Toldi. Neljäs runo

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Toldi. Neljäs runo.
(J. Arany.)
Kirjoittanut János Arany


Niilo Toldista, Unkarin keskiaikaisesta kansansankarista, on Arany, säilyneiden tarujen perusteelle runoillut suuren trilogiian, joka luetaan hänen merkillisimpiin teoksiinsa. – Selitykseksi mainittakoon tässä, että Niilo on myllynkiven kappaleen heittämällä surmannut erään vanhemman veljensä Yrjön juomatovereista ja häijyn Yrjön kostoa peljäten lähtenyt kotoansa pakoretkelle. Tällä matkalla hän viimein joutuu Budaan, voittaa siellä kaksintaistelussa mahdottoman ison ja väkevän Tshekkiläisen, joka kauvan on pilkannut Unkarilaisia, ja saavuttaa siten kuninkaan suosion. – Koittaren III vihosta löytää halullinen lukija muutamia muitakin kääntämiäni runoja Toldista.

Niinkuin hirvi haavoitettu,
Nuolen noutama urakko,
Kiitävi kivun pakosta
Korven synkeän sylihin
Sekä lähtehen lähelle,
Kylmän lainehen kylylle,
Haavallensa haukkimahan
Tuhatlatvan tutkaimia;
Vaanpa sinne saatuansa
Lähe on kaikki kuivillansa,
Eikä hän haavan hauteheksi
Tuhatlatvoja tapoa:
Risutki hänt’ on nipinynnä,
Kaikki karsinna karangot,
Jott’ on raukka raukeampi
Paljon ennistä pahemmin.
Niinpä Niilokin pakeni,
Hartioilla huoli raskas,
Ku hänen kupehiansa
Kannuksinsa kaivelevi;
Niinkuin hepo hinkalossa,
Jon päällä laki palavi,
Niin hänellä heitteleksen
Syän sykkien povessa.
«Kahilistoa» käveli,
Osasi «Ojantohonki»,
Siin’ ei löytänyt sijoa,
Kuhun päätä painaltoa.
Turhin tuotakin tavotti:
Yksin olla, itseksehen,
Ei vaan vammalle syämen
Löyä lääkettä mitänä.
Ja kuin hukka, jonka hääti
Lammaspaimen laumastansa,
Niin hän suurehen solahti
Kuivahan kahilasuohon:
Siinäkin sopottelevi,
Joka kaisla kuiskoavi:
Ei kukana ilman alla
Ole orvompi sinua.
Mätäs päätyi päänsä alle,
Kaislan sänki sängyksensä
Sekä yllensä sininen
Kansi taivahan katoksi,
Kunnes yhtyi yö pimeä,
Otti alle siipiensä,
Pannen mustan palttinansa
Uroholle uutimeksi.
Jopa joutuvi unonen,
Sinne saapuvi simainen
Välkkyvissä vaattehissa,
Perhon lailla liihytellen,
Vaan ei vielä tohtinunna
Uron silmille aleta
Ennen huomenen hämyä,
Aamukoiton alkamista.
Unta sääkset säikytteli,
Kaislat pistävät pelotti,
Enemmin peto pelotti
Kaisloissa kahahteleva;
Uni jo kaukoa kavahti
Vainomiehien melua,
Mutta kaikkia kovemmin
Toldin huolta haikeata.
Vaan kun valkoi aamu kaunis,
Päivä koitti kirkkahasti,
Alas istuihe itikka
Eikä kuulunut kumua:
Silloin hiipi hiljallehen
Uni poian päälaelle,
Levittäen lentimensä
Sen on silmälle kahelle.
Siitä suuteli simansa,
Pojan huulille hunajan,
Yön varaksi vaalimansa
Unikukkasen kuvusta;
Se oli tenhon tarmollista
Unen mairetta metoista,
Jotta tuosta Toldillenki
Vesi kielelle vetihe.
Vaan sitäki tuskan tuoja
Nälkä kalvava kaehti
Ja välehen valveutti
Tuon unesta aamuisesta;
Sitte poikoa patisti
Sekä roiski ruoskallahan,
Kunnes luhtoa kuleksi
Pitkittäin ja poikkipuolin.
Siinä hän etsivi samoten
Luhtalintujen pesiä,
Rannanraukujan, kajavan,
Sorsan, suokanan kotoja,
Auki murteli asunnot,
Aitat tyynni tyhjenteli
Ja munilla kirjavilla
Nälän vaivoja vajenti.
Nälän näillä poistettua,
Halun häättyä munilla,
Mieli läikkyi lainehina
Tuumissa tulevan aian:
Kunne kummalle menisi,
Mihin puuttua pitäisi?
