Toldi
Toldi. Kirjoittanut János Arany |
Arany’in unkarin-kielisestä suomentanut A[rvid]. G[enetz]. |
- Kuin syys-yönä synkeänä
- Tuli paimenten palavi,
- Loittoa jo loimuellen
- Aron aution ylitse:
- Niin kuvakin Niilo Toldin
- Kirkas kiiltävi minulle
- Läp’ ijän yrön yheksän,
- Kautta polvikymmenisen.
- On minusta kuin näkisin
- Urhon vartalon upean
- Sekä tappelun tulessa
- Tuiman tuuran työkkäykset,
- Tajuisin tärähtelevän
- Äänensä ärähtelevän,
- Kuta nyt kuvoaisitte
- Jyryksi jumalan ilman.
- Sep’ oli mies mitä parahin,
- Missä miestä tarvittihin,
- Ei sen kaltaista kasua
- Maakunnan sa’an majoilla;
- Nyt kuin joutuis joukkohonne,
- Vainajista valveuisi,
- Kaikki tyynni katsoisitte
- Taikatempuiksi tekonsa.
- Kolmenkana koittamalla
- Ette nostais nuijoansa,
- Liioin linkonsa kiviä
- Tahi pistopiikkiänsä,
- Kammastuisitte katsellen
- Kilpeänsä suuren suurta,
- Sekä hällä saappahissa
- Nähen kannukset komeat.
Toinen Runo.
[muokkaa]- Nurmi paljas, niiton jälki
- Päivän paahtuvi värissä,
- Siin’ on sirkat hervonnehet
- Einettänsä etsimässä;
- Kortt’ ei yhtänä kohoa,
- Eikä sängestä ylene
- Vihantaa väheäkänä
- Koko laajalla keolla.
- Henkilöitä kymmenkunta
- Sulo suojassa rukojen
- Kuorsnoavat kuin kävisi
- Työnsä kaikki tesmällehen;
- Vaanpa vasta puolillansa
- Tahi tyynni tyhjillänsä
- Suuret vankat heinävaunut
- Siellä vielä seisovatten.
- Kaivonpatsas kaitaluinen
- Hoikkakaulalla vivulla
- Kaivon suuhun kurkistavi,
- Siinä vettä vaaniellen:
- Luulisi ison itikan,
- Sääksen taivahan tasaisen
- Mannun pintoa purevan,
- Vertä vanhan maan imevän.
- Kaivolla juhat janoiset
- Keskipäiveä pitävät,
- Tuossa tuimasti tapellen
- Paarmaparvien keralla:
- Unen on ukko istahtanut
- Härkäpoikien povelle,
- Ei ole veen vivuttajata,
- Kaukalohon kaatajata.
- Yksi vaan on valvehella
- Nuorukainen nukkumatta,
- Mikäli silmä siintänevi
- Kentän aution alalla.
- Painopuu imehen paksu
- Olall’ on vaaksan vahvuisella,
- Vaikk’ on vielä kantajalla
- Huulikin havenetonna.
- Maantielle tujottelevi,
- Kauas, kauas katselevi,
- Niinkuin näiltä tienohilta
- Muunne mielensä tekisi:
- Luulis tuossa törröttävän
- Estopatsahan elävän,
- Tien on varrelle varotun
- Pienen kunnahan kukulle.
- Mitä viivyt, veikkoseni,
- Tuossa päivän paahtehessa?
- Katso toiset kuorsnoavat
- Sulo suojassa rukojen,
- Hallisikin haukottavi
- Maassa maaten, läähötellen,
- Eikä nyt millänä mokomin
- Häntä hiirestys haluta.
- Vai viel’ et eläessäsi
- Nähnyt tuulta tuon näköistä,
- Ku kerasi voittosille
- Kohta käypi koettamahan,
- Kiirehellä kiitelevi,
- Nuollen tietä tullessansa,
- Kuin tulisi kattotorvi
- Savun suuren suitsuttaja?
- Eipä tuota tuijottele,
- Tuuliaista tarkistele,
- Ku tulevi tietä pitkin,
- Tietä tuhkan-karvallista:
- Tomupilven tuolla puolen,
- Pölypyörtehen takoa
- Kalvat kiiltävät komeat,
- Sotajoukko selviävi.
- Ja kuin joukko kerkeävi
- Tomun taakean sumusta,
- Noin myös huokaus nopea
- Nousevi pojan povesta;
- Sitte hän sinne kallistuen
- Katsoi katselemistansa,
- Kuin olisi katsojalla
- Syän, sielu silmissänsä.
- ”Somat Unkarin urohot,
- Kullan kuultavat ritarit!
- Voi, kuin teitä nyt nähessä
- Mure murtavi syäntä.
- Minne tie, kukali kulku?
- Sotahanko suoriatte
- Kuulun kukkien hakuhun,
- Voiton saamahan sepeltä?
- Turkinmaalleko menette,
- Tatarille tarkoitatte
- Jäähyväiset jättämähän
- Ilkimyksille ijäksi?
- Voipa voisinko minäkin
- Mukananne matkaella,
- Somat Unkarin urohot,
- Kullan kuultavat ritarit!”
- Niilon noin ajatellessa,
- Toldin tuota tuumiessa,
- Ikävöien itseksensä
- Sielun pohjassa syvässä,
- Syän suuresta surusta
- Parka on pakahtumassa.
- Olihan isänsä ollut
- Sankar’ aimo aikoinansa;
- Yrjökin, viekas veljeksensä
- Kasvanut kuninkahissa,
- Kera valtikan perijän
- Ylennynnä ystävyksiä;
- Nytkin huoleti hovissa
- Pöyhkeänä pyörinevi,
- Veliraukan raataessa
- Rinnan renkien keralla.
