Toldi

Toldi. Kirjoittanut János Arany

Arany’in unkarin-kielisestä suomentanut A[rvid]. G[enetz].

Kuin syys-yönä synkeänä

Tuli paimenten palavi,

Loittoa jo loimuellen

Aron aution ylitse:

Niin kuvakin Niilo Toldin

Kirkas kiiltävi minulle

Läp’ ijän yrön yheksän,

Kautta polvikymmenisen.

On minusta kuin näkisin

Urhon vartalon upean

Sekä tappelun tulessa

Tuiman tuuran työkkäykset,

Tajuisin tärähtelevän

Äänensä ärähtelevän,

Kuta nyt kuvoaisitte

Jyryksi jumalan ilman.

Sep’ oli mies mitä parahin,

Missä miestä tarvittihin,

Ei sen kaltaista kasua

Maakunnan sa’an majoilla;

Nyt kuin joutuis joukkohonne,

Vainajista valveuisi,

Kaikki tyynni katsoisitte

Taikatempuiksi tekonsa.

Kolmenkana koittamalla

Ette nostais nuijoansa,

Liioin linkonsa kiviä

Tahi pistopiikkiänsä,

Kammastuisitte katsellen

Kilpeänsä suuren suurta,

Sekä hällä saappahissa

Nähen kannukset komeat.

Toinen Runo.

Nurmi paljas, niiton jälki

Päivän paahtuvi värissä,

Siin’ on sirkat hervonnehet

Einettänsä etsimässä;

Kortt’ ei yhtänä kohoa,

Eikä sängestä ylene

Vihantaa väheäkänä

Koko laajalla keolla.

Henkilöitä kymmenkunta

Sulo suojassa rukojen

Kuorsnoavat kuin kävisi

Työnsä kaikki tesmällehen;

Vaanpa vasta puolillansa

Tahi tyynni tyhjillänsä

Suuret vankat heinävaunut

Siellä vielä seisovatten.

Kaivonpatsas kaitaluinen

Hoikkakaulalla vivulla

Kaivon suuhun kurkistavi,

Siinä vettä vaaniellen:

Luulisi ison itikan,

Sääksen taivahan tasaisen

Mannun pintoa purevan,

Vertä vanhan maan imevän.

Kaivolla juhat janoiset

Keskipäiveä pitävät,

Tuossa tuimasti tapellen

Paarmaparvien keralla:

Unen on ukko istahtanut

Härkäpoikien povelle,

Ei ole veen vivuttajata,

Kaukalohon kaatajata.

Yksi vaan on valvehella

Nuorukainen nukkumatta,

Mikäli silmä siintänevi

Kentän aution alalla.

Painopuu imehen paksu

Olall’ on vaaksan vahvuisella,

Vaikk’ on vielä kantajalla

Huulikin havenetonna.

Maantielle tujottelevi,

Kauas, kauas katselevi,

Niinkuin näiltä tienohilta

Muunne mielensä tekisi:

Luulis tuossa törröttävän

Estopatsahan elävän,

Tien on varrelle varotun

Pienen kunnahan kukulle.

Mitä viivyt, veikkoseni,

Tuossa päivän paahtehessa?

Katso toiset kuorsnoavat

Sulo suojassa rukojen,

Hallisikin haukottavi

Maassa maaten, läähötellen,

Eikä nyt millänä mokomin

Häntä hiirestys haluta.

Vai viel’ et eläessäsi

Nähnyt tuulta tuon näköistä,

Ku kerasi voittosille

Kohta käypi koettamahan,

Kiirehellä kiitelevi,

Nuollen tietä tullessansa,

Kuin tulisi kattotorvi

Savun suuren suitsuttaja?

Eipä tuota tuijottele,

Tuuliaista tarkistele,

Ku tulevi tietä pitkin,

Tietä tuhkan-karvallista:

Tomupilven tuolla puolen,

Pölypyörtehen takoa

Kalvat kiiltävät komeat,

Sotajoukko selviävi.

Ja kuin joukko kerkeävi

Tomun taakean sumusta,

Noin myös huokaus nopea

Nousevi pojan povesta;

Sitte hän sinne kallistuen

Katsoi katselemistansa,

Kuin olisi katsojalla

Syän, sielu silmissänsä.

”Somat Unkarin urohot,

Kullan kuultavat ritarit!

Voi, kuin teitä nyt nähessä

Mure murtavi syäntä.

Minne tie, kukali kulku?

Sotahanko suoriatte

Kuulun kukkien hakuhun,

Voiton saamahan sepeltä?

Turkinmaalleko menette,

Tatarille tarkoitatte

Jäähyväiset jättämähän

Ilkimyksille ijäksi?

Voipa voisinko minäkin

Mukananne matkaella,

Somat Unkarin urohot,

Kullan kuultavat ritarit!”

Niilon noin ajatellessa,

Toldin tuota tuumiessa,

Ikävöien itseksensä

Sielun pohjassa syvässä,

Syän suuresta surusta

Parka on pakahtumassa.

Olihan isänsä ollut

Sankar’ aimo aikoinansa;

Yrjökin, viekas veljeksensä

Kasvanut kuninkahissa,

Kera valtikan perijän

Ylennynnä ystävyksiä;

Nytkin huoleti hovissa

Pöyhkeänä pyörinevi,

Veliraukan raataessa

Rinnan renkien keralla.

