mikä helpottui suuresti siitä, että oikeustilan elementtejä, jotka olivat juuriltaan sukua skandinaaviselle oikeudelle, oli jo meillä olemassa. Mitä tulee oikeudelliseen maan jakoon, tuomiokunta (domsaga) ja laamannikunta (lagsaga) olivat sen muotoja. Edellinen oli Ruotsissa yhteneväinen kihlakunnan kanssa, joka siellä oli aiemmin sekä oikeudellinen että hallinnollinen alue. Meillä tilanne oli täysin päinvastainen historiallisella ajalla tarkasteltuna. Hallintopitäjä ja kihlakunta hallintoalueina olivat jo olemassa ennen kuin kihlakunta ilmestyi oikeudellisena alueena. Kun germaanis-ruotsalaisten käsitteiden mukainen oikeusjärjestelmä otettiin käyttöön maassamme, mikä olisikaan ollut luonnollisempaa kuin, että jo olemassa olevat alimmat hallintoalueet, kihlakunnat — joissakin paikoissa kutsuttu gisslalag — myös mukautettaisiin alemmiksi oikeudellisiksi alueiksi? Tämän selittämiseksi kihlakuntien myöhemmälle tilanteelle on muistettava, että vanhimpina aikoina kihlakuntia oli paljon vähemmän ja ne olivat siten laajemman alueen kattavia kuin myöhemmin. Esimerkiksi vielä 1500-luvun puolivälissä koko Savo muodosti yhden kihlakunnan, ja koko Pohjanmaa samoin yhden ainoan. Tuolloin kihlakunnat hallinnollisina ja oikeudellisina alueina olivat vielä yhteneviä. Mutta kun ajan myötä suuret kihlakunnat jaettiin useampiin hallinnon helpottamiseksi, ja niillä oli joskus omat, joskus yhteiset voutinsa, tuomiokunnan alue pysyi pitkään muuttumattomana. Täten selittyy omalaatuinen tilanne, että 1500-luvun puolivälissä, jolloin tiedot isänmaan alueellisista olosuhteista alkavat olla yhtenäisempiä, maan eteläosassa yksi tuomiokunta yleensä kattoi useiden kihlakuntavoutien alueet, kun taas pohjoisilla seuduilla kihlakunnat ja tuomiokunnat olivat vielä identtisiä. — Laamannikuntien synty kertoo samasta ilmiöstä. Ruotsissa oikeusjärjestelmä oli kehittynyt orgaanisesti, ja siellä laamannikunta edusti tiettyä kansanheimoa tietyllä alueella, mutta ei niin Suomessa, jossa oikeusjärjestelmä oli tuotu hallinnollisella järjestelyllä, vaikkakin, kuten sanottu, samankaltaisten oikeuselementtien pohjalta. Suomessa ei esiintynyt laamannia ennen kuin koko maa oli alistettu ja sen hallinta ulkopuolelta turvattu, 1300-luvun alkupuoliskolla. Aluksi koko Suomi muodosti yhden ainoan laamannikunnan. Se, että sitä silloin pidettiin edustamassa Suomen kansanheimon yhtenäisyyttä Ruotsin valtakunnan sisällä, osoittaa riittävästi asiakirja (vuodelta 1362), jossa Itämaan (Suomen) laamannille annetaan sama oikeus osallistua kuninkaanvaaliin, kuin muidenkin maakuntien laamanneilla. Mutta tämä tilanne jatkui tuskin vuosisataa, kun vuonna 1435 säädettiin, että Suomi olisi jaettava kahteen laamannikuntaan. Tämän myötä yhtenäisyys katosi. Etelä-Suomen laamannikuntaan kuuluisi Etelä-Suomi, Uusimaa, Häme, Savo ja Karjala, Pohjois-Suomen taas Pohja-Suomi, Ahvenanmaa, Satakunta ja Pohjanmaa. Tietyt maakunnalliset ja paikalliset jaot ovat tässä jaossa ilmeisiä, vaikka