- Jop’ on tänne joutununna
- Palatini Latsfin parvi,
- Itse Latsfikin lähennyt
- Kera joukkonsa kopean;
- Rivakasti ratsastavi
- Kellankarvaisen selässä,
- Kullan kirjat kiiltäväiset
- Paksut painavat pukua.
- Takana tepastelevat
- Sulkatöyhtöiset soturit
- Selässä sota-oritten
- Sorea-satulahisten:
- Niilo niitä katselevi,
- Eikä tuota tunnekana,
- Kivun käyvän silmällänsä
- Tarkasta tujotannasta.
- ”Talonpoika hoi! Budahan
- Mikä tästä tie menevi?”
- Lausi Latsfi ylpeästi,
- Yli olkansa osasi;
- Toldillenpa tuo sananen.
- Pisti nuolena povehen,
- Syän siitä niin sykähti,
- Jotta päältäkin jumahti.
- ”Talonpoikako? Minäkö?”
- Ajatteli ähmissähän;
- ”Kenkäs tällä tienoholla
- Herraksi hoettanehen?
- Tokko viekas veljekseni,
- Yrjänä kavala kettu,
- Ku Lajos kuninkahalla
- Vatiloita vaihtelevi?
- ”Talonpoikako? Minäkö?”
- Min lisäksi vielä virkki,
- Se oli kauhea kirous
- Vasten Yrjö veljeänsä.
- Sitten puuta painokasta
- Kapeasti käännältävi,
- Niinkuin keppiä kevyttä
- Päästä käessähän pitäen.
- Siitä sen suorahan ojenti
- Vain yhen käen varalla,
- Noin osoittaen uroa,
- Kusta poikkesi Budahan,
- Ja kuin rauaksi ruvennut
- Ois käsi, koko uroskin,
- Ei vähintänä vavissut
- Puu pitelijän pivossa.
- Latsfi Niiloa näkevi
- Suuren puun pitelennässä
- Sekä häntä hämmästeli
- Koko miehistön keralla.
- Lausui Latsfi: ”mies pätevä!
- Olkohon kuka hyvänsä. –
- No nyt, poiat, painimahan
- Ken hänen kera menevi?”
- ”Tai kuka koholla tuota
- Puuta pienoista pitävi,
- Min ojensi mies mitätön,
- Tietä näyttäen nalikka?”
- Hyi häpyä, huikeata!
- Jupisi joka soturi,
- Vaan ei kilpahan kukana
- Käy talonpojan kerällä!
- Kenpä kaksin taisteleisi
- Rajusään kovan keralla,
- Purku-ilman puuskallisen,
- Möyryävän myrskyn kanssa?
- Ken Ukolle uskaltaisi,
- Pitkäiselle piisoaisi,
- Sakenen sihahtelevan,
- Monimutkaisen keralla?
- Se yksin yrittäköhön
- Toldin kanssa, vaan ei toinen,
- Kenen on armas aikaella
- Eikä inhoita elämä;
- Voi ken hälle sai käsihin,
- Parkuin pyrkivi takaisin
- Synnyttäjänkin sylihin,
- Emovainajan varahan.
- Siirtyvi soturijoukko
- Poies pitkänä junana,
- Toldin työtä mainitsevat
- Koko väljässä väessä;
- Joka mies nyt mieluhista
- Hälle sieveä saneli,
- Kaikki hälle nyt hymyili,
- Kajostivat kasvojansa.
- Lausui yksi: ”ystäväni!
- Miks’ et matkoa sotahan?
- Paljon maksavi mokoma
- Soturi sinuinen siellä”.
- Toinen virkkoi: ”veikkoseni!
- Voi, vahinko, jotta jou’uit
- Talonpoiaksi poloinen
- Taatosta talonpojasta”.
- Siirtyi pois sotilasparvi
- Sekä hiljeni hälinä:
- Hälyn tuuli hälventeli,
- Pöly peitteli soturit;
- Toldipa pahoilla mielin
- Astuvi kohin kotia,
- Kauas kaikuvi keolla
- Jalon jalkansa polenta.
- Niinkuin sonnin suuttunehen,
- Niin on Niilon astelenta,
- Sekä isku silmiensä
- Yösyämen synkeymen;
- Kuin viattu villikarju,
- Vimman tuskissa tuhisi,
- Tahtoi puukin piipivossa
- Pian katketa kaheksi.
Toinen Runo.
[muokkaa]Tässä runossa kerrotaan, kuinka Niilo nurmelta palattuansa tapaa veljensä, hovilaisen, joka ystäviensä ja palvelijainsa kanssa on tullut kotona käymään, siellä säästyneitä varoja näiden kanssa syödäkseen, juodakseen ja loput mukaansa viedäkseen. Niilo, nähdessään veljensä, unhottaa äsköisen vihansa ja levittää hänelle sylinsä, johon Yrjö vaan pilkalla vastaa. Niilo silloin pyytää saadakseen ulos perintönsä ja tahtoo lähteä pois muuanne onneansa koettamaan. Yrjö lupaakin antaa mikä Niilolle on tuleva ja lyöpi häntä samassa korvalle, josta Niilo niin julmistuu, että ainoastaan äidin väliin-tulo estää hänet Yrjöä tappamasta. Sitten hän menee ulos ja istautuu yksin takapihalle, jossa vaipuu surullisiin ajatuksiinsa.
Kolmas Runo.
[muokkaa]- Eip’ oltu iloa vailla
- Taaton saamassa talossa,
- Siinä söivät, siinä joivat,
- Ylen määrin mässäsivät.
- Pöyästäpä päästyänsä,
- Herkuista herettyänsä
- Toldin Yrjänän toverit
- Saivat saitan heittelöhön.
