Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde: Eräs kummallinen asianhaara
| Kirje | Eräs kummallinen asianhaara. Salaperäinen ovi Kirjoittanut Robert Louis Stevenson |
Ikkunassa |
Aika kului. Tuhannen punnan palkinto luvattiin murhaajan kiinnisaamisesta, sillä sir Danversin kuolemaa pidettiin koko yhteiskunnan vahinkona – mutta mr Hyde näytti kadonneen niin jäljettömiin, kuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassakaan. Urkituksi saatiin jonkun verran hänen entistä elämäänsä; kaikki oli saastaista. Kerrottiin tärisyttäviä juttuja hänen julmuudestaan, mitä raivoisimmasta ja kylmäverisimmästä – hänen häpeällisistä elämäntavoistaan, hänen kurjista huveistaan, siitä ihmeellisestä seurasta, jota hän oli hakenut, sanoin selittämättömästä vihasta, jonka hän oli sytyttänyt kaikissa, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin; mutta hänen nykyisestä olinpaikastaan ei ollut pienintäkään vihiä. Siitä aamusta asti, jolloin hän läksi Sohossa olevasta asunnostaan murhan tapahtumispäivänä, näytti hän kirjaimellisesti olevan pyyhkäisty pois maan päältä; ja sitä mukaa kuin aika meni menojaan, alkoi mr Utterson yhä enemmän ja enemmän tointua ensi säikähdyksestään ja palata entiseen tyyneyteensä. Mr Hyden pako korvasi hänen ajatuksissaan melkein sir Danversin kuoleman. Ja nyt, kun tuo paha henki oli luopunut, näytti uusi elo alkavan myöskin t:ri Jekyllille. Hän katkaisi pitkän itseensäsulkeutuneen elämänsä, lujitti taas suhteensa vanhoihin ystäviin, hänestä tuli jälleen heidän uskollinen mielivieraansa ja hän kestitsi heitä kotonaan. Hyväntekeväisyydestä oli häntä aina kehuttu; nyt alettiin myöskin puhua hänen hurskaudestaan. Hän työskenteli alinomaa, oleskeli paljon raittiissa ilmassa, teki paljon hyvää; hänen katseensakin sai uuden, avoimen ja tyytyväisen ilmeen, hyvän omantunnon näkyväisen merkin. Yli kahden kuukauden ajan vietti tohtori onnellista ja rauhaisaa elämää.
Tammikuun kahdeksantena päivänä oli Utterson muutamien valioystävien kanssa ollut tohtorin päivällisvieraana; Lanyon oli myöskin ollut siellä, ja isännän hyväntahtoinen katse oli ollut luotuna milloin toiseen milloin toiseen, kuten entisaikaan, jolloin nämä kolme olivat erottamattomia ystäviä. Tammikuun kahdentenatoista ja vielä neljäntenäkintoista päivänä huomasi Utterson hämmästyksekseen, että ystävänsä ovi oli suljettuna. – »Tohtori voi pahoin eikä voi ottaa ketään vastaan», sanoi Poole. Viidentenätoista päivänä teki hän uuden yrityksen, mutta sai taas palata tyhjin toimin. Viimeisten kuukausien aikana oli hän tottunut tapaamaan vanhaa ystäväänsä melkein joka päivä, niin että yksinäisyys alkoi jo käydä painostavaksi. Viidentenä iltana hän pyysi Guestia syömään illallista kanssansa ja kuudentena hän läksi tapaamaan Lanyonia.
Täältä ei häntä tosin poisajettu, mutta jo sisäänastuessaan hämmästyi hän sitä muutosta, joka tohtorin ulkomuodossa oli tapahtunut tällä lyhyellä ajalla. Kuoleman leima oli ilmeisesti painettuna hänen kasvoilleen. Tuo voimakas, verevä mies oli käynyt aivan kelmeäksi; hän oli laihtunut, tukka oli lähtenyt hänen päästänsä, ja hän oli vanhentunut melkoisesti. Mutta tämä kaikki ei kuitenkaan tehnyt sitä vaikutusta Uttersoniin kuin se eräänlainen hyinen kauhu, joka ilmeni hänen ystävänsä silmissä ja koko olemuksessa. Hän näytti kärsineen jonkun ennenkuulumattoman pelon koetuksen, josta ei ollut vielä voinut toipua. Uskottavalta ei tuntunut, että hänenlaisensa mies pelkäisi kuolemaa, mutta sepä oli ainoa johtopäätös, johon Utterson saattoi tulla. »Hän on lääkäri», ajatteli hän, »hän huomaa tilansa toivottomaksi – eikä voi sitä kestää». Mutta kun Utterson mainitsi hänen muuttunutta ulkomuotoaan, niin Lanyon kertoi miehekkään tyvenesti hänelle, että hän itse piti päiviään luettuina.