on havaittavissa, että suurten kansanheimojen alueita ei ole otettu huomioon. Tämä viimeinen käsitystapa saattaa kuitenkin löytyä siitä laammannikuntajaosta, joka tehtiin kuningas Juhana III:n aikana, jolloin Suomi sai kolmannen laamannikuntansa, Karjalan, jonka tuli kattaa Savo ja Karjala Kymenkartanon läänin ja joidenkin Itä-Hämeen pitäjien kanssa, jos halutaan nähdä viimeksi mainittu alue Savo-Karjalan kansanheimon alueena yhtenäisyytenä vastakohtana kahdelle muulle, jotka käsittivät Hämeen kansanheimon ja ruotsalaiset vaikutteet. Mutta useat seikat, kuten itse laamannikuntien rajat ja yksinkertainen tosiasia, että melkein kaikkialla muualla valtakunnassa vanha käsitys laamannikunnan yhtenäisyydestä kansanheimon alueen kanssa oli jo kadonnut, puhuvat riittävästi tällaisen pakotetun käsityksen vastaisesti. Lopulta päädytään siihen, että Suomessa oikeudellinen aluejako riippui vain paikallisista ja hallinnollisista olosuhteista.
.jpg)
Vaikka oikeudellisen maanjaon pääpiirteet säilyivät samanlaisina aina 1600-luvun puoliväliin asti, hallinnollinen jako koki saman ajan kuluessa monenlaisia muutoksia. Suurimman osan kuningas Kustaa I:n hallituskaudesta Suomi oli jaettu linnalääneihin. Näitä olivat silloin: Turku, Kastelholma, Pori, Korsholma, Hämeenlinna, Raasepori, johon Porvoon lääni oli toisinaan yhdistetty ja toisinaan ei, Viipuri, johon Kymenkartanon lääni kuului samalla tavalla kuin Porvoo Raaseporiin, ja Savonlinna. Vuoden 1545 jälkeen alkoi hallinnossa vähitellen näkyä toisenlainen järjestelmä, ja maan hallinto linnoista käsin loppui. Silloin alkoi jalostuskarjatilojen (afvelsgård) perustaminen, jotka pian, kuin verkko, kattoivat koko isänmaan. Hämeessä yksinään oli 10–12 tällaista tilaa, Savossa 6–7 ja Pohjanmaalla 3. Suhteellisesti vielä enemmän oli muissa maakunnissa. Niiden tarkoitusta yleisen talouden kannalta ei ole tässä tarpeen selittää. Mutta hallinnollisen jaon kannalta nämä olivat merkittäviä siinä määrin, että niiden kautta muodostettiin käsitys kartanolääneistä tietyksi ajaksi. Lähes kaikilla tai ainakin useimmilla jalostuskarjatiloilla oli vouteja, joiden alaisuuteen lähialueet kuuluivat hallintoalueina. Esimerkiksi Savo, joka siihen aikaan käsitti vain kuusi pitäjää, oli kuitenkin jaettu seitsemään kartanolääniin. Maa jakautui näin lukuisiksi pieniksi alueiksi, ja tätä pidettiin hyödyllisenä hallinnon valvonnan kannalta. Tämä tilanne kehittyi erityisesti Kustaa Vaasan hallinnon viimeisinä vuosina, hänen oltuaan itse Suomessa vuonna 1555. Jo hänen lähin seuraajansa, Eerik XIV, poikkesi hieman isänsä järjestelmästä tässä suhteessa, vaikka sen olennaiset osat pysyivät voimassa hänen lyhyen hallituskautensa ajan. Mutta Juhana III kulki heti toista tietä. Kokemus oli riittävästi osoittanut, että jalostuskarjatilat eivät tuottaneet toivottua hyötyä, vaan että niitä usein hoidettiin tappiolla kruunulle, ja että yksityiskohtainen hallinto kulutti itseään. Tämän seurauksena osa näistä