- Veri nuori, viina vanha
- Heillä suonissa sykytti,
- Ketterästi keihäsvarsi
- Miehillä pivossa pyöri;
- Joka mies piloa pisti,
- Nauroi kohti kulkkuansa,
- Ja kuin varsan vallattoman
- Miel’ oli kaikilla kepeä.
- Yrjänäpä yltäkyllin
- Syötyänsä, juotuansa,
- Heitti herras-itselönsä
- Vanhan istuimen varahan,
- Siinä istuvi ihaten,
- Lakan alta arvelevi,
- Miten miehet vallattomat
- Keihoilla kisaelevat.
- Tuosta kun takapihalla
- Näki Niilo veiosensa
- Itseksensä istumassa
- Surun suuren sortamana,
- Juohtui juoni mielehensä,
- Halu ilkeä havasi,
- Ja nyt noita noin kehoitti
- Sotureita paksupäitä.
- ”Hei pojat! on yksin tuossa
- Arokurki kuurullansa,
- Nokan on pistänyt piloinen
- Alle siipensä suruinen;
- Riutuiko, vai raaton’ on jo?
- Koetamme, kohotaksenko?
- Pisto-aitoa pitävi
- Sen takana tärrytellä”.
- Kuin ois koirien keselle
- Jänön poika paiskattuna,
- Niin nuo hurjat haitukaiset
- Tähän tarttuivat sanahan.
- Aita Niilon niskapuolla
- Paikalla pamahtelevi,
- Hänpä tuon häväisemyksen
- Pahaksi ylen panevi.
- Sehän on huojas huomaella
- Ja käsitteä kepeä
- Eikä yksin ymmärryksin,
- Vaan käsinki, kämmeninki:
- Häntä yksin härnyttävän
- Tämän törkeän pilailun,
- Jok’ useinkin osasi
- Liioin päätänsä likelle.
- Toldi kärsi kaikitenki,
- Vaikk’ ei tyynellä tavalla:
- Suuri sielunsa sotivi
- Vimman kuohuvan keralla:
- Toki voittavi vihansa,
- Kärsivi ylen katsellen,
- Jotta parvi palkkalaisten
- Häntä pilkkana pitävi.
- Eihän nuo hänen vihalle
- Maksais mansikan jyveä,
- Vaan he kaikki kaatuisivat
- Eestä kostavan kätensä,
- Kuin käestä Simsoninki,
- Ku, kuten on kirjoitettu,
- Yhen aasin leukaluulla
- Tappoi miehiä tuhannen.
- Toldi tuota kärsieli,
- Kunnes malttoi kärsiellä,
- Sillä maksoi miesten pilkan,
- Jott’ ei ollut jollakana,
- Eikä näyttänyt näkevän,
- Höröstellyt hiukkoana
- Tuota pauketta pahoa
- Tahi kolketta kovoa.
- Vaan kun häntä heittosaitta
- Luuhun olkansa osasi
- Silloin suuttui silmittömäks,
- Hirmustuvi hirveästi,
- Tempoi allansa olevan
- Myllykiven kappalehen,
- Sen loi Yrjön ystävihin,
- Heitti herjojen keselle.
- Kiitävi kivi jykeä:
- Kenpä saattavi sanoa,
- Mihin tuo piättynevi,
- Tai kenen tavoittanevi?
- Poistu, Niilo, pois kuin pääsnet!
- Pääsi sull’ on piilun alla!
- Ei nyt maine murhamiehen
- Veellä päältäsi pesey’y!
- Arke’ut, ajolle jou’ut
- Taattoloiesi talosta,
- Niinkuin karju kaikotettu
- Joutui joukosta ajolle,
- Ku toverin kuolijaksi
- Torahampahin tokaisi,
- Jon tähen ajoivat toiset
- Pillomuksen parvestansa.
- Kivi painava pakeni,
- Kussapa alas putosi,
- Soturin jalosukuisen
- Surma hirveä sukeutui:
- Kuin ois öljytehtahassa,
- Niin rutistui ruumihinsa,
- Muskulat musertunehet
- Veriöljyä valutti.
- Veren appoi ahnehesti
- Maa pölyinen pintahansa,
- Kahta silmeä soturin
- Häivä kalman kattelevi,
- Eikä tuosta turman työstä,
- Mi hänen Manalle viepi,
- Itse tunne tuskoana,
- Niinkuin kaikki kumppalinsa.
- Yrjöpä ylen vihastui,
- Jopa julmistui kovasti:
- Sääl’ oli soturiansa,
- Surku kelpo käskyläistä.
- Muuten myös ihasteleksen,
- Kun on veikko murhamiesnä,
- Jotta joutuvi käsihin
- Hälle tuon tuhoaminen.
- Siis kavalan aikehensa,
- Jonk’ on matka mutkallinen,
- La’in verhohon vetävi,
- Oikeuen ongelmoihin;
- Käskyn antoi ankarimman
- Miestä vangita välehen,
- Noin hänen hävittävänsä
- Toivoi tuomarin sanalla.
Neljäs Runo.
[muokkaa]- Niinkuin hirvi haavoitettu,
- Nuolen noutama urakko,
- Kiitävi kivun pakosta
- Korven synkeän sylihin
- Sekä lähtehen lähelle,
- Kylmän lainehen kylylle,
- Haavallensa hankkimahan
- Tuhatlatvan tutkaimia;
- Vaanpa sinne saatuansa
- Lähe on kaikki kuivillansa,
- Eikä hän haavan hauteheksi
- Tuhatlatvoja tapoa;
- Kaikki on oksat karsinunna,
- Risut parkoa repinnä,
- Jott’ on raukka raukeampi
- Paljon ennistä pahemmin.