»Minua on kohdannut ankara isku», sanoi hän. »En voi siitä toipua. Elämäni voitanee nyt laskea vain kuukausissa taikka päivissä. No niin, vanha ystävä – onhan elämä ollut ihanaa; olen rakastanut sitä – niin olen todellakin. Ajattelen välistä, että kunpa me vain tietäisimme kaiken, niin olisimme iloisempia saadessamme lähteä täältä pois.»
»Jekyll on myöskin sairas», huomautti Utterson. »Oletko tavannut häntä?»
Lanyonin katse synkistyi, ja hän kohotti juhlallisesti vapisevan kätensä.
»Minä en halua nähdä tohtori Jekylliä enemmän kuin kuullakaan hänestä», sanoi hän kovalla, vaikka jotenkin epävarmalla äänellä. »Olen katkaissut kaikki välini sen ihmisen kanssa ainaiseksi – pyydän sinua säästämään minua kaikilta viittauksilta ystävään, jota minä tästälähin pidän kuolleena.»
»Ai-ai!» sanoi Utterson ja lisäsi vähän ajan kuluttua: »Enkö minä voi tehdä mitään? – Olemmehan me kolme vanhoja ystäviä, Lanyon; meidän iällämme ei niin helposti hankita uusia.»
»Ei mitään», virkkoi Lanyon. »Kysy häneltä itseltään, jos haluat.»
»Hän ei päästä minua luokseen», sanoi juristi.
»Sitä en ihmettele», oli vastaus. »Jonkun kerran, Utterson, kun minä olen jo aikoja sitten kuollut, saat ehkä tietää koko totuuden. Nyt en voi virkkaa sinulle mitään. Mutta jos voit puhella kanssani jostakin muusta, niin jää, herran nimessä, puhelemaan – – mutta jollet osaa välttää tuota kirottua aihetta, niin lähde – minä en voi sitä sietää.»
Heti kotiin tultuaan istui Utterson kirjottamaan Jekyllille. Hän valitti, että hänet oli käännytetty pois ystävänsä ovelta, sekä kysyi syytä tuohon Lanyonin ja Jekyllin onnettomaan välien katkaisuun. Vastaus tuli jo seuraavana päivänä. Se oli pitkä, paikoittain hyvin surullinen ja paikoittain hyvin käsittämätön. Välien rikkominen Lanyonin kanssa oli välttämätön. »En moiti vanhaa ystävää», kirjotti Jekyll, »mutta minä olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että meidän ei sovi enää tavata toisiamme. Minä aion muuten vetäytyä kokonaan pois maailmasta. Älä kummastele äläkä epäile minun ystävyyttäni, jos usein huomaatkin oveni suljetuksi myöskin sinulle. Minun täytyy vaeltaa pimeätä tietäni yksin. Olen hankkinut itselleni rangaistuksen ja vaaran, jota en voi ilmaista kenellekään ihmiselle. Mutta jos olen suurin syntinen, niin olen myöskin kovimmin koeteltuja. En olisi uskonut tämän maan päällä olevan tilaa sellaisille tuskille kuin minun. Sinä voit tehdä vain yhden, vanha ystävä, lievittää kärsimyksiäni – ja se on, pitää arvossa minun vaiteliaisuuttani.»
Utterson oli hämmästyksen lyömänä. Hyden onnettomuutta-tuottava vaikutus oli kadonnut, tohtori oli palannut vanhoihin harrastuksiinsa ja suhteisiinsa; vieläpä viikko sitten näytti kunniakas ja onnellinen vanhuus hymyilevän hänelle – ja nyt, yhdessä ainoassa hetkessä, näyttivät ystävyyssuhteet, sielunrauha, koko hänen elämänsä kärsineen haaksirikon. – Niin suuri ja syvällinen muutos näytti voivan saada selityksen vain – mielenhäiriöstä. Mutta kun Utterson muisteli Lanyonin sanoja ja tapaa, jolla ne lausuttiin, ei hän voinut vapautua ajatuksesta, että pohja oli etsittävä muualta ja syvemmältä.