tiloista lakkautettiin tai annettiin kruununtalonpojille, toiset lahjoitettiin yksityisille, ja monet voutikunnat yhdistettiin. Paluuta linnoista käsin tapahtuvaan hallintoon ei kuitenkaan tehty, vaan nyt laajentuneille alueille nimitettiin niin sanotut kihlakunnanvoudit, jotka sopivissa tilanteissa asuivat ja toimivat kuninkaankartanoissa. Kun näiden voutien alueita määritettiin, seurattiin yleensä mahdollisuuksien mukaan vanhempaa kihlakuntajakoa, niin että nyt monin paikoin oikeudellinen kihlakunta jälleen yhtyi hallinnollisen kanssa. Poikkeuksena oli kuitenkin se, että jos kihlakunta oli jo pienempi, kaksi yhdistettiin yhden voudin hallintaan, kuten esimerkiksi Turun ympäristössä, missä Halikon ja Piikkiön kihlakunnat, eli Etelä-Suomi, muodostivat yhden voutikunnan ja Maskun ja Vehmaan kihlakunnat, eli Pohjois-Suomi, toisen. Joskus myös liian suuret kihlakunnat jaettiin kahtia, jolloin ne säilyttivät yhteisen kihlakunnantuomarin, mutta saivat omat kihlakuntavoutinsa, kuten esimerkiksi Savo, joka tämän ajan jälkeen jaettiin Iso-Savoon — joka käsitti veropitäjät Juva, Visulahti ja Pellosniemi — ja Pieni-Savoon — johon kuuluivat Rantasalmi, Sääminki ja Tavisalmi. Mutta mielivaltaiset osien erottamiset jostakin kihlakunnasta ja sen yhdistäminen toiseen — vain hallinnollisesti, mutta ei koskaan oikeudellisesti — ovat erittäin harvinaisia ja silloin joko lyhytaikaisia tai johtuvia yhteisistä verosuhteista. Myös siinä suhteessa, että koko tämän ajan vallitsi tilanne, jossa kihlakunnat ja maakunnat olivat tiukasti rajattuja, eikä koskaan yksikään kihlakunta koostunut eri maakuntien osista tai pitäjistä, vaan maakunta käsitti yhden tai useamman kihlakunnan, mutta kihlakunnat olivat tiukasti rajattuja maakunnan sisällä; tämä on todiste siitä, että maakuntakäsite, ellei se perustunut, niin oli ainakin sidoksissa kotoperäiseen kihlakuntakäsitteeseen, ja se oli hallinnossa tunnustettu. — Mitä tulee maakuntien hallintoon, on huomattava, että aina suuren Kustaa Aadolfin päiviin asti maassamme ei ollut erityisiä käskynhaltijoita provinsseille, paitsi poikkeustapauksissa, kuten esimerkiksi kuningas Juhanan hallituskauden loppupuolella, jolloin Per Dagge Söderbystä nimitettiin Pohjanmaan käskynhaltijaksi, pääasiassa tämän maakunnan puolustuslaitoksen vuoksi silloin vallinneen sodan aikana Venäjän kanssa. Samoin voidaan havaita, että noin vuonna 1577 Herman Fleming (till Vilnäs), joka oli samalla itärajalla kokoontuneen armeijan ylipäällikkö, oli Karjalan ja Savon käskynhaltija. Lisäksi 1580-luvulla koko Suomi oli jaettu kahden käskynhaltijan tai kenraalikuvernöörin alaisuuteen. Ensimmäinen oli valtakunnanneuvos ja Raaseporin kreivin Axel Lejonhufvudin alaisuudessa, ja se käsitti Varsinais-Suomen, Ahvenanmaan, Satakunnan, Uudenmaan, Hämeen ja Pohjanmaan. Toinen käsitti koko Savon ja Karjalan sekä hajanaisia osia Uudestamaasta ja Hämeestä, tai Viipurin, Savonlinnan, Käkisalmen ja Kymenkartanon läänit, ja sen johdossa oli