- Niinpä Niilokin pakeni,
- Hartioilla huoli raskas,
- Ku hänen kupehiansa
- Kannuksinsa kaivelevi;
- Ja kuin hepo hinkalossa,
- Jon päällä laki palavi,
- Niin hänellä heitteleksen
- Syän sykkien povessa.
- ”Kahilistoa” käveli,
- Osasi ”Ojantohonki”,
- Siin’ ei löytänyt sijoa,
- Kuhun päätä painaltoa.
- Turhin tuotakin tavoitti:
- Yksin olla, itseksehen,
- Vaan ei vammalle syämen
- Löyä lääkettä mitänä.
- Ja kuin hukka, jonka hääti
- lammaspaimen laumastansa,
- Niin nyt suurehen solahti
- Kuivahan kahilasuohon:
- Siinäkin sopottelevi,
- Joka kaisla kuiskoavi:
- Ei kukana ilman alla
- Ole orvompi sinua.
- Mätäs päätyi päänsä alle,
- Kaislan sänki sängyksensä
- Sekä yllensä sininen
- Kansi taivahan katoksi,
- Kunnes yhtyi yö pimeä,
- Otti alle siipiensä,
- Pannen mustan palttinansa
- Uroholle uutimeksi.
- Jopa joutuvi unonen
- Sinne saapuvi simainen
- Välkkyvissä vaattehissa,
- Perhon lailla liihytellen,
- Vaan ei vielä tohtinunna
- Uron silmille aleta,
- Ennen huomenen hämyä,
- Aamukoiton alkamista.
- Sitä sääkset säikytteli,
- Kaislat pistävät peloitti,
- Enemmin peto peloitti
- Kaisloissa kahahteleva;
- Arka jo kaukoa kavahti
- Vainomiehien melua,
- Mutta kaikkia kovemmin
- Toldin huolta haikeata.
- Vaan kun valkoi aamu kaunis,
- Päivä koitti kirkkahasti,
- Alas istuihe itikka
- Eikä kuulunut kumua,
- Silloin hiipi hiljallehen
- Uni poian päälaelle,
- Levittäen lentimensä
- Sen on silmälle kahelle.
- Siitä suuteli simansa,
- Pojan huulille hunajan,
- Yön varaksi vaalimansa
- Unikukkasen kuvusta;
- Se oli tenhon tarmollista
- Unen mairetta metoista,
- Jotta tuosta Toldillenki
- Vesi kielelle vetihe.
- Vaan sitäki tuskan tuoja
- Nälkä kalvava kaehti
- Ja välehen valveutti
- Tuon unesta aamuisesta;
- Sitte poikoa patisti
- Sekä roiski ruoskallahan,
- Kunnes luhtoa kuleksi
- Pitkittäin ja poikkipuolin.
- Siinä hän etsivi samoten
- Luhtalintujen pesiä,
- Rannanraukujan, kajavan,
- Sorsan, suokanan kotoja,
- Auki murteli asunnot,
- Aitat tyynni tyhjenteli
- Ja munilla kirjavilla
- Nälän vaivoja vajenti.
- Nälän näillä poistettua,
- Halun häättyä munilla,
- Mieli läikkyi lainehina
- Tuumissa tulevan aian:
- Kunne kummalle menisi,
- Mihin puuttua pitäisi?
- Ei tieä tulinen sielu,
- Kulle laskisi laulle.
- Kyllä poies poikkeaisi,
- Pian lähtisi pakohon,
- Ellei eessä silmiensä
- Armas äitinsä olisi:
- Senp’ on murhe murtaneisi,
- Huoli särkisi syämen,
- Jos ei viesti vierähtäisi,
- Saisi poiasta sanoma.
- Näillä tuumin nääntelihe
- Kolme päiveä kovoa,
- Kolmantenapa karahti
- Kaislikko hänen takana,
- Sen sueksi arvelevi
- Eikä kättänä kohota:
- Ei ole muut kuin Yrjö yksin
- Hukka huhniva hänelle.
- Sep’ oli Pentti palkollinen,
- Vanha orja uskollinen,
- Jonk’ on äiti jouuttanut,
- Pojan etsohon emonen;
- Nyt kovasti nyyhkyttäen
- Niilon kaulahan kavahti
- Ja hänelle noin nimesi
- Vähän aian oltuansa:
- ”Oi, kuin miekkonen osasin,
- Löysin sun, syänkäpyni,
- Jo sua etsin yötä kolme
- Pitkin suota suunnatonta,
- Katsellen joka kahilan
- Hajotellen heinikotkin,
- Enkä luullut löytäväni
- Tänä päivänä enämpi”.
- ”Kuin elelet, poika kulta?
- Eikö jo nälkä näännyttänyt?
- Eikö syönynnä sutoset,
- Aron aution elävät?
- Katso, tässä konttiseni,
- Ota, syöös onneksesi!
- Siin’ on paistit, siinä vehnät,
- Taskumattikin mukana”.
- Siitä orja uskollinen
- Pyyhki silmänsä pivolla,
- Pivoapa pyyhkäisevi
- Nukkavieru-nuttuhunsa;
- Jo panihe polvillensa,
- Laski laukkunsa olalta
- Sekä siitä järjestänsä
- Kaikki kaivavi käsille.
- Vielä pöyänkin varusti,
- Vaikka vaan hätävaroiksi,
- Pöyän laittoi laukustansa,
- Kontinkannesta rakenti,
- Sen päälle panevi paistin,
- Viinileilin, vehnäisetki,
- Kaunolla kahen omenan
- Viimein valmisti veronsa.
