Toldi. Neljäs runo
Toldi. Neljäs runo. (J. Arany.) Kirjoittanut János Arany |
Niilo Toldista, Unkarin keskiaikaisesta kansansankarista, on Arany, säilyneiden tarujen perusteelle runoillut suuren trilogiian, joka luetaan hänen merkillisimpiin teoksiinsa. – Selitykseksi mainittakoon tässä, että Niilo on myllynkiven kappaleen heittämällä surmannut erään vanhemman veljensä Yrjön juomatovereista ja häijyn Yrjön kostoa peljäten lähtenyt kotoansa pakoretkelle. Tällä matkalla hän viimein joutuu Budaan, voittaa siellä kaksintaistelussa mahdottoman ison ja väkevän Tshekkiläisen, joka kauvan on pilkannut Unkarilaisia, ja saavuttaa siten kuninkaan suosion. – Koittaren III vihosta löytää halullinen lukija muutamia muitakin kääntämiäni runoja Toldista.
- Niinkuin hirvi haavoitettu,
- Nuolen noutama urakko,
- Kiitävi kivun pakosta
- Korven synkeän sylihin
- Sekä lähtehen lähelle,
- Kylmän lainehen kylylle,
- Haavallensa haukkimahan
- Tuhatlatvan tutkaimia;
- Vaanpa sinne saatuansa
- Lähe on kaikki kuivillansa,
- Eikä hän haavan hauteheksi
- Tuhatlatvoja tapoa:
- Risutki hänt’ on nipinynnä,
- Kaikki karsinna karangot,
- Jott’ on raukka raukeampi
- Paljon ennistä pahemmin.
- Niinpä Niilokin pakeni,
- Hartioilla huoli raskas,
- Ku hänen kupehiansa
- Kannuksinsa kaivelevi;
- Niinkuin hepo hinkalossa,
- Jon päällä laki palavi,
- Niin hänellä heitteleksen
- Syän sykkien povessa.
- «Kahilistoa» käveli,
- Osasi «Ojantohonki»,
- Siin’ ei löytänyt sijoa,
- Kuhun päätä painaltoa.
- Turhin tuotakin tavotti:
- Yksin olla, itseksehen,
- Ei vaan vammalle syämen
- Löyä lääkettä mitänä.
- Ja kuin hukka, jonka hääti
- Lammaspaimen laumastansa,
- Niin hän suurehen solahti
- Kuivahan kahilasuohon:
- Siinäkin sopottelevi,
- Joka kaisla kuiskoavi:
- Ei kukana ilman alla
- Ole orvompi sinua.
- Mätäs päätyi päänsä alle,
- Kaislan sänki sängyksensä
- Sekä yllensä sininen
- Kansi taivahan katoksi,
- Kunnes yhtyi yö pimeä,
- Otti alle siipiensä,
- Pannen mustan palttinansa
- Uroholle uutimeksi.
- Jopa joutuvi unonen,
- Sinne saapuvi simainen
- Välkkyvissä vaattehissa,
- Perhon lailla liihytellen,
- Vaan ei vielä tohtinunna
- Uron silmille aleta
- Ennen huomenen hämyä,
- Aamukoiton alkamista.
- Unta sääkset säikytteli,
- Kaislat pistävät pelotti,
- Enemmin peto pelotti
- Kaisloissa kahahteleva;
- Uni jo kaukoa kavahti
- Vainomiehien melua,
- Mutta kaikkia kovemmin
- Toldin huolta haikeata.
- Vaan kun valkoi aamu kaunis,
- Päivä koitti kirkkahasti,
- Alas istuihe itikka
- Eikä kuulunut kumua:
- Silloin hiipi hiljallehen
- Uni poian päälaelle,
- Levittäen lentimensä
- Sen on silmälle kahelle.