valtakunnanneuvos, ritari Claes Åkesson Tott (till Byestad och Sjundeby). Tämä jako kuitenkin lakkasi jo noin vuonna 1591, kun molemmat joutuivat kuningas Juhanan epäsuosioon Räävelin kokouksen jälkeen ja heidät erotettiin. Silloin valtamarski Claes Flemingistä (till Wik) tuli yksin Suomen "kenraalikuvernööriksi", kuten oli ollut aiemminkin. Vielä myöhemmin tapahtui samanlainen jako kuningas Kaarle IX aikana, jolloin läntisessä Suomessa oli Joachim Scheel von Suckow ja Tönne Jöransson (till Högzgård), ja itäisessä Suomessa Axel Ryning (till Tuna), mutta tämä jako lakkasi muutaman vuoden kuluttua. Tavallinen tilanne oli kuitenkin se, että maakunnille ei ollut omia hallintomiehiä, vaan ainoastaan käskynhaltija koko Suomelle, jonka residenssi oli Turussa ja joka oli alisteinen Tukholman hallinnolle. Hänen alaisuudessaan olivat suoraan niin linnanvoudit — joita toisinaan kutsuttiin myös käskynhaltijoiksi —, jotka eivät yleensä osallistuneet linnaläänien hallintoon, vaan ainoastaan linnojen ja niihin kuuluvien tilojen talouteen, kuin myös kihlakunnanvoudit, joiden käsissä koko maan hallinto oli.
Tällaiset olivat pääpiirteittäin Suomen maanjaon perusteet oikeudenkäytön ja hallinnon harjoittamisen osalta aina suuren Kustaa Aadolfin aikakauteen saakka. Hänen hallintonsa, joka yleisesti tekee aikakauden Suomen ja Ruotsin sisäisessä kehityksessä, muutti olennaisesti näitä perusteita. Hovioikeuksien perustamisen ja laamannien alistamisen niiden alaisuuteen ansiosta nämä virkamiehet eivät vain menettäneet entistä korkeaa ja vaikuttavaa asemaansa kansan keskuudessa, vaan myös itse lainkäyttöalueiden alueellinen merkitys, joka kuvasi tiettyjen kansanheimojen alueita, hävisi täydellisesti seuraavina aikoina, kun niiden lukumäärä jakautumisten myötä kasvoi ja rajat yleensä riippuivat paikallisista olosuhteista. Samankaltaisia muutoksia tapahtuivat myös tuomiopiireissä, joiden alueet nyt määritettiin täysin eri perustein kuin kihlakuntajako, niin että usein kahden tai useamman kihlakunnan pitäjät sekoitettiin tuomiopiireissä. Mutta vielä paljon merkittävämpi muutos valtio-orgaanissa oli hallinnon uusi uudelleenjärjestely, joka kuningas Kustaa Aadolfin toimesta suurelta osin toteutettiin ja joka täysin säänneltiin vuoden 1634 hallitusmuodossa. Tässä hallitusmuodossa todetaan kyllä, että läänit tulisi muodostaa tietyistä 'maista ja maakunnista'; mutta että heimojen ja maakuntien rajoja ei noudatettu kovin tarkasti, osoittaa jo ensimmäinen läänien säätely Suomessa. Sen mukaan täällä olisi viisi lääniä: Turun, Hämeen, Pohjanmaan, Viipurin ja Käkisalmen läänit. Näistä vain yksi, Pohjanmaan lääni, vastasi vanhaa maakuntajakoa, kun taas Turun lääniin yhdistettiin peräti kolme maakuntaa (Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa ja Satakunta) ja yhtä monta vanhaa linnalääniä, Turun, Kokemäenkartanon ja Kastelholman, samoin kuin Hämeenlinnan lääniin kaksi maakuntaa (Häme ja Uusimaa), eikä nämäkään edes koko laajuudeltaan, sekä