- Veitsen etsivi esille,
- Varren tähtitäplikkähän,
- Tuota Toldille taritsi,
- Pani herransa pojalle;
- Hänpä veitsellä hyvällä
- Viilti vehnäiset paloiksi
- Sitte söi halukkahasti
- Leipeä lihan keralla.
- Voi iloa Pentin vanhan
- Tuon on tuota katsellessa!
- Maistuvi makeammalle,
- Kuin jos itse atrioisi;
- Niin hänellä leuka liikkui,
- Kuin ois hänkin herkkuellut,
- Jopa joskus kyynelytki
- Ripsen harmajan hämärti.
- Kunp’ oli Toldi kyllin syönyt,
- Nälän Niilo häätänynnä,
- Silloin orja uskollinen
- Kaulan kiertävi Matilta:
- Matti kerran kiljahtavi,
- Punahurme purskahtavi,
- Valui vanhuksen käsille,
- Päälle Pentin kämmenien.
- Pentti viiniä punaista
- Otti onneksi isännän,
- Kulausta kaksi, kolme,
- Kielen vierehen valellen,
- Sitten poialle putelin
- Antoi käellä oikealla,
- Suuta pyyhkien samassa,
- Huulta paian helmuksihin.
- Viini viehätti tulinen
- Miehen vanhan mielihinsä,
- Sittepä syän avoihe,
- Sitte kielensä kerittyi!
- Pakinan perusteheksi
- Pani Niilon taaton taaton,
- Kuin oli ollut aikoinahan
- Härkäpoikana hänellä;
- Sitten siirtävi sanansa
- Niilon äitihin, isohon,
- Vanhempahan veljehensä,
- Niinpä Niilohon lopulla;
- Kuka tiesi, konsa oisi
- Puhevirta vierähtänyt,
- Kuin ei Niilo noin olisi
- Sanaa virkkanut suruisen:
- ”Oi, kuin silma kuunnellessa
- Tuiki läyläksi tulevi!
- Heretkös jo, heitä poies
- Tuo pakina tuskallinen!
- Muinoin kiukoan kylessä,
- Maissin päitä riipiessä,
- Oisin kuunnellut ikäni
- Puhettasi puhki polven”.
- ”Kuin monesti jo kuvasit
- Tuota taaton urheutta!
- Pian puoliyö lopetti
- Joka iltaman jutelmat;
- Ja kuin sitten kauan kesti,
- Kunnes uinota osasin!
- Vasta aamun alkaessa
- Silmät ummistui miehen”.
- ”Ollut aika myös on mennyt,
- Armas aikani alennut;
- Kirjan on lehti kääntynynnä,
- Onni poikennut pahanne:
- Tuli työ, tapoin urohon,
- Jouuin pillan piilijäksi,
- Oi, ken saattavi sanoa,
- Konsa tuosta kostunenki?”
- ”Vaan ma luotan Luojahani,
- Heitän huoleni hänehen,
- Ku on orvonkin isänä
- Ja tukena turvattoman;
- Ehkäpä vereni vielä
- Hävyn huuhtovi minusta,
- Jonka viljon veljyeni
- Mulle surmaksi sukesi”.
- ”En ole siksi syntynynnä.
- Sen jo tunnen ja tajuan,
- Tässä sammakon tavalla
- Kaislikoissa kykkimähän;
- Enkä orjaksi ylennyt,
- Härkien hätyyttäjäksi,
- Kasakaks’ en kasvanunna,
- Mieron heinämies rukaksi”.
- ”Nyt vain tuota tässä vuotan,
- Jotta joutuisi hämärä,
- Illan tullen ihmisetki
- Mailta kääntyisi kotihin;
- Sitten täältä pois pakenen,
- Saan maailman markkinoille,
- Ett’ ei tuone tuulikana
- Teille tietoa minusta”.
- Penttipä puhetta tuota
- Ylen äijälti apeutui,
- Hänen on surku herroansa,
- Kun nyt lähtevi kululle;
- Kauan istui äänetönnä,
- Pian itkuhun puheten
- Sekä kynsin kenkänänsä
- Ristilöitä riimustellen.
- Viimeinpä sanoihin saapi,
- Aivan nöyrästi anovi,
- Jott’ ei Niilo närkästyisi,
- Nuori herra harmistuisi,
- Hänpä huiman hankkeheksi
- Tuota tuumoa näkevi,
- Jotta piilijän jälille
- Rupeaisi noin rutosti.
- ”Näätsen, nuori herraseni,
- Viikon puolen viivyttyä
- Taaskin Yrjänä isäntä
- Pois palannevi Budahan:
- Silloin ollehet asiat
- Unehesen uppoavat
- Ja kuin pikkuinen kuningas
- Oot oleva näillä mailla”.
- ”Ethän hennonne hylätä
- Kelpo käskyläisiäsi,
- Kutka kuin omoa lasta
- Niin suaitsemme sinua?
- Kuin härätki hylkeäisit,
- ”Hatasarven” ja ”Kukanki”,
- Joien ei kaltaista kohata
- Maan kaheksan markkinoilla”.
- ”Kuinka kaikki hylkeäisit
- Hilpeät huvittelusi?
- Kuka myllyhyn menisi,
- Kaksi säkkiä selässä?
- Ken kivet kohotteleisi
- Käsivartensa varassa
- Myllypoikien peloksi,
- Haitukkojen hämmästellä?”
- ”Elä poikani pakene,
- Ellös kauaksi karatko,
- Katkeraksi kaipu’uksi
- Koko Suurelle kylälle;
- Ellös herratta hylätkö
- Toldin vanhoa taloa
- Eläkä anna äitiäsi
- Surun saattoa Manalle”.
