Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde: Viimeinen yö

Ikkunassa

Viimeinen yö. Salaperäinen ovi Kirjoittanut Robert Louis Stevenson

T:ri Lanyonin kertomus

Mr Utterson istui eräänä iltana päivällisen jälkeen takkavalkean ääressä, kun häntä hämmästytti käynnillään Poole.

»Mitä nyt, Poole, mikä tuo sinut tänne?» huudahti hän sekä lisäsi, katsottuaan tarkemmin häneen: »Mitä on tapahtunut? Onko tohtori sairas? –»

»Mr Utterson», sanoi uskollinen palvelija, »asiat eivät ole nyt ensinkään hyvin».

»Istu, ja tuossa on sinulle lasi viiniä», kehotti juristi. »No niin, tyynny nyt – älä ole niin hätäinen! – Sano nyt minulle suoraan mitä haluat.»

»Te tunnette tohtorin tavat, sir», sanoi Poole. »Te tiedätte, miten hänellä oli tapana sulkeutua sisään huoneisiinsa. No, nyt on hän taaskin sulkeutunut työhuoneeseensa – enkä minä pidä siitä, sir – – niin totta kuin elän, niin en pidä siitä. Mr Utterson – – sir – – minua pelottaa –»

»Kas niin, kas niin, ystäväni», virkkoi juristi, »ole hyvä ja puhu hiukan selvemmin. Mikä sinua pelottaa?»

»Minua on pelottanut nyt jo koko viikon», jatkoi Poole kertomustaan, välittämättä kysymyksestä, »enkä nyt totta tosiaan voi enää kestää».

Miehen ulkomuoto vahvisti hänen sanojaan; hän näytti lamautuneelta ja hermostuneelta, eikä hän, lukuunottamatta ensimäistä hetkeä, ollut katsonut Uttersonia kertaakaan silmiin. Nytkin hän istui viinilasi koskemattomana edessään ja katse lattiaan luotuna. »Minä en voi enää kestää.»

»No no», sanoi juristi, »huomaan, että sinulla on syysi siihen mitä sanot, Poole; huomaan, että asia on vakavaa laatua. Koeta nyt sanoa minulle, mitä se on.»

»Minä luulen, että jotakin hirveää on tapahtunut», vastasi Poole käheällä äänellä.

»Jotakin hirveää!» virkkoi juristi, samalla kertaa säikähtäneenä ja suuttuneena. »Mitä hirveää sitten? – Mitä mies tarkottaa?»

»Minä en osaa sitä sanoa, sir», vastasi palvelija. »Mutta ettekö tahdo itse tulla mukaan katsomaan millä kannalla asiat ovat?»

Uttersonin ainoana vastauksena oli se, että hän nousi sekä otti hattunsa ja päällystakkinsa. Hän huomasi kummastuksekseen sen äärettömän helpotuksen ilmeen, joka väikkyi toisen katsannossa, sekä yhtä suureksi hämmästyksekseen, että viini oli vielä koskematta palvelijan laskiessa sen pois luotansa seuratakseen häntä.

Oli kolea, tuulinen maaliskuun ilta. Kelmeä kuu kellotti selällään kuin tuulen kumoonkaatamana, ja taivaalla kiitivät kuultavat pilvet. Myrskyn vuoksi oli vaikeata puhella, ja se pieksi kasvoja, niin että niitä kirveli. Se näytti myöskin pyyhkäisseen enimmät kulkijat kaduilta, sillä mr Utterson ei mielestään ollut nähnyt tätä Lontoon osaa milloinkaan niin autiona ja tyhjänä. Hän olisi suonut asian olevan toisin. Ei milloinkaan elämässään hän ollut tuntenut sellaista kanssaihmisten näkemisen ja puhuttelemisen tarvetta. Koettipa hän miten ankarasti hyvänsä sitä vastaan taistella, niin valtasi hänen sielunsa yhä enemmän ja enemmän runteleva lähenevän onnettomuuden aavistus. Tori, jonka reunassa t:ri Jekyllin talo sijaitsi, oli pyörretuulen aikaansaaman pöly- ja hiekkapilven peitossa heidän joutuessaan sinne, ja laihat puut hakkasivat aitaa alastomilla oksillaan. Poole, joka oli koko matkan kulkenut muutamia askelia edellä, seisahtui nyt keskelle jalkakäytävää, otti hatun päästään huolimatta purevasta pakkasesta ja pyyhki otsaansa punaisella nenäliinalla. Vaikka hän oli kulkenut joutuin, niin ei todennäköisesti tämä, vaan pikemmin ahdistava sieluntuska se oli pusertanut hänestä hien; sillä hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina ja hänen puhuessaan kuului hänen äänensä käheältä ja sortuneelta.