kolme linnalääniä (Hämeen, Raaseporin ja Porvoon). Viipurin lääni käsitti koko Savon ja Viipurin Karjalan sekä hajanaisia osia Uudestamaasta ja Hämeestä, eli Viipurin, Savonlinnan ja Kymenkartanon läänit, ja lopulta Käkisalmen lääni käsitti entisen Käkisalmen linnaläänin, eli Stolbovan rauhassa saadun Karjalan osan, kuten myös Pohjanmaan lääni käsitti entisen Korsholman linnaläänin. Seurauksena oli, että myös voudit, kihlakunnat, jotka nyt alennettiin alemman tason hallintoalueiksi, muuttuivat monin tavoin. Tämä riittänee osoittamaan, kuinka täysin erilaiselle perustalle uusi hallinnollinen jako perustui verrattuna vanhaan. Vielä enemmän poikettiin vanhasta jaosta, kun ajan myötä, viljelyn ja väestön lisääntyessä, tuli tarpeelliseksi jakaa nämä läänit edelleen, jolloin huomioitiin vain alueiden maantieteellinen sijainti ja muut puhtaasti hallinnolliset tekijät, mutta maakuntien ja kihlakuntien rajat jätettiin täysin huomiotta. Erityisen mielivaltaiseksi osoittautui näissä asioissa kuningas Kustaa III läänijako. — — — Mutta tämä huomio, vaikka se johtuukin itse aiheesta, siirtää kuitenkin kysymyksen alkuperäisen tavoitteen toiselle puolelle, joka oli osoittaa, mitkä olivat oikeudenkäytön ja hallinnon jaon johtavat periaatteet ennen ja jälkeen vuoden 1634, jotka oikeuttavat menettelyn erottaa asiakirjat ryhmiin ennen tätä aikaa ja sen jälkeen sekä järjestämällä vanhemmat asiakirjat maakunnittain.
Jotta voisimme nyt edellä olevasta vetää johtopäätökset, on seuraavat asiat muistettava. Asiakirjoista, jotka koskevat aikaa vuodesta 1530 (vanhimmat olemassa olevat) tai oikeastaan vuodesta 1540 vuoteen 1634, vain harvat käsittelevät maan oikeudenkäyttöä, ja nämä kaikki on laadittu pitäjittäin ja kihlakunnittain, jotka olivat tiukasti rajattuja maakunnan sisällä; jonkin verran suurempi määrä koostuu sellaisista, jotka koskevat koko maata tai erityisiä hallinnon haaroja tai ainakin useita maakuntia yhdessä, jotka siksi, kuten pian mainitaan, on erotettava muista; mutta ylivoimaisesti suurin osa koostuu tileistä ja asiakirjoista, jotka koskevat maan hallintoa. On myös muistettava, että linnaläänit, silloin kun ne olivat ylimpiä hallintopiirejä, lähes vastasivat maakuntia; mitä tulee myöhemmin perustettuihin kartanolääneihin, voidaan todeta, että nekin yleisesti rajoittuivat maakunnan sisälle, ja että sama tilanne vallitsi kihlakunnissa, jotka tämän ajan loppupuolella ja suurimmaksi osaksi olivat korkeimpia hallintopiirien yksiköitä, kuten yllä on jo huomautettu. Maakuntakäsite näyttää näin ollen olevan yhteinen tekijä, joka hallitsee ja säätelee kaikkia näitä maanjaon muotoja. Kun siis nousee kysymys vanhemman arkiston luonnollisimmasta ja tarkoituksenmukaisimmasta järjestämistavasta, ei voi, edellä esitetyn perusteella, epäröidä tunnustaa etusijaa vanhemman ajan osalta järjestämiselle maakunnittain, ja niiden sisällä tilaläänien ja kihlakuntien mukaan, kaikkien muiden mahdollisten jaotteluperusteiden edelle.