- Renki noin rukoelevi,
- Vaan ei tuosta toinen huoli,
- Silloin tällöin päätä puisti,
- Kons’ ei suostunut sanoihin;
- Vaan kun vanhus äitistänsä
- Viimein virkkavi sanasen,
- Kiven sillä kierittävi
- Poialle syämen päälle.
- Kotvan katsoi huokaellen
- Kaisloja kahisevia,
- Vaan ei vastannut mitänä
- Pakinahan palkkalaisen;
- Sinnes tuossa tuijotteli
- Kaisloja kahisevia,
- Kunnes kyynel suuri, lämmin
- Silmän ripsihin rupesi.
- Niilo niinkuin pyyhkäiseisi
- Hikihernehen otsasta,
- Niin pivolla pyyhkäisevi
- Kumman kuokkavierahansa:
- Kyynel maahan kierieli
- Pitkin pikkusormeansa,
- Niilopa kohti kääntyneenä
- Sanan virkkoi vanhukselle:
- ”Vieös viesti, Pentti kulta,
- Saata äitille sanoma:
- Nyt on Niilon onnen tähti
- Suru-pilven peittelemä,
- Ei nyt poikoa näkyne
- Eikä kuulu kotvallana,
- Mainehens’ on maahan pantu,
- Kuin olisi kuollehena”.
- ”Vaan ei kuole kuitenkana,
- Eikä vaivu vainajihin,
- Niin vain on, kuin konsa miesi
- Vaipui valhekuolemahan:
- Se kun aian oltuansa
- Heräjävi hurmiosta.
- Ihmiset imehtelevät,
- Kuuluvi kummia hänestä”.
- ”Minustakin moinen viesti
- Vielä hälle vierähtävi,
- Kuta lapset kuullessansa
- Imijätkin ihmehtivät,
- Silloinpa särähtänevi
- Sielu armahan emoni,
- Kunpa ei pakahtuneisi
- Syän suuresta ilosta”.
- Toldi tuon sanoa käski.
- Silloin orja uskollinen
- Viinilaskun laukkuhunsa
- Tyhjän työntävi takaisin,
- Veitsen tähtitäplikkähän
- Hyvin pyyhki puhtahaksi
- Sekä rasvariepusenki
- Kääri tarkasti kokohon.
- Sitten kontin kaikkinensa
- Otti toiselle olalle
- Ja hyvästi heitettyä
- Jalat matkahan järesti:
- Jalka käski, toinen kielsi,
- Katse taakse kääntelihe,
- Viimein teitä tiettömiä
- Kautta kaislikon katosi.
Viides Runo.
[muokkaa]Yön tultua Niilo lähtee matkaan, mutta äiti on hänellä yhä mielessä eikä hän voi hänestä erota hyvästi jättämättä. Kääntyy siis takaisin kotiin päin, mutta vähän matkaa kuljettuansa hän mätästä poikiessaan vaipuu mättään kanssa kuoppaan: siinä oli sudenpesä ja pesässä kaksi poikaista. Niilo ottaa ne surkutellen syliinsä ja silittelee niitä, mutta yht’äkkiä kaislikko karahtaa hänen takanaan ja sieltä emäsusi syöksee kauhealla kiljunnalla hänen päälleen; Niilo taistelee sen kanssa ja heittää sen kerran maahankin, mutta se nousee uudella raivolla häntä vastaan ja samassa uros-susikin saapuu sille avuksi. Silloin Niilo painiskellessaan emäsuden kanssa kuristaa sen kuolijaksi ja käyttää sitä sitten aseena toista vastaan, joka pian kaatuukin hengetönnä maahan. Näin saatuansa, susista voiton Niilo ajattelee ”omaa suttansa”: Yrjöä, arvellen, ett’ei ihmisessäkään mahda olla sitkeämpi henki kuin sudessa, ja taistelee toisen vaikean taistelun: kostonhimon kanssa. Viimein hänelle näkyy jotain johtuneen mieleen, hän nousee istualtaan, ottaa sudet olallensa ja lähtee suoraa tietä kotiin.
Kuudes Runo.
[muokkaa]- Kaunihisti kuu kumotti
- Kylän Suuren kirkon päälle,
- Talo Toldien kajotti
- Nurmipalstan partahalla;
- Vihanta talon takoa
- Haimenti he’elmätarha
- Suuri, mi vertoja vetävi
- Ala-Unkarin lehoille.
- Puiston puolehen talosta
- Ovi pieni aukeavi:
- Tuoll’ on suoja Toldin lesken,
- Yksinäisen yöllis-huone;
- Rosmarini-pensas pieni
- On suruisen akkunassa,
- Tuon takaa tähystelevi
- Poika yöllä yksinänsä.
- Niilo tuonne tultuansa
- Maahan päästävi petonsa,
- Hukat heitti heinikolle,
- Kasteiselle karkehelle,
- Sitten varpahin, varoen,
- Kuin kävisi varkahana,
- Meni äitinsä ovelle,
- Luokse huonehen lukitun.
- Kauan turhin kuuntelihen,
- Kaikkialle kääntelihen;
- Kuului vaan kamanapuusta
- Yhen tiukkasen tikitys;
- Ei tieä koputtoako,
- Vai olla koputtamatta,
- Kuin ei tuota tohtinunna,
- Käsin vain kääkeä hapuili.
- Kusta kummalta tulevi
- Pelko moinen mielehensä,
- Oisihan otellut ennen
- Lohikäärmehen keralla?
- Emostansa on pelossa,
- Vanhemmastahan varovi:
- Pahoin saattaisi pelätä
- Kolkutusta kuullessansa.
- Voisi sattua sitenki,
- Noin jos häntä häiritseisi,
- Ett’ei uskalla avata
- Usta eikä ikkunata,
- Mutta nostaisi nujua,
- Kimakasti kiljahtaen,
- Eivätkä toinen toisellensa
- Sitten saattaisi puhella.