- Siitä suuteli simansa,
- Pojan huulille hunajan,
- Yön varaksi vaalimansa
- Unikukkasen kuvusta;
- Se oli tenhon tarmollista
- Unen mairetta metoista,
- Jotta tuosta Toldillenki
- Vesi kielelle vetihe.
- Vaan sitäki tuskan tuoja
- Nälkä kalvava kaehti
- Ja välehen valveutti
- Tuon unesta aamuisesta;
- Sitte poikoa patisti
- Sekä roiski ruoskallahan,
- Kunnes luhtoa kuleksi
- Pitkittäin ja poikkipuolin.
- Siinä hän etsivi samoten
- Luhtalintujen pesiä,
- Rannanraukujan, kajavan,
- Sorsan, suokanan kotoja,
- Auki murteli asunnot,
- Aitat tyynni tyhjenteli
- Ja munilla kirjavilla
- Nälän vaivoja vajenti.
- Nälän näillä poistettua,
- Halun häättyä munilla,
- Mieli läikkyi lainehina
- Tuumissa tulevan aian:
- Kunne kummalle menisi,
- Mihin puuttua pitäisi?
- Ei tieä tulinen sielu,
- Kulle laskisi laulle.
- Kyllä poies poikkeaisi,
- Pian lähtisi pakohon,
- Ellei eessä silmiensä
- Armas äitinsä olisi:
- Senp’ on murhe murtaneisi,
- Huoli särkisi syämen,
- Jos ei viesti vierähtäisi,
- Saisi poiasta sanoma.
- Näillä tuumin nääntelihe
- Kolme päiveä kovoa,
- Päivänäpä kolmantena
- Kaislat vieressä kahahti;
- Sen sueksi arvelevi
- Eikä kättänä kohota:
- Ei ole muut kuin Yrjö yksin
- Hukka hulmiva hänelle.
- Sep’ oli Pentti palkollinen,
- Vanha orja uskollinen,
- Jonk’ on äiti jou’uttanut
- Pojan etsohon emonen;
- Nyt kovasti nyyhkyttäen
- Niilon kaulahan kavahti
- Ja hänelle noin nimesi
- Vähän aian oltuansa:
- «Oi, kuin miekkonen osasin,
- Löysin sun, syänkäpyni!
- Jo sua etsin yötä kolme
- Pitkin suota suunnatonta,
- Katsellen joka kahilan,
- Hajotellen heinikotkin,
- Enkä luullut löytäväni
- Tänä päivänä enämpi».
- «Kuin elelet, poika kulta?
- Eikö jo nälkä näännyttänyt?
- Eikö syönehet sutoset,
- Aron aution elävät?
- Katso, tässä konttiseni,
- Ota, syö’ös onneksesi!
- Siin’ on paistit, siinä vehnät,
- Taskumattikin mukana».
- Siitä orja uskollinen
- Pyyhki silmänsä pivolla,
- Pivoapa pyyhkäisevi
- Nukkavieru-nuttuhunsa;
- Jo panihe polvillensa,
- Laski laukkunsa olalta
- Sekä siitä järjestänsä
- Kaikki kaivavi käsille.
- Vielä pöyänkin varusti,
- Vaikka vaan hätävaroiksi,
- Pöyän laittoi laukustansa,
- Kontinkannesta rakenti,
- Sen päälle panevi paistin,
- Viinileilin, vehnäisetki,
- Kaunolla kahen omenan
- Viimein valmisti veronsa.
- Veitsen etsivi esille,
- Varren tähtitäplikkähän,
- Tuota Toldille taritsi,
- Pani herransa pojalle:
- Hänpä veitsellä hyvällä
- Viilti vehnäiset paloiksi,
- Sitte söi halukkahasti
- Leipeä lihan keralla.
- Voi iloa Pentin vanhan
- Tuon on tuota katsellessa!
- Maistuvi makeammalle,
- Kuin jos itse atrioisi;
- Niin hänellä leuka liikkui,
- Kuin ois hänkin herkkuellut,
- Jopa joskus kyynelytki
- Ripsen harmajan hämärti.