Ei tieä tulinen sielu,
Kulle laskisi laulle.
Kyllä poies poikkeaisi,
Pian lähtisi pakohon,
Ellei eessä silmiensä
Armas äitinsä olisi:
Senp’ on murhe murtaneisi,
Huoli särkisi syämen,
Jos ei viesti vierähtäisi,
Saisi poiasta sanoma.
Näillä tuumin nääntelihe
Kolme päiveä kovoa,
Päivänäpä kolmantena
Kaislat vieressä kahahti;
Sen sueksi arvelevi
Eikä kättänä kohota:
Ei ole muut kuin Yrjö yksin
Hukka hulmiva hänelle.
Sep’ oli Pentti palkollinen,
Vanha orja uskollinen,
Jonk’ on äiti jou’uttanut
Pojan etsohon emonen;
Nyt kovasti nyyhkyttäen
Niilon kaulahan kavahti
Ja hänelle noin nimesi
Vähän aian oltuansa:
«Oi, kuin miekkonen osasin,
Löysin sun, syänkäpyni!
Jo sua etsin yötä kolme
Pitkin suota suunnatonta,
Katsellen joka kahilan,
Hajotellen heinikotkin,
Enkä luullut löytäväni
Tänä päivänä enämpi».
«Kuin elelet, poika kulta?
Eikö jo nälkä näännyttänyt?
Eikö syönehet sutoset,
Aron aution elävät?
Katso, tässä konttiseni,
Ota, syö’ös onneksesi!
Siin’ on paistit, siinä vehnät,
Taskumattikin mukana».
Siitä orja uskollinen
Pyyhki silmänsä pivolla,
Pivoapa pyyhkäisevi
Nukkavieru-nuttuhunsa;
Jo panihe polvillensa,
Laski laukkunsa olalta
Sekä siitä järjestänsä
Kaikki kaivavi käsille.
Vielä pöyänkin varusti,
Vaikka vaan hätävaroiksi,
Pöyän laittoi laukustansa,
Kontinkannesta rakenti,
Sen päälle panevi paistin,
Viinileilin, vehnäisetki,
Kaunolla kahen omenan
Viimein valmisti veronsa.
Veitsen etsivi esille,
Varren tähtitäplikkähän,
Tuota Toldille taritsi,
Pani herransa pojalle:
Hänpä veitsellä hyvällä
Viilti vehnäiset paloiksi,
Sitte söi halukkahasti
Leipeä lihan keralla.
Voi iloa Pentin vanhan
Tuon on tuota katsellessa!
Maistuvi makeammalle,
Kuin jos itse atrioisi;
Niin hänellä leuka liikkui,
Kuin ois hänkin herkkuellut,
Jopa joskus kyynelytki
Ripsen harmajan hämärti.
Kunp’ oli Toldi kyllin syönyt.
Nälän Niilo häätänynnä,
Silloin orja uskollinen
Kaulan kiertävi Matilta:
Matti kerran kiljahtavi,
Punahurme purskahtavi,
Valui vanhuksen käsille,
Päälle Pentin kämmenien.
Pentti viiniä punaista
Otti onneksi isännän,
Kulausta kaksi, kolme,
Kielen vierehen valellen,
Sitten poialle putelin
Antoi käellä oikealla,
Suuta pyyhkien samassa,
Huulta paian helmuksihin.
Viini viehätti tulinen
Miehen vanhan mielihinsä,
Sittepä syän avoihe,
Sitte kielensä kerittyi!
Pakinan perusteheksi
Pani Niilon taaton taaton,
Kuin oli ollut aikoinahan
Härkäpoikana hänellä;
Sitten siirtävi sanansa
Niilon äitihin, isähän,
Vanhempahan veljehensä,
Niinpä Niilohon lopulla;
Kuka tiesi, konsa oisi
Puhevirta vierähtänyt,
Kuin ei Niilo noin olisi
Sanan virkkanut suruisen:
«Oi, kuin silma kuunnellessa
Tuiki läyläksi tulevi!
Heretkös jo, heitä poies
Tuo pakina tuskallinen!
Muinoin kiukoan kylessä,
Maissin päitä riipiessä,
Öisin kuunnellut ikäni,
Puhettasi puhki polven».
«Kuin monesti jo kuvasit
Tuota taaton urheutta!
Pian puoliyö lopetti
Joka iltaman jutelmat;
Ja kuin sitten kauan kesti,
Kunnes uinota osasin!
Vasta aamun alkaessa
Silmät ummistui unehen».