- Siis hukat olalle otti,
- Suet nosti selkänänsä
- Sekä käypi kiertämällä
- Talon toiselle ovelle:
- Siellä, ulkona, sisässä
- Joka henki huokoavi,
- Koirasetkin koppisessa
- Kaikki unta ottelevat.
- Ovi auki on; näkyvi
- Siitä Yrjön sänkypaikka,
- Kuta pitkin kuutamainen
- Vaipan valkean levitti;
- Ulkona, etehisessä,
- Alla kartanon katoksen
- Vahtimiehet vaipuneina
- Kylitysten kellettävät.
- Kaikki on uupunut unehen.
- Toldi kauan tuumimatta
- Hukat heittävi olalta,
- Päälle kynnyksen panevi;
- Tuosta tempoi pistopiikit,
- Kaikki keihä’ät kokosi,
- Koppoi maasta kourahansa,
- Seinän luona seisomasta;
- Noilla maahan naulitsevi
- Vahtimiehet vaattehista,
- Jotta eivät nousta jaksa,
- Milloin nousta mielisivät,
- Sitten astuvi sisähän.
- Voi sinua, Yrjö Toldi!
- Nyt sinun tuho tulevi,
- Kuin ei liene ennen tullut.
- Tuossa nyt tähystelevi
- Niilo uutimen ohessa,
- Kuin kovasti kuorsnaellen
- Yrjö henkivi unessa;
- Kerran vaan kuin kouristaisi,
- Eip’ enämpi kuorsnoaisi,
- Vaikeneisi, vaikka oisi
- Sata henkeä hänessä.
- Mutta Niilo noin sanovi:
- ”Vähällä sun surmoaisin,
- Etkä muuta ansaitseisi,
- Jos mun mieleni tekisi;
- Vaan en nyt tätä nykyä
- Tule turmaksi sinulle,
- Sen vain sulle tietä annan,
- Jotta tässäkin käväisin”.
- Siis suet sylihin otti,
- Saattoi myötänsä molemmat,
- Pani ne sängyn partahalle,
- Suuren vuotehen sivulle,
- Sekä noille noin saneli:
- ”Tuuti, tuuti, tuttuseni:
- Näette, vanhin veljennekin
- Tässä vieressä venyvi”.
- Itse astuvi etemmä,
- Kulki toisehen tupahan;
- Siin’ istui surusovissa
- Pöyän ääressä emonsa:
- Pöyän päälle päällitysten
- Kaht’ on kättänsä nojannut,
- Niien päälle pään suruisen
- Laskenut levahtämähän.
- Siin’ oli uni suloinen
- Viikon väijynyt lähellä,
- Voinut ei voittoa surua,
- Läpi murtua murenen;
- Viimein viekastelemalla
- Oli päässynnä perille:
- Asun horkalta anoen,
- Puistajaiselta pukimen.
- Sen laisna lähelle päästen
- Takaraivohon rävähti,
- Jopa juoksi eestakaisin
- Kiirehestä kantapäähän;
- Sinnes vaivaista väsytti,
- Jähmitteli, juovutteli,
- Kunnes kaikki koetettua
- Viimein vaivutti unehen.
- Kauaks’ eipä kuitenkana
- Untansa ulottimunna:
- Poian astunta pelätti,
- Kolke vieno kammastutti,
- Ylös säpsähti emäntä
- Kohta tuon on kuultuansa,
- Niilopa ennätti emoa
- Rohkaista tavalla tällä:
- ”Oi on äiti armahani,
- Ellös vainenki varatko!
- En tuone talolle tälle
- Minä turmoa mitänä,
- Vaikkapa vaellan yöllä,
- Kulen lailla kummituksen;
- Sillä kohta surmattaisi,
- Kuin ma päivällä kävisin”.
- Eikä pelkeä enämpi
- Leski tuon tajuttuansa,
- Vaan puristi poikoansa,
- Liki rintoa likisti;
- Eik’ ole poian poskipäissä
- Yhen äyrisen aloa,
- Kuhun ei koske suu emonsa,
- Suukkoistoukoja tihitä.
- ”Voi, kun taas sinun tapoan,
- Jota en toivonut enämpi!
- Jo kaotin toivon kaiken,
- Melkein tauttasi menehyin.
- Vaan Jumala varjelkohon,
- Kuin näin ääntelen kovasti!
- Onhan Yrjänä lähellä,
- Tässä toisessa tuvassa”.
- Sen verran emonen virkki,
- Eik’ enämpeä puhuisi,
- Taikka oisi aukealla
- Hortobágy’in heinämaalla;
- Sielläkin syli sepäisi,
- Syan arka angistuisi,
- Huulet hellä suuteloinen
- Sulkisi sanattomiksi.
- Poika tuntevi povella
- Vanhemman vapisevaksi,
- Jopa kohta kaatuvaksi,
- Kuin ei häntä kannattaisi;
- Vaan on myös pojanki mieli
- Liioin määrin liikahtanna,
- Ett’ei varsin vastaele
- Senkun kotvan, seisottua.
- Kyllä tyyntyä koetti,
- Mieltä malttoa yritti,
- Vaanpa vasten tahtoansa
- Vesi silmihin vetihe,
- Kuin ois laukan kuorinnassa,
- Silppuannassa sipulin,
- Tai tulta puhalteleisi,
- Savun noustessa sakean.
- Vieri virtana vetensä
- Koi on silmästä kahesta,
- Emon poskille puoten,
- Kasvaloille kantajaisen,
- Ynnä yhtehen valuen
- Emon kyynelten keralla,
- Niinkuin kallion kahenki
- Purot yhtyvät yheksi.