Jop’ on tänne joutununna

Palatini Latsfin parvi,

Itse Latsfikin lähennyt

Kera joukkonsa kopean;

Rivakasti ratsastavi

Kellankarvaisen selässä,

Kullan kirjat kiiltäväiset

Paksut painavat pukua.

Takana tepastelevat

Sulkatöyhtöiset soturit

Selässä sota-oritten

Sorea-satulahisten:

Niilo niitä katselevi,

Eikä tuota tunnekana,

Kivun käyvän silmällänsä

Tarkasta tujotannasta.

”Talonpoika hoi! Budahan

Mikä tästä tie menevi?”

Lausi Latsfi ylpeästi,

Yli olkansa osasi;

Toldillenpa tuo sananen.

Pisti nuolena povehen,

Syän siitä niin sykähti,

Jotta päältäkin jumahti.

”Talonpoikako? Minäkö?”

Ajatteli ähmissähän;

”Kenkäs tällä tienoholla

Herraksi hoettanehen?

Tokko viekas veljekseni,

Yrjänä kavala kettu,

Ku Lajos kuninkahalla

Vatiloita vaihtelevi?

”Talonpoikako? Minäkö?”

Min lisäksi vielä virkki,

Se oli kauhea kirous

Vasten Yrjö veljeänsä.

Sitten puuta painokasta

Kapeasti käännältävi,

Niinkuin keppiä kevyttä

Päästä käessähän pitäen.

Siitä sen suorahan ojenti

Vain yhen käen varalla,

Noin osoittaen uroa,

Kusta poikkesi Budahan,

Ja kuin rauaksi ruvennut

Ois käsi, koko uroskin,

Ei vähintänä vavissut

Puu pitelijän pivossa.

Latsfi Niiloa näkevi

Suuren puun pitelennässä

Sekä häntä hämmästeli

Koko miehistön keralla.

Lausui Latsfi: ”mies pätevä!

Olkohon kuka hyvänsä. –

No nyt, poiat, painimahan

Ken hänen kera menevi?”

”Tai kuka koholla tuota

Puuta pienoista pitävi,

Min ojensi mies mitätön,

Tietä näyttäen nalikka?”

Hyi häpyä, huikeata!

Jupisi joka soturi,

Vaan ei kilpahan kukana

Käy talonpojan kerällä!

Kenpä kaksin taisteleisi

Rajusään kovan keralla,

Purku-ilman puuskallisen,

Möyryävän myrskyn kanssa?

Ken Ukolle uskaltaisi,

Pitkäiselle piisoaisi,

Sakenen sihahtelevan,

Monimutkaisen keralla?

Se yksin yrittäköhön

Toldin kanssa, vaan ei toinen,

Kenen on armas aikaella

Eikä inhoita elämä;

Voi ken hälle sai käsihin,

Parkuin pyrkivi takaisin

Synnyttäjänkin sylihin,

Emovainajan varahan.

Siirtyvi soturijoukko

Poies pitkänä junana,

Toldin työtä mainitsevat

Koko väljässä väessä;

Joka mies nyt mieluhista

Hälle sieveä saneli,

Kaikki hälle nyt hymyili,

Kajostivat kasvojansa.

Lausui yksi: ”ystäväni!

Miks’ et matkoa sotahan?

Paljon maksavi mokoma

Soturi sinuinen siellä”.

Toinen virkkoi: ”veikkoseni!

Voi, vahinko, jotta jou’uit

Talonpoiaksi poloinen

Taatosta talonpojasta”.

Siirtyi pois sotilasparvi

Sekä hiljeni hälinä:

Hälyn tuuli hälventeli,

Pöly peitteli soturit;

Toldipa pahoilla mielin

Astuvi kohin kotia,

Kauas kaikuvi keolla

Jalon jalkansa polenta.

Niinkuin sonnin suuttunehen,

Niin on Niilon astelenta,

Sekä isku silmiensä

Yösyämen synkeymen;

Kuin viattu villikarju,

Vimman tuskissa tuhisi,

Tahtoi puukin piipivossa

Pian katketa kaheksi.

Toinen Runo.

Tässä runossa kerrotaan, kuinka Niilo nurmelta palattuansa tapaa veljensä, hovilaisen, joka ystäviensä ja palvelijainsa kanssa on tullut kotona käymään, siellä säästyneitä varoja näiden kanssa syödäkseen, juodakseen ja loput mukaansa viedäkseen. Niilo, nähdessään veljensä, unhottaa äsköisen vihansa ja levittää hänelle sylinsä, johon Yrjö vaan pilkalla vastaa. Niilo silloin pyytää saadakseen ulos perintönsä ja tahtoo lähteä pois muuanne onneansa koettamaan. Yrjö lupaakin antaa mikä Niilolle on tuleva ja lyöpi häntä samassa korvalle, josta Niilo niin julmistuu, että ainoastaan äidin väliin-tulo estää hänet Yrjöä tappamasta. Sitten hän menee ulos ja istautuu yksin takapihalle, jossa vaipuu surullisiin ajatuksiinsa.

Kolmas Runo.

Eip’ oltu iloa vailla

Taaton saamassa talossa,

Siinä söivät, siinä joivat,

Ylen määrin mässäsivät.

Pöyästäpä päästyänsä,

Herkuista herettyänsä

Toldin Yrjänän toverit

Saivat saitan heittelöhön.