»No, nyt olemme siis perillä, sir», sanoi hän, »ja Jumala suokoon, että kaikki olisi hyvin».

»Amen, Poole», virkkoi Utterson.

Palvelija kolkutti varovasti; ovi avautui raolleen, vaikka varmuusketju olikin paikallaan, ja ääni kysyi: »Tekö siellä, Poole?»

»Minä juuri», sanoi Poole. »Avatkaa ovi.»

Tultuaan tuohon tuttuun eteiseen huomasivat he sen kirkkaasti valaistuksi; roihuva takkavalkea oli laitettu uuniin, ja tulen ympärillä olivat kaikki sekä mies-että naispalvelijat koolla kuin pelästynyt lammaslauma. Uttersonin nähdessään alkoi talon piika hermostuneesti nyyhkyttää, ja keittäjätär huusi: »Jumalan kiitos! – se on mr Utterson!» sekä syöksähti esiin kuin tahtoen syleillä häntä.

»Mitä nyt, mitä nyt? Täälläkö te kaikki olette?» sanoi juristi vihaisesti. »Kerrassaan sopimatonta, kerrassaan säädytöntä! Isäntänne ei suvaitse sellaista.»

»Ne ovat niin peloissaan», sanoi Poole.

Seurasi syvä hiljaisuus. Ei kukaan vastannut – ainoastaan piika itki ääneen.

»Tukkikaa suunne!» tiuskaisi Poole hänelle väkinäisyydellä, joka todisti, miten hermostuneessa jännityksessä hän itse oli. Itse asiassa olivat kaikki, kun tyttö niin yhtäkkiä alkoi itkeä, säpsähtäneet ja kääntyneet sisäovea kohti odottava kauhun ilme kasvoillaan.

»Kuules», sanoi palvelija juoksupojalle, »anna minulle kynttilä, niin teemme lopun tästä kaikesta heti paikalla». Sitten pyysi hän mr Uttersonia seuraamaan mukana ja näytti tietä takapihalle. »Kulkekaa niin hiljaa kuin voitte, sir», kuiskasi hän. »Minä tahdon, että te kuulette, mutta en että teidät kuultaisiin. Ja – – kuulkaa, sir – – jos hänen päähänsä sattuisi pälkähtämään käskeä teitä sisälle, niin älkää menkö.»

Tämä odottamaton varotus sai juristin säpsähtämään, ja hän oli kadottamaisillaan tasapainonsa; mutta hän kokosi taas rohkeutensa ja seurasi Poolea laboratoriorakennukseen, läpi vanhan luentosalin, missä oli tomuisia pulloja ja pakkalaatikoita, niiden portaiden juurelle asti, jotka veivät tohtorin työhuoneeseen. Tässä viittasi Poole häntä pysähtymään ja kuuntelemaan, pani itse pois kynttilän ja lähti ilmeisen suurella vastenmielisyydellä nousemaan ylös noita pieniä portaita ja epävarmalla kädellä kolkutti punaiselle ovelle.

»Mr Utterson on täällä ja haluaa tavata tohtoria», huusi hän, kehottaen vielä kerran vilkkain liikkein juristia kuuntelemaan.

Ääni kuului vastaavan sisältä: »Sano hänelle, että minä en voi ottaa vastaan ketään», sanoi se valittavana.

»Kiitoksia», sanoi Poole, ja hänen äänensä kaikui melkein riemukkaana. Hän otti taas kynttilän ja vei mr Uttersonin takaisin pihan poikki suureen keittiöön, jossa tuli oli sammunut ja kovakuoriaiset juoksentelivat ympäri lattiaa.

»Mr Utterson», sanoi hän katsoen häntä suoraan silmiin, »oliko se isännän ääni, tuo?»

»Se tuntui kovin muuttuneelta», vastasi Utterson hyvin kalpeana, mutta silmää räpäyttämättä.

»Muuttuneelta? Kyllä, uskoisinpa sen! – Olisinko minä ollut kaksikymmentä vuotta isännän palveluksessa enkä tuntisi hänen ääntänsä, uskooko herra sitä? – Ei, isäntä on murhattu – niin juuri, he ottivat häneltä hengen kahdeksan päivää sitten, kun me kuulimme hänen huutavan ja pyytävän Jumalaa armahtamaan – ja §§mik䧧 se on, joka pitää nyt asuntoansa tuolla, ja §§minkävuoksi§§ se pysyy siellä – sen tietänee vain Jumala – – –.»

