Toivo (Mäkinen)

Toivo. Kirjoittanut Antti Mäkinen

Luoja kaikki luotuansa

Kun ol’ työnsä päättänyt,

Oli myöskin toimintansa

Jokaiselle määrännyt.

Silloin astui Luojan luoksi

Vielä henki kainoinen.

Hän ol’ nöyryytensä vuoksi

Työttä jäänyt ainoinen.

Katseen nöyrän luodessansa

Anoi:»Isä korke’in!

Muilla on jo toimintansa,

Määrää toimi mullekin!»

Luoja katsoi lempeästi:

»Sinä vielä toimeton!

Mutta,» lausui miettivästi,

»Ollos siitä huoleton!»

»Sulle toimeksesi annan:

Katko orjan kahlehet,

Myrskysäillä rauhan rannan

Hukkuvalle näyttelet!»

»Virvoittele väsyneitä,

Murheellista lohduta,

Käymään oikeoita teitä

Eksyneitä johdata!»

Henki ihastui jo tästä,

Kiitti Luojaa armostaan;

Iloisena tehtävästä

Riensi alas maailmaan.

Sama henki kulkee täällä

Aina vielä, valoo tuo.

Rauhassa ja myrskysäällä

Uuden innon meihin luo.

Murheellista, onnetonta,

Köyhää, sairast’, orpoa,

Vaivaisparkaa avutonta,

Lohduttaa voi kaikkia.

Tämä henki hellä, kaino

Nimeltänsä Toivo on. –

Hänt’ ei poista viha, vaino,

Vaivoissai hän läsnä on.

Elon myrskytaisteloissa

Toivo meitä vahvistaa,

Koska vaaroiss’ ankaroissa

Pelko mieltä ahdistaa.

Toivo aina suloisesti

Rauhaa, virvoitusta tuo

Kuiskumalla salaisesti:

Kerran pääset Luojan luo.

Toivo johtaa kulkuamme

Rauhan tyyneen satamaan,

Jossa levon saavutamme

Helmass’ oikeen isänmaan.

Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.