Veri nuori, viina vanha

Heillä suonissa sykytti,

Ketterästi keihäsvarsi

Miehillä pivossa pyöri;

Joka mies piloa pisti,

Nauroi kohti kulkkuansa,

Ja kuin varsan vallattoman

Miel’ oli kaikilla kepeä.

Yrjänäpä yltäkyllin

Syötyänsä, juotuansa,

Heitti herras-itselönsä

Vanhan istuimen varahan,

Siinä istuvi ihaten,

Lakan alta arvelevi,

Miten miehet vallattomat

Keihoilla kisaelevat.

Tuosta kun takapihalla

Näki Niilo veiosensa

Itseksensä istumassa

Surun suuren sortamana,

Juohtui juoni mielehensä,

Halu ilkeä havasi,

Ja nyt noita noin kehoitti

Sotureita paksupäitä.

”Hei pojat! on yksin tuossa

Arokurki kuurullansa,

Nokan on pistänyt piloinen

Alle siipensä suruinen;

Riutuiko, vai raaton’ on jo?

Koetamme, kohotaksenko?

Pisto-aitoa pitävi

Sen takana tärrytellä”.

Kuin ois koirien keselle

Jänön poika paiskattuna,

Niin nuo hurjat haitukaiset

Tähän tarttuivat sanahan.

Aita Niilon niskapuolla

Paikalla pamahtelevi,

Hänpä tuon häväisemyksen

Pahaksi ylen panevi.

Sehän on huojas huomaella

Ja käsitteä kepeä

Eikä yksin ymmärryksin,

Vaan käsinki, kämmeninki:

Häntä yksin härnyttävän

Tämän törkeän pilailun,

Jok’ useinkin osasi

Liioin päätänsä likelle.

Toldi kärsi kaikitenki,

Vaikk’ ei tyynellä tavalla:

Suuri sielunsa sotivi

Vimman kuohuvan keralla:

Toki voittavi vihansa,

Kärsivi ylen katsellen,

Jotta parvi palkkalaisten

Häntä pilkkana pitävi.

Eihän nuo hänen vihalle

Maksais mansikan jyveä,

Vaan he kaikki kaatuisivat

Eestä kostavan kätensä,

Kuin käestä Simsoninki,

Ku, kuten on kirjoitettu,

Yhen aasin leukaluulla

Tappoi miehiä tuhannen.

Toldi tuota kärsieli,

Kunnes malttoi kärsiellä,

Sillä maksoi miesten pilkan,

Jott’ ei ollut jollakana,

Eikä näyttänyt näkevän,

Höröstellyt hiukkoana

Tuota pauketta pahoa

Tahi kolketta kovoa.

Vaan kun häntä heittosaitta

Luuhun olkansa osasi

Silloin suuttui silmittömäks,

Hirmustuvi hirveästi,

Tempoi allansa olevan

Myllykiven kappalehen,

Sen loi Yrjön ystävihin,

Heitti herjojen keselle.

Kiitävi kivi jykeä:

Kenpä saattavi sanoa,

Mihin tuo piättynevi,

Tai kenen tavoittanevi?

Poistu, Niilo, pois kuin pääsnet!

Pääsi sull’ on piilun alla!

Ei nyt maine murhamiehen

Veellä päältäsi pesey’y!

Arke’ut, ajolle jou’ut

Taattoloiesi talosta,

Niinkuin karju kaikotettu

Joutui joukosta ajolle,

Ku toverin kuolijaksi

Torahampahin tokaisi,

Jon tähen ajoivat toiset

Pillomuksen parvestansa.

Kivi painava pakeni,

Kussapa alas putosi,

Soturin jalosukuisen

Surma hirveä sukeutui:

Kuin ois öljytehtahassa,

Niin rutistui ruumihinsa,

Muskulat musertunehet

Veriöljyä valutti.

Veren appoi ahnehesti

Maa pölyinen pintahansa,

Kahta silmeä soturin

Häivä kalman kattelevi,

Eikä tuosta turman työstä,

Mi hänen Manalle viepi,

Itse tunne tuskoana,

Niinkuin kaikki kumppalinsa.

Yrjöpä ylen vihastui,

Jopa julmistui kovasti:

Sääl’ oli soturiansa,

Surku kelpo käskyläistä.

Muuten myös ihasteleksen,

Kun on veikko murhamiesnä,

Jotta joutuvi käsihin

Hälle tuon tuhoaminen.

Siis kavalan aikehensa,

Jonk’ on matka mutkallinen,

La’in verhohon vetävi,

Oikeuen ongelmoihin;

Käskyn antoi ankarimman

Miestä vangita välehen,

Noin hänen hävittävänsä

Toivoi tuomarin sanalla.

Neljäs Runo.

Niinkuin hirvi haavoitettu,

Nuolen noutama urakko,

Kiitävi kivun pakosta

Korven synkeän sylihin

Sekä lähtehen lähelle,

Kylmän lainehen kylylle,

Haavallensa hankkimahan

Tuhatlatvan tutkaimia;

Vaanpa sinne saatuansa

Lähe on kaikki kuivillansa,

Eikä hän haavan hauteheksi

Tuhatlatvoja tapoa;

Kaikki on oksat karsinunna,

Risut parkoa repinnä,

Jott’ on raukka raukeampi

Paljon ennistä pahemmin.