»No no, Poole, – sepä vasta oli merkillinen juttu, ihan uskomaton juttu, ystäväni», sanoi Utterson ja puri sormeaan. »Otaksutaan, että asia on niin kuin luulet, oletetaan, että tohtori on – sanokaamme – toimitettu pois tieltä. Minkä vuoksi pysyisi murhaaja sitten siellä? Tuo ei sovi yhteen, siinä ei ole tervettä järkeä.»

»Niin, niin, mr Utterson, teitä on vaikea saada vakuutetuksi, mutta minä teen sen sittenkin lopuksi», sanoi Poole. »Koko viime viikon, tietäkääs, on hän – taikka se – taikka mikä se lienee, joka elää tuossa huoneessa, huutanut yhtämittaa, yöllä ja päivällä, jonkinlaista lääkettä, jota hän ei voi valmistaa. Hänellä oli välistä tapana – isännällä tarkotan – oli tapana kirjottaa se, mitä hän halusi toimitettavaksi, paperille, jonka hän heitti portaille. Koko tämän viikon aikana me emme ole saaneet muuta – vain paperilappuja, ja ovi on salvassa, ja hänen ateriansa asetettuna tarjottimelle oven ulkopuolelle, niin että hän on voinut hiipiä syömään kenenkään näkemättä. No, tietäkääs, herra – – joka ainoa päivä, välistä kaksi, kolme kertaa päivässä, on ollut uusia valituksia ja määräyksiä ja käskyjä, niin että minä en ole saanut tehdä muuta kuin hypätä kaikkien kaupungin apteekkarien ja rohdoskauppiaiden luona. Joka kerran kun olen tullut ostoksineni kotiin, on jo ilmestynyt uusi paperilappu käskyllä viedä se takaisin ja koettaa uutta paikkaa. Tämä pulveri mahtanee olla kauhean tarpeen, se on ainakin tiettyä ja tunnettua, mitä hän sillä sitten aikoneekin tehdä.»

»Onko sinulla yhtään sellaista paperia tallella?» kysyi Utterson.

Poole kopeloi taskujaan ja ojensi hänelle rypistyneen paperin, jota juristi, kumartuen lähemmä kynttilää, tarkoin tutki. Sen sisältö oli seuraava:

»T:ri H. Jekyll saa ilmottaa herroille Maw, että se näyte, jonka he olivat lähettäneet hänelle, oli epäpuhdasta ja aivan kelpaamatonta. Vuonna 18– osti t:ri Jekyll suuremman määrän samaa suolaa herroilta Maw. Hän pyytää teitä hyväntahtoisesti tarkastamaan, eikö vanhaa varastoa ole vielä jäljellä, ja siinä tapauksessa pyytää hän sitä viipymättä itsellensä lähettämään. Hinnasta ei ole kysymystä. Asia on mitä tärkeintä laatua t:ri Jekyllille.»

Tähän asti oli kirjeen sanamuoto ollut tyyni ja maltillinen, mutta tässä osotti suuri mustepilkku, että sen kirjottajan oli mielenliikutus vallannut. »Jumalan nimessä» – oli hän lisännyt – »koettakaa löytää tuota vanhaa».

»Sepä oli merkillinen kirje», sanoi Utterson. Sitten hän lisäsi terävästi: »Miten on selitettävissä, että se on vielä sinulla ja avattuna?»

»Eräs Maw’in herroista suuttui ja viskasi sen takaisin minulle yli myymäläpöydän, kuin olisi se polttanut häntä», vastasi Poole.

»Mutta eikö tämä ole kieltämättä tohtorin käsialaa? Etkö tunne sitä samaksi?» jatkoi juristi.

»Niin, kyllähän se minun mielestäni vivahtaa siihen», sanoi palvelija nyreänä. Mutta sitten lisäsi hän muuttuneella äänellä: »Mutta mitä se merkitsee, miten hän kirjottaa? Olenhan minä nähnyt hänet.»

»Nähnyt hänet?» toisti Utterson. »No?»