(nykymaakuntien rajat keltaisella). Kuvituskuva.
Saatuani näin vakiintuneen vakuutuksen ainoasta oikeasta ja sopivasta menetelmästä, ryhdyin viipymättä yleiseen uudelleenjärjestelyyn, joka oli välttämätön edellytys yksityiskohtaisen järjestyksen saavuttamiseksi. Kun yksi huoneista oikealla kellarikerroksessa, jossa aiemmin oli säilytetty nuorempia asiakirjoja, oli annettu käyttööni, annoin tuoda kaikki ennen vuotta 1634 olevat asiakirjat ullakolta ja muista paikoista sinne. Sen tiedon perusteella, jonka olin niistä jo hankkinut, laadin yleistä järjestelyä varten seuraavat ryhmät: 1 Varsinais-Suomi, jaettuna Etelä- ja Pohja-Suomeen, joissa kummassakin on kaksi kihlakuntaa, edellisessä Piikkiö ja Halikko, jälkimmäisessä Masku ja Vehmaa; 2 Ahvenanmaa, jossa on vain yksi kihlakunta; 3 Satakunta, jaettuna kahteen kihlakuntaan, Ylä- ja Ala-Satakuntaan; 4 Pohjanmaa, joka vuoteen 1602 asti muodosti vain yhden kihlakunnan, mutta tämän ajan jälkeen jaettuna kahteen, eteläiseen ja pohjoiseen rovastikuntaan; 5 Uusimaa, joka käsittää kolme linnalääniä tai samannimistä kihlakuntaa: Raaseporin, Porvoon ja Kymenkartanon lääni; 6 Häme, jossa on neljä kihlakuntaa: Hattula, Sääksmäki, Hollola ja ylinen kihlakunta. On huomattava, että joskus Hollola ja Hauho olivat erillisiä, mutta yleensä yhdistetty yhdeksi kihlakunnaksi, ja että joskus Hollola, Hauho ja ylinen kihlakunta oli yhdistetty hallinnollisesti; edelleen 7 Savo, jaettuna kahteen kihlakuntaan, Iso- ja Pien-Savo, ja lopuksi 8 Karjala, joka käsittää Viipurin linnaläänin neljä kihlakuntaa: Viipuri (tai Ranta), Äyräpää, Jääski ja Lappee, sekä vuosien 1580 ja 1597 välillä ja vuodesta 1611 myös Käkisalmen lääni, jossa, koska se on vanhastaan kuulunut Venäjälle, ei ole lainkaan kihlakuntajakoa. Tässä ensimmäisessä järjestelyssä koko vanhempien asiakirjojen massa jaettiin näiden kahdeksan ryhmän kesken; tarkoituksena oli vain koota kaikki samaan maakuntaan kuuluvat asiakirjat yhteen paikkaan. Lisäksi erottelin erityisesti kaikki niin sanotut yleiset asiakirjat, joihin kuuluivat sellaiset, joita ei voitu liittää mihinkään tiettyyn maakuntaan, joko siksi, että ne koskivat koko maata tai ainakin useita maakuntia, tai siksi, että niillä ei ollut lainkaan paikallista merkitystä tai että tämä paikallinen merkitys ei ollut niiden olennainen ja erottuva piirre.