Niinpä Niilokin pakeni,

Hartioilla huoli raskas,

Ku hänen kupehiansa

Kannuksinsa kaivelevi;

Ja kuin hepo hinkalossa,

Jon päällä laki palavi,

Niin hänellä heitteleksen

Syän sykkien povessa.

”Kahilistoa” käveli,

Osasi ”Ojantohonki”,

Siin’ ei löytänyt sijoa,

Kuhun päätä painaltoa.

Turhin tuotakin tavoitti:

Yksin olla, itseksehen,

Vaan ei vammalle syämen

Löyä lääkettä mitänä.

Ja kuin hukka, jonka hääti

lammaspaimen laumastansa,

Niin nyt suurehen solahti

Kuivahan kahilasuohon:

Siinäkin sopottelevi,

Joka kaisla kuiskoavi:

Ei kukana ilman alla

Ole orvompi sinua.

Mätäs päätyi päänsä alle,

Kaislan sänki sängyksensä

Sekä yllensä sininen

Kansi taivahan katoksi,

Kunnes yhtyi yö pimeä,

Otti alle siipiensä,

Pannen mustan palttinansa

Uroholle uutimeksi.

Jopa joutuvi unonen

Sinne saapuvi simainen

Välkkyvissä vaattehissa,

Perhon lailla liihytellen,

Vaan ei vielä tohtinunna

Uron silmille aleta,

Ennen huomenen hämyä,

Aamukoiton alkamista.

Sitä sääkset säikytteli,

Kaislat pistävät peloitti,

Enemmin peto peloitti

Kaisloissa kahahteleva;

Arka jo kaukoa kavahti

Vainomiehien melua,

Mutta kaikkia kovemmin

Toldin huolta haikeata.

Vaan kun valkoi aamu kaunis,

Päivä koitti kirkkahasti,

Alas istuihe itikka

Eikä kuulunut kumua,

Silloin hiipi hiljallehen

Uni poian päälaelle,

Levittäen lentimensä

Sen on silmälle kahelle.

Siitä suuteli simansa,

Pojan huulille hunajan,

Yön varaksi vaalimansa

Unikukkasen kuvusta;

Se oli tenhon tarmollista

Unen mairetta metoista,

Jotta tuosta Toldillenki

Vesi kielelle vetihe.

Vaan sitäki tuskan tuoja

Nälkä kalvava kaehti

Ja välehen valveutti

Tuon unesta aamuisesta;

Sitte poikoa patisti

Sekä roiski ruoskallahan,

Kunnes luhtoa kuleksi

Pitkittäin ja poikkipuolin.

Siinä hän etsivi samoten

Luhtalintujen pesiä,

Rannanraukujan, kajavan,

Sorsan, suokanan kotoja,

Auki murteli asunnot,

Aitat tyynni tyhjenteli

Ja munilla kirjavilla

Nälän vaivoja vajenti.

Nälän näillä poistettua,

Halun häättyä munilla,

Mieli läikkyi lainehina

Tuumissa tulevan aian:

Kunne kummalle menisi,

Mihin puuttua pitäisi?

Ei tieä tulinen sielu,

Kulle laskisi laulle.

Kyllä poies poikkeaisi,

Pian lähtisi pakohon,

Ellei eessä silmiensä

Armas äitinsä olisi:

Senp’ on murhe murtaneisi,

Huoli särkisi syämen,

Jos ei viesti vierähtäisi,

Saisi poiasta sanoma.

Näillä tuumin nääntelihe

Kolme päiveä kovoa,

Kolmantenapa karahti

Kaislikko hänen takana,

Sen sueksi arvelevi

Eikä kättänä kohota:

Ei ole muut kuin Yrjö yksin

Hukka huhniva hänelle.

Sep’ oli Pentti palkollinen,

Vanha orja uskollinen,

Jonk’ on äiti jouuttanut,

Pojan etsohon emonen;

Nyt kovasti nyyhkyttäen

Niilon kaulahan kavahti

Ja hänelle noin nimesi

Vähän aian oltuansa:

”Oi, kuin miekkonen osasin,

Löysin sun, syänkäpyni,

Jo sua etsin yötä kolme

Pitkin suota suunnatonta,

Katsellen joka kahilan

Hajotellen heinikotkin,

Enkä luullut löytäväni

Tänä päivänä enämpi”.

”Kuin elelet, poika kulta?

Eikö jo nälkä näännyttänyt?

Eikö syönynnä sutoset,

Aron aution elävät?

Katso, tässä konttiseni,

Ota, syöös onneksesi!

Siin’ on paistit, siinä vehnät,

Taskumattikin mukana”.

Siitä orja uskollinen

Pyyhki silmänsä pivolla,

Pivoapa pyyhkäisevi

Nukkavieru-nuttuhunsa;

Jo panihe polvillensa,

Laski laukkunsa olalta

Sekä siitä järjestänsä

Kaikki kaivavi käsille.

Vielä pöyänkin varusti,

Vaikka vaan hätävaroiksi,

Pöyän laittoi laukustansa,

Kontinkannesta rakenti,

Sen päälle panevi paistin,

Viinileilin, vehnäisetki,

Kaunolla kahen omenan

Viimein valmisti veronsa.