»Juuri niin», sanoi Poole. »Minä kerron teille kaikki. Minä tulin luentosaliin puutarhasta. Hän oli hiipinyt ulos varmaankin etsimään tuota suolaa tai mitä se lienee, sillä työhuoneen ovi oli auki ja hän seisoi huoneen toisessa päässä ja kaiveli pakkalaatikkoa. Hän katsahti minun tullessani ylös, päästi huudon ja ryntäsi portaita ylös omaan huoneeseensa. Minä en nähnyt häntä kauemmin kuin sekunnin ajan, mutta tukkani nousi pystyyn kuin sian harjakset. Sillä jos se oli isäntäni, niin voiko herra sanoa minulle, minkävuoksi hänellä oli naamio kasvoillaan? – Jos se oli isäntäni, niin minkävuoksi hän kirkaisi kuin rotta ja juoksi minua piiloon? Olenhan palvellut häntä kaksikymmentä vuotta. Ja sitäpaitsi –» hän vaikeni ja pyyhki kädellä kasvojaan.

»Merkillistä kyllä», virkkoi Utterson, »mutta minä luulen alkavani käsittää asiain yhteyden. Isäntääsi, Poole, vaivaa nähtävästi jokin sellainen tauti, joka sekä tuottaa tuskia sairaalle että tekee hänet epäluuloiseksi; siitä johtuu hänen muuttunut äänensä luullakseni; senvuoksi käyttää hän kasvoillaan naamiota ja karttaa kaikkia ihmisiä; senvuoksi haluaa hän niin kiihkeästi tuota lääkettä, jonka hän mielessään kuvittelee – Jumala suokoon, ettei hän erehtyisi, raukka – tuottavan hänelle lievennystä. Niin on asia varmaankin – ja totisesti on se surullista ja kauheaa ajatellakin. Mutta se on joka tapauksessa yksinkertaista ja luonnollista, sopii hyvin kaikkiin asianhaaroihin ja vapauttaa meidät kaikista vastenmielisistä otaksumisista.»

»Niin, mutta», sanoi vanha palvelija, kasvojensa käydessä kellertävän kalpeiksi, – »se – se, jonka minä näin, ei ollut isäntäni, se on puhdas totuus. Isäntä» – tässä vilkaisi hän varovasti ympärilleen ja hiljensi äänensä kuiskinaksi – »isäntä on pitkä, muhkea mies, kuten kyllä tiedätte, mr Utterson, mutta tämä oli pikemminkin kääpiö». Utterson koetti väitellä vastaan. »Herra Jumala, sir!» huudahti Poole, »luuletteko todellakin, että minä en voi tuntea tohtoria palveltuani häntä ummelleen kaksikymmentä vuotta? – Ettekö usko, että minä tiedän tarkalleen, miten korkealle hänen päänsä yltää tuossa ovessa, jossa olen hänen nähnyt joka ainoa päivä? – E-ei, sir – e-ei, sen minä sanon ja siinä pysyn – – se, jolla oli naamio, ei ollut tohtori – Jumala tietäköön, kuka taikka mikä hän sitten lieneekään, mutta, nähkääs, tohtori se ei ollut; ja minun uskoni on nyt se, että ne ovat ottaneet häneltä hengen.»

»Poole», sanoi Utterson, »jos sinä todellakin väität sitä ja pysyt väitteessäsi, niin on minun velvollisuuteni ottaa selko asiain todellisesta tilasta. Olinpa miten velkapää hyvänsä kunnioittamaan tohtorin toivomuksia ja voinenpa miten vähän hyvänsä selittää tämän kirjeen olemassaoloa, joka kirje näyttää todistavan, että hän todella elää – niin – pidän tosiaankin velvollisuutenani murtaa tuon oven.»

»No, se kuuluu joltakin, mr Utterson!» huudahti palvelija.

»Mutta nyt tulee toinen kysymys», jatkoi juristi. »Ken on sen tekevä?»

»Luonnollisesti te ja minä, sir», kuului peloton vastaus.

»Uljaasti puhuttu, Poole», sanoi juristi, »ja olipa tästä seurauksena mikä hyvänsä, niin pidän minä huolen, ettet sinä tule mitään kärsimään».

»Tuolla luentosalissa on kirves», virkkoi Poole, »ja voimmehan ottaa hiilihangon keittiöstä».

Mr Utterson otti tämän oudon, mutta tarkotuksenmukaisen aseen käteensä ja punnitsi sitä. »Ymmärräthän, Poole», sanoi hän sitten katsahtaen ylös, »että me tällä tavoin antaudumme vaaraan?»

»Kyllä sen hyvin ymmärrän, sir», vastasi Poole.