Kun tämä oli saatu valmiiksi, aloitin yksittäisten maakuntaryhmien järjestelyn. Tässä menettelyssä noudatettiin sitä periaatetta, että kunkin maakunnan sisällä kronologinen järjestys muodosti jatkuvan erottavan tekijän, kuitenkin myös erilaiset asiakirjat erottaen, eli järjestämällä kaikki tietyn maakunnan asiakirjat vuosittain, mutta erottamalla samana vuonna linnalinnat (Turku, Hämeenlinna, Kastelholm, Viipuri, Savonlinna ja Käkisalmi), kuninkaankartanot ja kihlakunnat kukin erikseen. Tämä työ, joka työllisti minua koko loppuvuoden 1844, on nyt edennyt niin pitkälle, että Varsinais-Suomen, Ahvenanmaan, Satakunnan, Pohjanmaan, Uudenmaan ja Hämeen asiakirjat ovat täysin järjestetty vuoteen 1634 asti. Myös Savon ja Karjalan asiakirjojen järjestely on aloitettu ja niiden odotetaan valmistuvan muutaman viikon kuluessa, minkä jälkeen jäljellä on vain yleisten asiakirjojen järjestely, mikä vaatii tarkempaa tutkimusta sekä niiden monipuolisemman sisällön että suuremman historiallisen merkityksen vuoksi. Mutta kun olen saanut myös tämän valmiiksi, mikä on odotettavissa muutaman kuukauden kuluessa, on koko vanhempien asiakirjojen kokoelma vuoteen 1634 saakka saatettu sellaiseen kuntoon, että luettelointi voi alkaa milloin tahansa.
Tässä yhteydessä ei pidä jättää mainitsematta, että suorittaessani tätä myöhempää järjestelyä olen, niin paljon kuin aika ja päätavoitteeni ovat sallineet, kiinnittänyt huomiota kaikkeen, mikä on vaikuttanut minusta historiallisesti merkittävältä, ja merkinnyt erityisin merkein ne kohdat, joissa tällaista on esiintynyt, jotta ne voidaan myöhemmin kirjata ja poimia. Mutta on helppo ymmärtää, että tämä on tähän mennessä voitu tehdä vain hyvin puutteellisesti, kun otetaan huomioon, että täydellisyys tässä suhteessa edellyttää jokaisen yksittäisen asiakirjan yksityiskohtaista läpikäymistä ja tarkastelua, mikä ei ole voinut tapahtua ilman liiallista ajanhukkaa ja haittaa itse järjestelylle. Paras tilaisuus tähän todennäköisesti ilmenee luetteloinnin yhteydessä. Sillä välin on jo nyt löytynyt muutamia puhtaasti historiallisia asiakirjoja, jotka tullaan mahdollisimman pian julkaisemaan, mukaan lukien kaksi keskiaikaista alkuperäistä pergamenttikirjettä, jotka koskevat kirkollisia asioitamme ja jotka löytyivät, kuten Manuale Aboënse, voudintilien kansista.
Lähde: Utdrag af en Rapport, afgifven till Vice-Ordföranden i Kejserliga Senatens för Finland Oeconomie-Departement, Herr Geheime-Rådet, Commendören och Riddaren L. G. von Haartman; öfver fortgången af arbetet med ordnandet af det äldre Senatsarchivet under loppet af år 1844. Saima 19.6.1845, s. 2-4 ja Saima 26.6.1845, s. 2-3.
Kirjoittaja: Edvard Grönblad
Käännös: Mik@el
- ↑ Laatinut Keisarillisen Aleksanterin yliopiston historian dosentti E. Grönblad, jolle Keisarillinen Senaatti oli 20. joulukuuta 1843 tekemällään päätöksellä antanut tämän työn toimeenpanon. Se erityinen muoto, johon tällainen virallinen asiakirja kuten tämä on täytynyt laatia, on pakottanut tekijän pyrkimään mahdollisimman suureen tiiviyteen, minkä seurauksena hallinnon ja aluejaon historiallisen katsauksen käsittely vanhempina aikoina on kärsinyt huomattavasti, ja monia vähemmän tunnettuja ja yleisiä tietoja ja vaatimuksia ei ole voitu vahvistaa tarvittavilla liitteillä. Hän toivoo kuitenkin, että voi toisella kertaa palata tähän aiheeseen ja omistaa sille perusteellisemman käsittelyn.