- Viimein luontonsa lujenti,
- Sekä karkaisi syämen
- Ja siveli silmiänsä
- Vanhan tuojansa tukalla.
- Tuosta tarmonsa ko’oten
- Ja kohoten kuurultansa,
- Voitti tuskansa tulisen,
- Kuta kuinkin tyyntelihen.
- Siitä noin sanoiksi virkki,
- Poika äitille puheli:
- ”Heitä jo, maammo mairueni,
- Ellös suuelko enämmin;
- Ylen on aika ahtahalla,
- Tärkillä oloni täällä,
- Sain tykösi tuokioksi
- Jäähyväiset jättämähän”.
- ”En mä tuota toivokana,
- Täällä viikon viipyväni,
- Kuni on Yrjö kuuluvissa,
- Läsnä Luojan hyljättävä;
- Voisin vielä tuon tuhota,
- Sitä pelkeän peräti....
- En! en kosta konsakana –
- Siin’ on viimeinen sanani”.
- ”Sen sinulle vielä virkan:
- Ällös surko, äitiseni,
- Heitä pelkosi peritön,
- Siirrä pois syämestäsi.
- En mä lähtene ijäksi,
- Takaisin tulottomaksi,
- Vaan ma luotan Luojallani,
- Että mun antavi eleä”.
- ”Suuri on voima suonissani
- Ja käessäni kahessa,
- Sitä en myllyssä menetä,
- Huoli puiessa hukata;
- Olihan isoni armas
- Sankari aimo aikoinansa,
- Miksi yksin mie tulisin
- Heimoni häväisijäksi”.
- ”Lähen linnahan, Budahan,
- Antaun sota-uroksi,
- Näytän joukolle jotakin,
- Kuulun työn kuninkahalle,
- Jota ei viljon veljyeni
- Tuiki tarvinne hävetä,
- Joll’ ei harmista halenne,
- Katkenne kateuesta”.
- ”Siis sinua, äiti kulta,
- Armahaisesti anelen,
- Elä huoli huolehtia,
- Ellös itkekö minua;
- Mi siitä sureksimista,
- Ku ei vielä kuollutkana,
- Kun Manalle mennehetki
- Kerran kääntyvät takaisin?”
- Oisi vielä viljemmälti
- Poika äitille puhunut,
- Vaan jo koirat kartanolla
- Kovin alkoivat ulista.
- Toldi tuon tajuttuansa
- Kohta arvasi alunki,
- Jott’ oli sinne saaessansa
- Tuhman tehnynnä tekosen.
- Siit’ on yksin yltynynnä
- Penien vihan piäntä,
- Jott’ on Toldi tullessansa
- Suet saattanut talohon;
- Jopa kohta kaiken kansan
- Nukkumasta nostattavat,
- Siis supistaen sanansa
- Tuon vain virkki viimeiseksi:
- ”Jo nyt on multa aika mennyt,
- Lähtöhetki on lähennyt,
- Siis sinua, äiti armas,
- Heitän haltuhun Jumalan;
- Luoja silma siunatkohon
- Tään ilmaisessa elossa
- Sekä tuolla toisessakin,
- Se on hartahin haluni”.
- ”Siunatkohon, siunatkohon!”
- Sai emo sanoneheksi,
- Kenpä ketä siunoaisi
- Sen vain mietti mielessänsä;
- Tiesihän Kaikkitietäväisen,
- Tuiki tutkijan syänten
- Kyllä keksivän hänestä
- Kaikki suomansa salaiset.
- Vaan kun riistyi rinnaltansa,
- Poika äitinsä povelta,
- Ei voi kielin kertoella
- Emon tuskoa tulista:
- Ehkäpä emosen sielu
- Heitä solkena sovitti,
- Eikä auki aukiele:
- Pois peräti pakkunevi.
- Koirat vielä vinkueli,
- Kimakasti kiljahteli,
- Sekä julmalla jutulla
- Tulivat ovelle asti;
- Jo vahitki työllä tuskin
- Koetti pystyhyn kohota,
- Yrjö herrakin heräsi
- Tuosta pauhusta pahasta.
- ”Ken on täällä käynytkänä?
- Mikä tästä matkannunna?”
- Renkijoukko noin rähisi,
- Huusi hukkia nähessä.
- ”Niilo tuon on toimittanut,
- Kuta ei voisi muu kukana!
- Pois pojat! Ulos urohot!
- Sen perittävän perästä”.
- Ja kuin joukko vaapsahaisten
- Pesästä pörähteleisi,
- Moinen nyt nujakka nousi
- Koko Toldilan talossa:
- Toinen törmäs toisellensa
- Aavassa etutuvassa,
- Kiitelivät ken mihinki
- Jalan tai sälön selässä.
- Eikä tieä yksikänä,
- Minne mennä tai mikäli,
- Vaan kuin hullut huppuroivat
- Vasempaan ja oikeahan;
- Viimein Yrjö vimmastuen
- Heitä herjasi häjysti,
- Itse läksi eellimmäisnä,
- Toiset peuhaten perästä.
- Liekö tuota leski kuullut
- Metsämiehien melua,
- Huutoloita, hurtan ääntä,
- Sekä torven toitotusta?
- Liekö kuullut kiljuttavan:
- ”Teljetkätte tie häneltä!”
- Sekä senki tietänynnä,
- Keitä tietä teljetähän?
- Ei hän kuullunna kutana;
- Sillä poian poistuessa
- Heikot jalkajänterensä
- Varsin alkoivat vavista
- Ja hän kaatui kaunihisti
- Vuotehelle valmihille,
- Ties Jumala, kuinka kauan
- Tuossa tunnotta makasi.
Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. III. 1880. G. W. Edlund, Helsinki.