»On siis parasta olla toisiamme kohtaan suoria», jatkoi juristi. »Meillä kummallakin on mielessä enempi kuin mitä puhumme. Puhukaamme nyt asiat selviksi. – Tuo naamioitu henkilö, jonka näit – – – tunsitko häntä?»

»Hm – niin, nähkääs, sir, se juoksi niin nopeasti ja oli niin kumarassa, että minä todellakaan en voi vannoa, että tunsin hänet», oli vastaus. »Mutta jos tarkotatte – oliko se mr Hyde – niin, totta tosiaan sir, luulen että hän se oli. – Se oli jotenkin hänen pituisensa, minun ajatukseni mukaan; ja se liikkui samalla sipsuttavalla, nopealla tavalla kuin hän – ja kukapa muu olisi voinut tulla laboratorion ovesta? – mutta siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Minä en tiedä, mr Utterson, oletteko milloinkaan tavannut mr Hydeä.»

»Olen, minä puhelin kerran hänen kanssaan.»

»Niin, no sitten kyllä tiedätte, sir, yhtä hyvin kuin me muut, että hänessä oli jotakin eriskummaista – jotakin, joka – – joka sai kuin pois kääntymään –– niin, minä en nyt osaa sanoa mitä tarkotan, sir; sen tunsi kylmänä ja raskaana selkäpiissään asti, niin sanoakseni.»

»Kyllä minä ymmärrän mitä tarkotat.»

»Juuri niin, niin, sir. No – – kun nyt tuo kuvatus, jolla oli naamio, pikemmin marakatin kuin kristityn ihmisen tavoin – se on puhdas totuus, sir – hypähti pakkalaatikolta ylös ja juoksi työhuoneeseen, niin vakuutan teille, sir, että tuntui, kuin olisi jäätä heitetty selkääni. Niin, vaikka tiedänhän, ettei se todista mitään, ei – siksi kirjanoppinut olen minäkin; mutta ihmisellä on tunteensa kuitenkin, mr Utterson, ja niin totta kuin tässä seison, oli se mr Hyde!»

»Ni-niin – –» sanoi juristi. »Pelkäänpä melkein samaa. Pelkään tuolla tuttavuudella olleen juurensa siinä, mikä pahaa oli, eikä siitä voinut mitään hyvää koituakaan. Niin, totta puhuakseni, uskonpa sinun olevan oikeassa, Poole. Minunkin luullakseni on Harry parka murhattu, ja hänen murhaajansa – Jumala yksin tiennee, mistä syystä – piileilee vielä hänen huoneessaan. No, me kostamme hänelle. Huuda Bradshawia!»

Nuorempi palvelija totteli kutsua hyvin kalpeana ja säikähtäneenä.

»Malttia, Bradshaw!» sanoi juristi. »Tämä epävarmuus tekee meidät kaikki hulluiksi; mutta nyt me teemme Jumalan avulla siitä lopun. Poole ja minä aiomme murtaa työhuoneen oven. Jos, vastoin odotusta, kaikki olisi oikein, otan minä vastatakseni koko jutusta. Mutta siltä varalta, ettei todellakaan kaikki ole oikein taikka että joku pahantekijä koettaisi päästä pakoon takaoven kautta, on sinun ja pojan otettava pari tukevaa nuijaa ja kierrettävä nurkan taakse vartioimaan ovea. Me annamme teille kymmenen minuuttia aikaa ennättääksenne sinne.»

Bradshaw meni, ja Utterson katsoi kelloansa. »Ja nyt, Poole, lähdemme mekin vartiopaikkaamme», sanoi hän, ottaen hiilihangon ja mennen pihalle. Pilvi peitti nyt kokonaan kuun, joten ulkona oli pilkkopimeä. Tuuli, joka pääsi vain henkäyksinä tunkeutumaan korkeiden muurien väliin, sai heidän kynttilänsä liekin lekottamaan sinne tänne, kunnes he pääsivät laboratoriorakennuksen seinän suojaan, jonne istuivat hiljaa odottamaan. Lontoo myllersi juhlallisena heidän ympärillään; mutta läheltä ei kuulunut muuta ääntä kuin jonkun ylhäällä työhuoneessa lakkaamatta edestakaisin kävelevän henkilön askelet.