Veitsen etsivi esille,

Varren tähtitäplikkähän,

Tuota Toldille taritsi,

Pani herransa pojalle;

Hänpä veitsellä hyvällä

Viilti vehnäiset paloiksi

Sitte söi halukkahasti

Leipeä lihan keralla.

Voi iloa Pentin vanhan

Tuon on tuota katsellessa!

Maistuvi makeammalle,

Kuin jos itse atrioisi;

Niin hänellä leuka liikkui,

Kuin ois hänkin herkkuellut,

Jopa joskus kyynelytki

Ripsen harmajan hämärti.

Kunp’ oli Toldi kyllin syönyt,

Nälän Niilo häätänynnä,

Silloin orja uskollinen

Kaulan kiertävi Matilta:

Matti kerran kiljahtavi,

Punahurme purskahtavi,

Valui vanhuksen käsille,

Päälle Pentin kämmenien.

Pentti viiniä punaista

Otti onneksi isännän,

Kulausta kaksi, kolme,

Kielen vierehen valellen,

Sitten poialle putelin

Antoi käellä oikealla,

Suuta pyyhkien samassa,

Huulta paian helmuksihin.

Viini viehätti tulinen

Miehen vanhan mielihinsä,

Sittepä syän avoihe,

Sitte kielensä kerittyi!

Pakinan perusteheksi

Pani Niilon taaton taaton,

Kuin oli ollut aikoinahan

Härkäpoikana hänellä;

Sitten siirtävi sanansa

Niilon äitihin, isohon,

Vanhempahan veljehensä,

Niinpä Niilohon lopulla;

Kuka tiesi, konsa oisi

Puhevirta vierähtänyt,

Kuin ei Niilo noin olisi

Sanaa virkkanut suruisen:

”Oi, kuin silma kuunnellessa

Tuiki läyläksi tulevi!

Heretkös jo, heitä poies

Tuo pakina tuskallinen!

Muinoin kiukoan kylessä,

Maissin päitä riipiessä,

Oisin kuunnellut ikäni

Puhettasi puhki polven”.

”Kuin monesti jo kuvasit

Tuota taaton urheutta!

Pian puoliyö lopetti

Joka iltaman jutelmat;

Ja kuin sitten kauan kesti,

Kunnes uinota osasin!

Vasta aamun alkaessa

Silmät ummistui miehen”.

”Ollut aika myös on mennyt,

Armas aikani alennut;

Kirjan on lehti kääntynynnä,

Onni poikennut pahanne:

Tuli työ, tapoin urohon,

Jouuin pillan piilijäksi,

Oi, ken saattavi sanoa,

Konsa tuosta kostunenki?”

”Vaan ma luotan Luojahani,

Heitän huoleni hänehen,

Ku on orvonkin isänä

Ja tukena turvattoman;

Ehkäpä vereni vielä

Hävyn huuhtovi minusta,

Jonka viljon veljyeni

Mulle surmaksi sukesi”.

”En ole siksi syntynynnä.

Sen jo tunnen ja tajuan,

Tässä sammakon tavalla

Kaislikoissa kykkimähän;

Enkä orjaksi ylennyt,

Härkien hätyyttäjäksi,

Kasakaks’ en kasvanunna,

Mieron heinämies rukaksi”.

”Nyt vain tuota tässä vuotan,

Jotta joutuisi hämärä,

Illan tullen ihmisetki

Mailta kääntyisi kotihin;

Sitten täältä pois pakenen,

Saan maailman markkinoille,

Ett’ ei tuone tuulikana

Teille tietoa minusta”.

Penttipä puhetta tuota

Ylen äijälti apeutui,

Hänen on surku herroansa,

Kun nyt lähtevi kululle;

Kauan istui äänetönnä,

Pian itkuhun puheten

Sekä kynsin kenkänänsä

Ristilöitä riimustellen.

Viimeinpä sanoihin saapi,

Aivan nöyrästi anovi,

Jott’ ei Niilo närkästyisi,

Nuori herra harmistuisi,

Hänpä huiman hankkeheksi

Tuota tuumoa näkevi,

Jotta piilijän jälille

Rupeaisi noin rutosti.

”Näätsen, nuori herraseni,

Viikon puolen viivyttyä

Taaskin Yrjänä isäntä

Pois palannevi Budahan:

Silloin ollehet asiat

Unehesen uppoavat

Ja kuin pikkuinen kuningas

Oot oleva näillä mailla”.

”Ethän hennonne hylätä

Kelpo käskyläisiäsi,

Kutka kuin omoa lasta

Niin suaitsemme sinua?

Kuin härätki hylkeäisit,

”Hatasarven” ja ”Kukanki”,

Joien ei kaltaista kohata

Maan kaheksan markkinoilla”.

”Kuinka kaikki hylkeäisit

Hilpeät huvittelusi?

Kuka myllyhyn menisi,

Kaksi säkkiä selässä?

Ken kivet kohotteleisi

Käsivartensa varassa

Myllypoikien peloksi,

Haitukkojen hämmästellä?”

”Elä poikani pakene,

Ellös kauaksi karatko,

Katkeraksi kaipu’uksi

Koko Suurelle kylälle;

Ellös herratta hylätkö

Toldin vanhoa taloa

Eläkä anna äitiäsi

Surun saattoa Manalle”.

Renki noin rukoelevi,

Vaan ei tuosta toinen huoli,

Silloin tällöin päätä puisti,

Kons’ ei suostunut sanoihin;

Vaan kun vanhus äitistänsä

Viimein virkkavi sanasen,

Kiven sillä kierittävi

Poialle syämen päälle.