Viikkoa myöhemmin kuuli hän, että Lanyon makasi sairasvuoteessa, ja neljätoista päivää sen jälkeen, että hän oli kuollut.
Hautajaispäivän iltana, tunnettuaan hautajaisissa syvää ja kipeää liikutusta, lukitsi Utterson työhuoneensa oven, istuutui surumielisenä kynttilän valoon, otti esiin ja pani eteensä pöydälle kirjeen, jonka osote oli kirjotettu Lanyonin käsialalla ja joka oli suljettu hänen sinetillään.
»§§§§§Yksityinen§§§. Lupa avata ainoastaan J. G. Uttersonilla persoonallisesti ja yksinään, sekä hävitetään lukematta siinä tapauksessa, että hän kuolee ennen minua.§§» Niin kuului kotelokirjotus, ja juristia pelotti nähdä sisältöä. »Olen haudannut vanhan ystävän tänään», ajatteli hän. »Onkohan tämä kirje ryöstävä minulta vielä yhden?»
Vihdoin hän häpesi pelkuruuttaan ja mursi sinetin. Kotelo sisälsi vain toisen, samoin sinetillä suljetun kirjeen, jonka kuorella oli kirjotus: »§§Avataan vasta Henry Jekyllin kuoleman taikka katoamisen jälkeen.§§»
Utterson tuskin uskoi silmiänsä. Niin, tässä oli todellakin kirjotettuna §§katoamisen§§; vielä kerran, samoin kuin mielettömässä testamentissa, jonka hän oli aikoja sitten antanut takaisin tekijälleen; vielä kerran oli Henry Jekyllin nimi asetettu jonkun katoamis-ajatuksen yhteyteen. Mutta testamenttiin oli tämä sana todistettavasti pujahtanut Hyde-roiston vaikutuksesta tarkotuksella, joka oli liiankin selvä ja pöyristyttävä. Tässä, Lanyonin käden kirjottamana – mitähän se merkitsi tässä? – Utterson oli vähällä antautua kiusaukseen, kiellosta huolimatta, jo nyt avata kirje ja ottaa selvä salaisuudesta. Mutta kunniantunne ja ajatus kuolleen ystävän luottamuksesta tulivat hänelle avuksi, ja tästä hetkestä pysyi kirje koskemattomana hänen yksityisen kirjoituspöytänsä vaahteralaatikossa.
Uteliaisuutta vastaan taisteleminen ei ole samaa kuin sen voittaminen, ja saattanee epäillä, tokko Utterson siitä päivästä lähtien tunsi samaa elossa olevan nuoruudenystävän seuran kaipausta kuin siihen asti. Hän ajatteli häntä ystävällisesti, mutta siitä huolimatta sekottui hänen ajatukseensa levottomuutta ja tuskaa. Hän kävi hänen luonansa, mutta ei käy kieltäminen, että hän usein tunsi jonkinlaista helpotusta, kun häneltä pääsy kiellettiin. Sisimmässä sydämessään huvitti häntä kenties paremmin muutamien sanojen vaihtaminen Poolen kanssa eteishuoneen ovella, kaikkien kaupungin vilkkaiden äänten ja raittiin ilman ympäröimänä, kuin tähän vapaaehtoiseen vankilaan astuminen ja istuminen vastatusten tuon läpitunkemattoman erakon kanssa, joka oli sulkeutunut sinne sisälle.
Poolella ei juuri ollut hyviä uutisia ilmotettavana. Tohtori, sanoi hän, oli enimmät ajat sulkeutuneena laboratorion takana olevaan työhuoneeseen, jossa hän välistä vietti yönsäkin. Hän näytti hyvin masentuneelta, hän oli hyvin hiljaa, luki tuskin milloinkaan – näytti siltä, kuin hänen mielessään kytisi jotakin. Utterson kyllästyi vihdoin kuulemaan tätä yhtä ja samaa alituiseen, niin että hän vähitellen lakkasi tohtorin asunnolla käymästä.