»Tuolla tavoin se kävelee koko päivän, sir», kuiskasi Poole – – »niin, ja puolen yötä lisäksi. Vain silloin, kun joku uusi näyte saapuu apteekista, tulee siellä hetkiseksi hiljaista. Ah, mr Utterson, varmaan paha omatunto se vaivaa ihmistä sillä tavoin! – Minusta tuntuu, kuin olisi noissa askelissa joka ainoassa ihmisverta. Mutta kuunnelkaa, vähän tarkemmin, vähän tarkemmin, sir – – pankaa sydän korviinne, mr Utterson, ja sanokaa minulle suoraan, ovatko ne mielestänne tohtorin askelia?»

Käynti oli kevyttä ja epätasaista, ja siinä oli jotakin omituista keinuntaa, vaikka se olikin hidasta. Ei mikään itse asiassa voinut erota enemmän t:ri Jekyllin tavallisista raskaista, narisevista askelista.

Utterson huokasi. »Eikö sieltä milloinkaan kuulu mitään muuta?» kysyi hän.

Poole nyökkäsi.

»Kerran», sanoi hän, »kerran kuulin sen itkevän».

»Itkevän? – Miten niin?» virkkoi juristi, joka tunsi väristyksen kulkevan ruumiissaan.

»Se itki kuin nainen tai niinkuin kadotettu sielu», vastasi palvelija. »Se vaikutti minuun niin, että olisin voinut itsekin itkeä lähdettyäni sieltä.»

Nyt olivat nuo kymmenen minuuttia melkein kuluneet. Poole otti erään olkikasan alta kirveen; kynttilä asetettiin lähimmälle pöydälle, ja he lähestyivät hiljaa ja henkeä pidättäen sitä ovea, jonka takana nuo kärsivälliset jalat yhä edestakaisin ja taas edestakaisin yön hiljaisuudessa vaelsivat.

»Jekyll!» huusi Utterson kovalla äänellä. »Minä pyydän saada tavata sinua». Hän odotti vähän aikaa, mutta minkäänlaista vastausta ei kuulunut.

»Minä varotan sinua», jatkoi hän sitten taas. »Ja sanon sinulle suoraan, että meissä on herännyt epäluuloja, ja minä haluan ja minun täytyy tavata sinua, jollei hyvällä, niin sitten pahalla – jollei myöten, niin vastoin tahtoasi! Jollet suostu avaamaan ovea, niin käytän väkivaltaa.»

»Utterson», sanoi ääni sisältä, »armahda Jumalan tähden!»

»Ah – se ei ollut Jekyllin ääni – se oli Hyden!» huudahti Utterson. »Ovi rikki, Poole!»

Poole heilautti kirvestä. Lyönti tärisytti rakennusta ja sai punaisen oven liikahtamaan saranoiltaan. Hurja kirkaisu, muistuttava ahdistetun eläimen parahdusta, kuului työhuoneesta.

Vielä kerran kohosi kirves, ja taas tärisivät ovilaudat. Neljä iskua seurasi toinen toistaan, mutta puu oli lujaa ja työ hyvää, niin että vasta viidennellä lyönnillä lukko särkyi ja murtunut puuosa kaatui sisäänpäin matolle.

Aikaansaamansa metelin ja sitä seuranneen syvän, hiljaisuuden säikäyttäminä vetäytyivät piirittäjät vähän syrjään ja tirkistelivät huoneeseen. Siinä oli huone heidän silmäinsä edessä rauhallisessa lampunvalossa; takkavalkea hehkui ja ratisi iloisesti pesässä, teekeittiö hyrisi vienoa lauluansa, pari laatikkoa oli avoinna, kirjoituspöydällä olivat paperit kauniissa järjestyksessä, ja aivan tulipesän vieressä oli sirosti katettu pöytä teekalustoineen. Jos ei lasikaappia ja kemiallisia työkaluja olisi ollut, niin olisi huonetta voitu sanoa jokapäiväisimmäksi ja rauhallisimmaksi huoneeksi, mitä sinä yönä voitiin Lontoosta löytää.

Keskellä lattiaa makasi kiemurassa vielä suonenvedontapaisesti nytkähtelevä ihmisen ruumis. He lähestyivät varpaisillaan, käänsivät sen selälleen ja näkivät Edward Hyden kasvot.

Hän oli puettuna vaatteisiin, jotka näyttivät liian väljiltä hänelle; puku näytti alunpitäen olevan aiottu tohtorin kokoiselle henkilölle. Kasvojen lihakset osottivat vielä heikkoa elonmerkkiä, mutta henki oli oikeastaan jo paennut; ja pullosta, jota hän puristi kädessään, ja tuosta väkevästä karvasmantelin hajusta, joka täytti ilman, ymmärsi Utterson, että hänen edessään oleva ruumis oli itsemurhaajan ruumis.