Kotvan katsoi huokaellen

Kaisloja kahisevia,

Vaan ei vastannut mitänä

Pakinahan palkkalaisen;

Sinnes tuossa tuijotteli

Kaisloja kahisevia,

Kunnes kyynel suuri, lämmin

Silmän ripsihin rupesi.

Niilo niinkuin pyyhkäiseisi

Hikihernehen otsasta,

Niin pivolla pyyhkäisevi

Kumman kuokkavierahansa:

Kyynel maahan kierieli

Pitkin pikkusormeansa,

Niilopa kohti kääntyneenä

Sanan virkkoi vanhukselle:

”Vieös viesti, Pentti kulta,

Saata äitille sanoma:

Nyt on Niilon onnen tähti

Suru-pilven peittelemä,

Ei nyt poikoa näkyne

Eikä kuulu kotvallana,

Mainehens’ on maahan pantu,

Kuin olisi kuollehena”.

”Vaan ei kuole kuitenkana,

Eikä vaivu vainajihin,

Niin vain on, kuin konsa miesi

Vaipui valhekuolemahan:

Se kun aian oltuansa

Heräjävi hurmiosta.

Ihmiset imehtelevät,

Kuuluvi kummia hänestä”.

”Minustakin moinen viesti

Vielä hälle vierähtävi,

Kuta lapset kuullessansa

Imijätkin ihmehtivät,

Silloinpa särähtänevi

Sielu armahan emoni,

Kunpa ei pakahtuneisi

Syän suuresta ilosta”.

Toldi tuon sanoa käski.

Silloin orja uskollinen

Viinilaskun laukkuhunsa

Tyhjän työntävi takaisin,

Veitsen tähtitäplikkähän

Hyvin pyyhki puhtahaksi

Sekä rasvariepusenki

Kääri tarkasti kokohon.

Sitten kontin kaikkinensa

Otti toiselle olalle

Ja hyvästi heitettyä

Jalat matkahan järesti:

Jalka käski, toinen kielsi,

Katse taakse kääntelihe,

Viimein teitä tiettömiä

Kautta kaislikon katosi.

Viides Runo.

Yön tultua Niilo lähtee matkaan, mutta äiti on hänellä yhä mielessä eikä hän voi hänestä erota hyvästi jättämättä. Kääntyy siis takaisin kotiin päin, mutta vähän matkaa kuljettuansa hän mätästä poikiessaan vaipuu mättään kanssa kuoppaan: siinä oli sudenpesä ja pesässä kaksi poikaista. Niilo ottaa ne surkutellen syliinsä ja silittelee niitä, mutta yht’äkkiä kaislikko karahtaa hänen takanaan ja sieltä emäsusi syöksee kauhealla kiljunnalla hänen päälleen; Niilo taistelee sen kanssa ja heittää sen kerran maahankin, mutta se nousee uudella raivolla häntä vastaan ja samassa uros-susikin saapuu sille avuksi. Silloin Niilo painiskellessaan emäsuden kanssa kuristaa sen kuolijaksi ja käyttää sitä sitten aseena toista vastaan, joka pian kaatuukin hengetönnä maahan. Näin saatuansa, susista voiton Niilo ajattelee ”omaa suttansa”: Yrjöä, arvellen, ett’ei ihmisessäkään mahda olla sitkeämpi henki kuin sudessa, ja taistelee toisen vaikean taistelun: kostonhimon kanssa. Viimein hänelle näkyy jotain johtuneen mieleen, hän nousee istualtaan, ottaa sudet olallensa ja lähtee suoraa tietä kotiin.

Kuudes Runo.

Kaunihisti kuu kumotti

Kylän Suuren kirkon päälle,

Talo Toldien kajotti

Nurmipalstan partahalla;

Vihanta talon takoa

Haimenti he’elmätarha

Suuri, mi vertoja vetävi

Ala-Unkarin lehoille.

Puiston puolehen talosta

Ovi pieni aukeavi:

Tuoll’ on suoja Toldin lesken,

Yksinäisen yöllis-huone;

Rosmarini-pensas pieni

On suruisen akkunassa,

Tuon takaa tähystelevi

Poika yöllä yksinänsä.

Niilo tuonne tultuansa

Maahan päästävi petonsa,

Hukat heitti heinikolle,

Kasteiselle karkehelle,

Sitten varpahin, varoen,

Kuin kävisi varkahana,

Meni äitinsä ovelle,

Luokse huonehen lukitun.

Kauan turhin kuuntelihen,

Kaikkialle kääntelihen;

Kuului vaan kamanapuusta

Yhen tiukkasen tikitys;

Ei tieä koputtoako,

Vai olla koputtamatta,

Kuin ei tuota tohtinunna,

Käsin vain kääkeä hapuili.

Kusta kummalta tulevi

Pelko moinen mielehensä,

Oisihan otellut ennen

Lohikäärmehen keralla?

Emostansa on pelossa,

Vanhemmastahan varovi:

Pahoin saattaisi pelätä

Kolkutusta kuullessansa.

Voisi sattua sitenki,

Noin jos häntä häiritseisi,

Ett’ei uskalla avata

Usta eikä ikkunata,

Mutta nostaisi nujua,

Kimakasti kiljahtaen,

Eivätkä toinen toisellensa

Sitten saattaisi puhella.