- Kunp’ oli Toldi kyllin syönyt.
- Nälän Niilo häätänynnä,
- Silloin orja uskollinen
- Kaulan kiertävi Matilta:
- Matti kerran kiljahtavi,
- Punahurme purskahtavi,
- Valui vanhuksen käsille,
- Päälle Pentin kämmenien.
- Pentti viiniä punaista
- Otti onneksi isännän,
- Kulausta kaksi, kolme,
- Kielen vierehen valellen,
- Sitten poialle putelin
- Antoi käellä oikealla,
- Suuta pyyhkien samassa,
- Huulta paian helmuksihin.
- Viini viehätti tulinen
- Miehen vanhan mielihinsä,
- Sittepä syän avoihe,
- Sitte kielensä kerittyi!
- Pakinan perusteheksi
- Pani Niilon taaton taaton,
- Kuin oli ollut aikoinahan
- Härkäpoikana hänellä;
- Sitten siirtävi sanansa
- Niilon äitihin, isähän,
- Vanhempahan veljehensä,
- Niinpä Niilohon lopulla;
- Kuka tiesi, konsa oisi
- Puhevirta vierähtänyt,
- Kuin ei Niilo noin olisi
- Sanan virkkanut suruisen:
- «Oi, kuin silma kuunnellessa
- Tuiki läyläksi tulevi!
- Heretkös jo, heitä poies
- Tuo pakina tuskallinen!
- Muinoin kiukoan kylessä,
- Maissin päitä riipiessä,
- Öisin kuunnellut ikäni,
- Puhettasi puhki polven».
- «Kuin monesti jo kuvasit
- Tuota taaton urheutta!
- Pian puoliyö lopetti
- Joka iltaman jutelmat;
- Ja kuin sitten kauan kesti,
- Kunnes uinota osasin!
- Vasta aamun alkaessa
- Silmät ummistui unehen».
- «Ollut aika myös on mennyt,
- Armas aikani alennut;
- Kirjan on lehti kääntynynnä,
- Onni poikennut pahanne:
- Tuli työ, tapoin urohon,
- Jou’uin pillan piilijäksi,
- Oi, ken saattavi sanoa,
- Konsa tuosta kostunenki?»
- «Vaan ma luotan Luojahani,
- Heitän huoleni hänehen,
- Ku on orvonkin isänä
- Ja tukena turvattoman;
- Ehkäpä vereni vielä
- Hävyn huuhtovi minusta,
- Jonka viljon veljyeni
- Mulle surmaksi sukesi».
- «En ole siksi syntynynnä,
- Sen jo tunnen ja tajuan,
- Tässä sammakon tavalla
- Kaislikoissa kykkimähän;
- Enkä orjaksi ylennyt,
- Härkien hätyyttäjäksi,
- Kasakaks’ en kasvanunna,
- Mieron heinämies rukaksi».
- «Nyt vain tuota tässä vuotan,
- Jotta joutuisi hämärä,
- Illan tullen ihmisetki
- Mailta kääntyisi kotihin;
- Sitten täältä pois pakenen,
- Saan maailman markkinoille,
- Ett’ ei tuone tuulikana
- Teille tietoa minusta».
- Penttipä puhetta tuota
- Ylen äijälti apeutui,
- Hänen on surku herraansa,
- Kun nyt lähtevi kululle;
- Kauan istui äänetönnä,
- Pian itkuhun puheten,
- Sekä kynsin kenkähänsä
- Ristilöitä riimustellen.
- Viimeinpä sanoihin saapi,
- Aivan nöyrästi anovi,
- Ett’ ei Niilo närkästyisi,
- Nuori herra harmistuisi,
- Hänpä huiman hankkeheksi
- Tuota tuumoa näkevi,
- Jotta piilijän jälille
- Rupeaisi noin rutosti.