»Tulimme liian myöhään», sanoi hän ankarasti. »Myöhästyimme sekä rankaisemasta että pelastamasta. Hyde on kaikkitietävän tuomarin edessä. Meillä ei ole muuta tehtävää kuin etsiä isäntäsi maallisia jäännöksiä.»

Verrattomasti suurimman osan rakennuksesta otti luentosali, joka täytti melkein koko alakerroksen ja johon valo tuli ylhäältä. Työhuone täytti yläkerroksen toisen päädyn, ja siitä oli näköala pihalle. Luentosalista johti käytävä takakadulle vievälle ovelle, ja tämä käytävä oli portaiden kautta yhteydessä työhuoneen kanssa. Sitäpaitsi oli talossa pimeitä komeroita ja suuri kellari. Kaikki tutkittiin perinpohjin. Komerot ja konttorit tarvitsivat vain yhden ainoan silmäyksen, sillä ne kaikki olivat tyhjinä ja näyttivät, siitä pölystä päättäen, joka niiden ovista putosi, kun ne avattiin, olleen sellaisina pitkät ajat. Kellari oli täynnä vanhaa romua, suurimmaksi osaksi tohtorin edeltäjän perua, mutta kun he avasivat oven, tulivat he heti vakuutetuiksi tutkimuksen tarpeettomuudesta, sillä alas putosi paksu vanha hämähäkinverkkokuontalo, joka oli vuosikausia ollut sisäänkäytävän sinettinä. Ei missään näkynyt Henry Jekyllin jälkeäkään, ei elävän eikä kuolleen.

Poole kopisteli käytävän kivisiä lattialevyjä. »Hän on saattanut haudata hänet tänne», sanoi hän, kuunnellen kumahtelevaa ääntä.

»Hän on voinut paeta», virkkoi Utterson, mennen tutkimaan takakadulle vievää ovea. Se oli lukossa; ja sen vierestä kivilattialta löysivät he ruosteisen avaimen.

»Tämä ei näytä käytetyltä», huomautti juristi.

»Käytetyltä?» vastasi palvelija. »Ettekö näe, sir, että se on rikkimurrettu? – Näyttää melkein siltä, että joku on polkenut sitä.»

»Niinpä niin, totta tosiaan», sanoi Utterson. »Ja murrospaikat ovat myöskin ruosteiset.»

Molemmat miehet katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

»Tämä menee yli minun ymmärrykseni», sanoi juristi. »Mennään takaisin työhuoneeseen.»

He kulkivat hiljaa portaita ylös ja alkoivat, luoden tuontuostakin pelokkaan syrjäkatseen ruumiiseen, tarkasti tutkia työhuoneen sisältöä. Eräällä pöydällä näkyi jälkiä siitä, että siinä oli toimitettu jotakin kemiallista koetta. Jotakin valkoista suolaa oli eri paikoissa pöydällä olevilla lautasilla, ja kaikki näytti olevan valmiina jotakin koetta varten, jonka suorittamisessa miesparka oli tullut keskeytetyksi.

»Juuri tuota jauhetta minun alituiseen täytyi juosta hakemassa», sanoi Poole. Hänen puhuessaan alkoi teekeittiö kiehua pihistä kimeällä äänellä.

Tämä vei heidät kummatkin uunin luo, mihin oli siirretty hauska nojatuoli ja missä teetarpeet olivat valmiina – sokerikin oli jo kupissa. Eräällä viereisellä hyllyllä oli muutamia kirjoja; yksi kirja oli avattuna teekupin vieressä. Utterson vilkaisi sitä ja huomasi hämmästyksekseen sen olevan erään uskonnollisen teoksen, johon Jekyll oli aina ollut hyvin mieltynyt, reunat ahdettuina täyteen liikuttavia muistiinpanoja, jotka käsialasta päättäen saattoivat olla vain tohtorin itsensä kirjottamia.

Sen jälkeen tulivat he miehenkorkuisen peilin luo, johon katsominen heissä väkisinkin synnytti kammoa. Mutta se oli käännetty niin, että se näytti heille vain punaisen tulenvalon katosta, liekkien moninkertaiset varjokuvat lasikaapin ruuduista sekä heidän omat kalpeat ja pelästyneet kasvonsa, jotka kumartuivat katsomaan niitä.

»Tämä peili se on nähnyt monta outoa asiaa, sir», lausui Poole kuiskaamalla.