Siis hukat olalle otti,

Suet nosti selkänänsä

Sekä käypi kiertämällä

Talon toiselle ovelle:

Siellä, ulkona, sisässä

Joka henki huokoavi,

Koirasetkin koppisessa

Kaikki unta ottelevat.

Ovi auki on; näkyvi

Siitä Yrjön sänkypaikka,

Kuta pitkin kuutamainen

Vaipan valkean levitti;

Ulkona, etehisessä,

Alla kartanon katoksen

Vahtimiehet vaipuneina

Kylitysten kellettävät.

Kaikki on uupunut unehen.

Toldi kauan tuumimatta

Hukat heittävi olalta,

Päälle kynnyksen panevi;

Tuosta tempoi pistopiikit,

Kaikki keihä’ät kokosi,

Koppoi maasta kourahansa,

Seinän luona seisomasta;

Noilla maahan naulitsevi

Vahtimiehet vaattehista,

Jotta eivät nousta jaksa,

Milloin nousta mielisivät,

Sitten astuvi sisähän.

Voi sinua, Yrjö Toldi!

Nyt sinun tuho tulevi,

Kuin ei liene ennen tullut.

Tuossa nyt tähystelevi

Niilo uutimen ohessa,

Kuin kovasti kuorsnaellen

Yrjö henkivi unessa;

Kerran vaan kuin kouristaisi,

Eip’ enämpi kuorsnoaisi,

Vaikeneisi, vaikka oisi

Sata henkeä hänessä.

Mutta Niilo noin sanovi:

”Vähällä sun surmoaisin,

Etkä muuta ansaitseisi,

Jos mun mieleni tekisi;

Vaan en nyt tätä nykyä

Tule turmaksi sinulle,

Sen vain sulle tietä annan,

Jotta tässäkin käväisin”.

Siis suet sylihin otti,

Saattoi myötänsä molemmat,

Pani ne sängyn partahalle,

Suuren vuotehen sivulle,

Sekä noille noin saneli:

”Tuuti, tuuti, tuttuseni:

Näette, vanhin veljennekin

Tässä vieressä venyvi”.

Itse astuvi etemmä,

Kulki toisehen tupahan;

Siin’ istui surusovissa

Pöyän ääressä emonsa:

Pöyän päälle päällitysten

Kaht’ on kättänsä nojannut,

Niien päälle pään suruisen

Laskenut levahtämähän.

Siin’ oli uni suloinen

Viikon väijynyt lähellä,

Voinut ei voittoa surua,

Läpi murtua murenen;

Viimein viekastelemalla

Oli päässynnä perille:

Asun horkalta anoen,

Puistajaiselta pukimen.

Sen laisna lähelle päästen

Takaraivohon rävähti,

Jopa juoksi eestakaisin

Kiirehestä kantapäähän;

Sinnes vaivaista väsytti,

Jähmitteli, juovutteli,

Kunnes kaikki koetettua

Viimein vaivutti unehen.

Kauaks’ eipä kuitenkana

Untansa ulottimunna:

Poian astunta pelätti,

Kolke vieno kammastutti,

Ylös säpsähti emäntä

Kohta tuon on kuultuansa,

Niilopa ennätti emoa

Rohkaista tavalla tällä:

”Oi on äiti armahani,

Ellös vainenki varatko!

En tuone talolle tälle

Minä turmoa mitänä,

Vaikkapa vaellan yöllä,

Kulen lailla kummituksen;

Sillä kohta surmattaisi,

Kuin ma päivällä kävisin”.

Eikä pelkeä enämpi

Leski tuon tajuttuansa,

Vaan puristi poikoansa,

Liki rintoa likisti;

Eik’ ole poian poskipäissä

Yhen äyrisen aloa,

Kuhun ei koske suu emonsa,

Suukkoistoukoja tihitä.

”Voi, kun taas sinun tapoan,

Jota en toivonut enämpi!

Jo kaotin toivon kaiken,

Melkein tauttasi menehyin.

Vaan Jumala varjelkohon,

Kuin näin ääntelen kovasti!

Onhan Yrjänä lähellä,

Tässä toisessa tuvassa”.

Sen verran emonen virkki,

Eik’ enämpeä puhuisi,

Taikka oisi aukealla

Hortobágy’in heinämaalla;

Sielläkin syli sepäisi,

Syan arka angistuisi,

Huulet hellä suuteloinen

Sulkisi sanattomiksi.

Poika tuntevi povella

Vanhemman vapisevaksi,

Jopa kohta kaatuvaksi,

Kuin ei häntä kannattaisi;

Vaan on myös pojanki mieli

Liioin määrin liikahtanna,

Ett’ei varsin vastaele

Senkun kotvan, seisottua.

Kyllä tyyntyä koetti,

Mieltä malttoa yritti,

Vaanpa vasten tahtoansa

Vesi silmihin vetihe,

Kuin ois laukan kuorinnassa,

Silppuannassa sipulin,

Tai tulta puhalteleisi,

Savun noustessa sakean.

Vieri virtana vetensä

Koi on silmästä kahesta,

Emon poskille puoten,

Kasvaloille kantajaisen,

Ynnä yhtehen valuen

Emon kyynelten keralla,

Niinkuin kallion kahenki

Purot yhtyvät yheksi.