- «Näätsen, nuori herraseni,
- Viikon puolen viivyttyä
- Taaskin Yrjänä isäntä
- Pois palannevi Budahan:
- Silloin ollehet asiat
- Unehesen uppoavat,
- Ja kuin pikkuinen kuningas
- Oot oleva näillä mailla».
- «Ethän hennonne hylätä
- Kelpo käskylaisiäsi,
- Kutka kuin omoa lasta
- Niin suaitsemme sinua?
- Kuin härätki hylkeäisit,
- «Hatasarven» ja «Kukanki»,
- Joien ei kaltaista kohata
- Maan kaheksan markkinoilla»?
- «Kuinka kaikki hylkeäisit
- Hilpeät huvittelusi?
- Kuka myllyhyn menisi,
- Kaksi säkkiä selässä?
- Ken kivet kohotteleisi
- Käsivartensa varassa
- Myllypoikien peloksi,
- Haitukkojen hämmästellä?»
- «Elä poikani pakene,
- Ellös kauaksi karatko,
- Katkeraksi kaipu’uksi
- Koko Suurelle-kylälle;
- Ellös herratta hylätkö
- Toldin vanhoa taloa
- Eläkä anna äitiäsi
- Surun saattoa Manalle».
- Renki noin rukoelevi,
- Vaan ei tuosta toinen huoli;
- Silloin tällöin päätä puisti,
- Kons’ ei suostunut sanoihin,
- Kunpa ennätti emosta
- Vanhus virkkoa sanasen,
- Kiven sillä kierittävi
- Poialle syämen päälle.
- Kotvan katsoi huokaellen
- Kaisloja kahisevia,
- Vaan ei vastannut mitänä
- Pakinahan palkkalaisen;
- Sinnes tuossa tuijotteli
- Kaisloja kahisevia,
- Kunnes kyynel suuri, lämmin
- Silmän ripsihin rupesi.
- Niilo niinkuin pyyhkäiseisi
- Hikihernehen otsasta,
- Niin pivolla pyyhkäisevi
- Kumman kuokkavierahansa:
- Kyynel maahan kierieli
- Pitkin pikkusormeansa,
- Niilopa kohti kääntyneenä
- Sanan virkkoi vanhukselle:
- «Vieös viesti, Pentti kulta,
- Saata äitille sanoma:
- Nyt on Niilon onnen tähti
- Surupilven peittelemä,
- Ei nyt poikoa näkyne
- Eikä kuulu kotvallana
- Mainehens’ on maahan pantu,
- Kuin olisi kuollehena».
- «Vaan ei kuole kuitenkana,
- Eikä vaivu vainajihin,
- Niin vain on, kuin konsa miesi
- Vaipui valhekuolemahan:
- Se kun aian oltuansa
- Heräjävi hurmiosta,
- Ihmiset imehtelevät,
- Kummat kuuluvi hänestä».
- «Minustakin moinen viesti
- Vielä hälle vierähtävi,
- Kuta lapset kuullessansa
- Imijätkin ihmehtivät,
- Silloinpa särähtänevi
- Sielu armahan emoni,
- Kunpa ei pakahtuneisi
- Syän suuresta ilosta.»
- Toldi tuon sanoa käski.
- Silloin orja uskollinen
- Viinilaskun laukkuhunsa
- Tyhjän työntävi takaisin,
- Veitsen tähtitäplikkähän
- Hyvin pyyhki puhtahaksi
- Sekä rasvariepusenki
- Kääri tarkasti kokohon.
- Sitten kontin kaikkinensa
- Otti toiselle olalle
- Ja hyvästi heitettyä
- Jalat matkahan järesti:
- Jalka käski, toinen kielsi,
- Katse taakse kääntelihe,
- Viimein teitä tiettömiä
- Kautta kaislikon katosi.
Lähde: Jännes, Arvi 1889: Muistoja ja toiveita ystäville jouluksi. Weilin & Göös’in Osakeyhtiö, Helsinki.