Toivojemme Suomi

Toivojemme Suomi Itsenäisyyspäivänä, 6. 12. 1937 Kirjoittanut Otto Manninen

On totta suurt’, ei enää unta,

ei haavetta vain haikeaa,

maan päällä Suomen valtakunta,

alt’ ikeen noussut isäin maa.

Mit’ enää kohtalolta voimme

me korkeampaa odottaa?

Mit’ enää unta unelmoimme

me rohkeampaa, suurempaa?

Mutt’ oisko laannut unten lento,

kun siipi vihdoin vapaa on?

Vast’ alku on, vast’ oras hento

on vilja Suomen vainion.

On tehnyt työnsä vasta kalpa,

työ auran, aatteen pitkä lie.

Vast’ auki murrettu on salpa,

vaan raivaamatta valtatie.

On raikuneet vast’ aamun torvet,

sen raikas kutsu raatamaan.

Vaan Suomen kolkot suot ja korvet

kons’ aamun maana kukkiikaan?

Kuin tarha vehmain toivon taimin

se maa kons’ aukee aurinkoon,

eik’ yhtäkään lyö tainta laimin,

ei jätä varjoon, vaurioon?

Viel’ elojuhlaa emme vietä –

se armo lie vast’ ajan muun.

Vain aatos aavistuksen tietä

käy sinne, aikaan siunattuun.

Suurt’ unta toivo; emme Suomen

se suuremmuudest’ unelmoi.

Sen portti hohtavamp’ on huomen,

on avarampi aamun koi.

Ja aatos astuu muiston maita:

mik’ onkaan käyty kilvoitus,

mik’ ahdistuksen polku kaita,

meill’ ett’ ois vapaa valkeus!

Mik’ onkaan ollut tuskain taakka

ja kamppailu sen kantajain,

mik’ uljuus, altis kuoloon saakka,

elämän meille lunastain!

Ne uhrilunnaat tuodut hukkaan

ei olla voi, ei olla saa.

Nimessä niitten nouse kukkaan,

oi hallan, talven, taiston maa!

Oi Suomen kansa, nouse, riennä,

oi, nouse nostajaksi maas!

Sua riita rikkoo, pitää piennä,

hae sovun suurta voimaa taas.

Oi, kasva – ei kuin katajikko,

vaan sorjin, suorin, suurin puin!

Nyt oisko rientos siipirikko,

ei kaunis kilpa kevätkuin?

Nyt kutsumustas kuulla, täyttää

sun vihdoin oma valta on,

työss’ ilmi intos, kuntos näyttää.

Se tee! On aika etsikon.

Se kallis on. Se oikein käytä!

Jos tuhlaat sen, et toista saa.

Tiet’ isäin käy, työ isäin täytä,

tee vilun maasta viljan maa.

Sa suota muokkaa hallanarkaa,

saat Suomen mustanmullan maan,

enemmän hengen viljasarkaa:

siit’ ihmismaita mainitaan.

Mik’ unta vast’ on uskonsuurta,

sa siitä suurta totta tee,

ett’ entisyyden syvää juurta

myös varsi kerran vastannee.

Tee ihmisyyden viljamaaksi

myös kolkot pohjan korvet nää.

Näe kauas eteen, kauas taaksi,

näe: korkenee vain määränpää!

Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.