»Ja tuskinpa sittenkään mitään, joka olisi sitä itseään oudompi», vastasi juristi samassa äänilajissa. »Sillä mitä teki Jekyll» – häntä puistatti ja hän vaikeni mainitessaan ystävän nimen, mutta tointui pian tästä heikkoudesta – »mitä varten se oikeastaan oli Jekyllillä täällä?» jatkoi hän.

»Niin, sanokaas muuta!» virkahti Poole.

Sitten he lähtivät tutkimaan kirjotuspöytää. Hyvin järjestettyjen paperien päällimäisenä oli siinä suuri sinetillä varustettu, mr Uttersonille osotettu kirjekuori. Juristi avasi sen ja siitä putosi useampia erilaisia papereita maahan. Näistä ensimäisen huomattiin olevan testamentin, jonka sanamuoto oli aivan sama kuin sen, jonka hän kuusi kuukautta sitten oli antanut takaisin tohtorille. Mutta Edward Hyden nimen sijasta luki juristi siinä nyt, sanomattomaksi hämmästyksekseen, nimen Gabriel John Utterson.

Hän katsoi Pooleen, sitten paperiin ja vihdoin kuolleeseen pahantekijään, joka makasi suorana matolla.

»Pääni menee pyörälle», sanoi hän. »Hän on ollut sisäänsulkeutuneena useampia päiviä; hänellä ei ollut mitään syytä pitää minusta; hänen on täytynyt olla raivosta mielettömänä sen vuoksi, että joutui perinnöttömäksi – ja sittenkään ei hän ole hävittänyt tätä testamenttia!»

Hän otti lattialta seuraavan paperin. Se oli lyhyt kirje, kirjotettu tohtorin tunnetulla käsialalla ja varustettu päivämäärällä.

»Poole!» huudahti hämmästynyt lakimies, »hän on ollut elävänä tässä huoneessa vielä tänä päivänä. Niin lyhyessä ajassa ei häntä ole voitu piilottaa – hänen täytyy elää vielä, hänen on täytynyt paeta. Mutta minkä vuoksi hän olisi paennut – ja minne? – Ja jos niin on, niin miten voimme antaa ilmi tämän itsemurhan? – – – Meidän on oltava hyvin varovaisia. Minä pelkään, minä pelkään, että me muuten tulemme kietoneeksi isäntäparkasi hyvin vaikeaan ja ikävään juttuun.»

»Miksi ette lue mitä tuossa paperissa on kirjotettuna, sir», kysyi Poole.

»Minua pelottaa lukea sitä», vastasi juristi puolikovaa ja hyvin totisena. »Suokoon Jumala, ettei siihen olisi syytä!»

Sitten hän asetti paperin likemmä kynttilää ja luki seuraavaa:

»Rakas Utterson – kun tämä joutuu käsiisi, olen minä kadonnut, asianhaarojen pakosta, joita en ole ollut tarpeeksi tarkkanäköinen odottamaan. Mutta tuntoni ja kaikki asianhaarat nykyisessä kuvaamattomassa tilassani viittaavat minulle, että lopun täytyy olla lähellä. Mene siis ja lue ensiksi se kertomus, jonka Lanyon sanoi jättävänsä sinun talletettavaksesi; ja jos sitten haluaisit tietää enemmän, niin lue myöskin se tunnustus, jonka on antanut sinun halpa ja onneton ystäväsi

Henry Jekyll.»

»Oliko kuoressa muuta paperia?» kysyi Utterson.

»Oli, sir, tässä se on», vastasi Poole ottaen lattialta ja antaen hänelle melkoisen käärön, joka oli suljettu useilla sineteillä.

Lakimies pisti sen taskuunsa.

»Älä puhu mitään näistä papereista, Poole», sanoi hän. »Olipa isäntäparkasi kuollut taikka paennut, niin on meidän velvollisuutemme suojata hänen hyvää nimeään. On jo myöhä; minun on lähdettävä kotiin ja luettava nämä asiakirjat hiljaisuudessa; mutta minä palaan takaisin parin tunnin kuluttua ja silloin kutsutamme poliisin.»

He läksivät huoneesta ja lukitsivat luentohuoneen oven mennessään. Pelon vallassa olevien palvelijain ollessa yhä koolla eteishuoneen takkavalkean ympärillä vaelsi Utterson kotiinsa voidakseen hiljaisuudessa lukea ne paperit, jotka tulivat selittämään salaisuuden.