Viimein luontonsa lujenti,

Sekä karkaisi syämen

Ja siveli silmiänsä

Vanhan tuojansa tukalla.

Tuosta tarmonsa ko’oten

Ja kohoten kuurultansa,

Voitti tuskansa tulisen,

Kuta kuinkin tyyntelihen.

Siitä noin sanoiksi virkki,

Poika äitille puheli:

”Heitä jo, maammo mairueni,

Ellös suuelko enämmin;

Ylen on aika ahtahalla,

Tärkillä oloni täällä,

Sain tykösi tuokioksi

Jäähyväiset jättämähän”.

”En mä tuota toivokana,

Täällä viikon viipyväni,

Kuni on Yrjö kuuluvissa,

Läsnä Luojan hyljättävä;

Voisin vielä tuon tuhota,

Sitä pelkeän peräti....

En! en kosta konsakana –

Siin’ on viimeinen sanani”.

”Sen sinulle vielä virkan:

Ällös surko, äitiseni,

Heitä pelkosi peritön,

Siirrä pois syämestäsi.

En mä lähtene ijäksi,

Takaisin tulottomaksi,

Vaan ma luotan Luojallani,

Että mun antavi eleä”.

”Suuri on voima suonissani

Ja käessäni kahessa,

Sitä en myllyssä menetä,

Huoli puiessa hukata;

Olihan isoni armas

Sankari aimo aikoinansa,

Miksi yksin mie tulisin

Heimoni häväisijäksi”.

”Lähen linnahan, Budahan,

Antaun sota-uroksi,

Näytän joukolle jotakin,

Kuulun työn kuninkahalle,

Jota ei viljon veljyeni

Tuiki tarvinne hävetä,

Joll’ ei harmista halenne,

Katkenne kateuesta”.

”Siis sinua, äiti kulta,

Armahaisesti anelen,

Elä huoli huolehtia,

Ellös itkekö minua;

Mi siitä sureksimista,

Ku ei vielä kuollutkana,

Kun Manalle mennehetki

Kerran kääntyvät takaisin?”

Oisi vielä viljemmälti

Poika äitille puhunut,

Vaan jo koirat kartanolla

Kovin alkoivat ulista.

Toldi tuon tajuttuansa

Kohta arvasi alunki,

Jott’ oli sinne saaessansa

Tuhman tehnynnä tekosen.

Siit’ on yksin yltynynnä

Penien vihan piäntä,

Jott’ on Toldi tullessansa

Suet saattanut talohon;

Jopa kohta kaiken kansan

Nukkumasta nostattavat,

Siis supistaen sanansa

Tuon vain virkki viimeiseksi:

”Jo nyt on multa aika mennyt,

Lähtöhetki on lähennyt,

Siis sinua, äiti armas,

Heitän haltuhun Jumalan;

Luoja silma siunatkohon

Tään ilmaisessa elossa

Sekä tuolla toisessakin,

Se on hartahin haluni”.

”Siunatkohon, siunatkohon!”

Sai emo sanoneheksi,

Kenpä ketä siunoaisi

Sen vain mietti mielessänsä;

Tiesihän Kaikkitietäväisen,

Tuiki tutkijan syänten

Kyllä keksivän hänestä

Kaikki suomansa salaiset.

Vaan kun riistyi rinnaltansa,

Poika äitinsä povelta,

Ei voi kielin kertoella

Emon tuskoa tulista:

Ehkäpä emosen sielu

Heitä solkena sovitti,

Eikä auki aukiele:

Pois peräti pakkunevi.

Koirat vielä vinkueli,

Kimakasti kiljahteli,

Sekä julmalla jutulla

Tulivat ovelle asti;

Jo vahitki työllä tuskin

Koetti pystyhyn kohota,

Yrjö herrakin heräsi

Tuosta pauhusta pahasta.

”Ken on täällä käynytkänä?

Mikä tästä matkannunna?”

Renkijoukko noin rähisi,

Huusi hukkia nähessä.

”Niilo tuon on toimittanut,

Kuta ei voisi muu kukana!

Pois pojat! Ulos urohot!

Sen perittävän perästä”.

Ja kuin joukko vaapsahaisten

Pesästä pörähteleisi,

Moinen nyt nujakka nousi

Koko Toldilan talossa:

Toinen törmäs toisellensa

Aavassa etutuvassa,

Kiitelivät ken mihinki

Jalan tai sälön selässä.

Eikä tieä yksikänä,

Minne mennä tai mikäli,

Vaan kuin hullut huppuroivat

Vasempaan ja oikeahan;

Viimein Yrjö vimmastuen

Heitä herjasi häjysti,

Itse läksi eellimmäisnä,

Toiset peuhaten perästä.

Liekö tuota leski kuullut

Metsämiehien melua,

Huutoloita, hurtan ääntä,

Sekä torven toitotusta?

Liekö kuullut kiljuttavan:

”Teljetkätte tie häneltä!”

Sekä senki tietänynnä,

Keitä tietä teljetähän?

Ei hän kuullunna kutana;

Sillä poian poistuessa

Heikot jalkajänterensä

Varsin alkoivat vavista

Ja hän kaatui kaunihisti

Vuotehelle valmihille,

Ties Jumala, kuinka kauan

Tuossa tunnotta makasi.

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. III. 1880. G. W. Edlund, Helsinki.