«Ollut aika myös on mennyt,
Armas aikani alennut;
Kirjan on lehti kääntynynnä,
Onni poikennut pahanne:
Tuli työ, tapoin urohon,
Jou’uin pillan piilijäksi,
Oi, ken saattavi sanoa,
Konsa tuosta kostunenki?»
«Vaan ma luotan Luojahani,
Heitän huoleni hänehen,
Ku on orvonkin isänä
Ja tukena turvattoman;
Ehkäpä vereni vielä
Hävyn huuhtovi minusta,
Jonka viljon veljyeni
Mulle surmaksi sukesi».
«En ole siksi syntynynnä,
Sen jo tunnen ja tajuan,
Tässä sammakon tavalla
Kaislikoissa kykkimähän;
Enkä orjaksi ylennyt,
Härkien hätyyttäjäksi,
Kasakaks’ en kasvanunna,
Mieron heinämies rukaksi».
«Nyt vain tuota tässä vuotan,
Jotta joutuisi hämärä,
Illan tullen ihmisetki
Mailta kääntyisi kotihin;
Sitten täältä pois pakenen,
Saan maailman markkinoille,
Ett’ ei tuone tuulikana
Teille tietoa minusta».
Penttipä puhetta tuota
Ylen äijälti apeutui,
Hänen on surku herraansa,
Kun nyt lähtevi kululle;
Kauan istui äänetönnä,
Pian itkuhun puheten,
Sekä kynsin kenkähänsä
Ristilöitä riimustellen.
Viimeinpä sanoihin saapi,
Aivan nöyrästi anovi,
Ett’ ei Niilo närkästyisi,
Nuori herra harmistuisi,
Hänpä huiman hankkeheksi
Tuota tuumoa näkevi,
Jotta piilijän jälille
Rupeaisi noin rutosti.
«Näätsen, nuori herraseni,
Viikon puolen viivyttyä
Taaskin Yrjänä isäntä
Pois palannevi Budahan:
Silloin ollehet asiat
Unehesen uppoavat,
Ja kuin pikkuinen kuningas
Oot oleva näillä mailla».
«Ethän hennonne hylätä
Kelpo käskylaisiäsi,
Kutka kuin omoa lasta
Niin suaitsemme sinua?
Kuin härätki hylkeäisit,
«Hatasarven» ja «Kukanki»,
Joien ei kaltaista kohata
Maan kaheksan markkinoilla»?
«Kuinka kaikki hylkeäisit
Hilpeät huvittelusi?
Kuka myllyhyn menisi,
Kaksi säkkiä selässä?
Ken kivet kohotteleisi
Käsivartensa varassa
Myllypoikien peloksi,
Haitukkojen hämmästellä?»
«Elä poikani pakene,
Ellös kauaksi karatko,
Katkeraksi kaipu’uksi
Koko Suurelle-kylälle;
Ellös herratta hylätkö
Toldin vanhoa taloa
Eläkä anna äitiäsi
Surun saattoa Manalle».
Renki noin rukoelevi,
Vaan ei tuosta toinen huoli;
Silloin tällöin päätä puisti,
Kons’ ei suostunut sanoihin,
Kunpa ennätti emosta
Vanhus virkkoa sanasen,
Kiven sillä kierittävi
Poialle syämen päälle.
Kotvan katsoi huokaellen
Kaisloja kahisevia,
Vaan ei vastannut mitänä
Pakinahan palkkalaisen;
Sinnes tuossa tuijotteli
Kaisloja kahisevia,
Kunnes kyynel suuri, lämmin
Silmän ripsihin rupesi.
Niilo niinkuin pyyhkäiseisi
Hikihernehen otsasta,
Niin pivolla pyyhkäisevi
Kumman kuokkavierahansa:
Kyynel maahan kierieli
Pitkin pikkusormeansa,
Niilopa kohti kääntyneenä
Sanan virkkoi vanhukselle:
«Vieös viesti, Pentti kulta,
Saata äitille sanoma:
Nyt on Niilon onnen tähti
Surupilven peittelemä,
Ei nyt poikoa näkyne
Eikä kuulu kotvallana
Mainehens’ on maahan pantu,
Kuin olisi kuollehena».
«Vaan ei kuole kuitenkana,
Eikä vaivu vainajihin,
Niin vain on, kuin konsa miesi
Vaipui valhekuolemahan:
Se kun aian oltuansa
Heräjävi hurmiosta,
Ihmiset imehtelevät,
Kummat kuuluvi hänestä».
«Minustakin moinen viesti
Vielä hälle vierähtävi,
Kuta lapset kuullessansa
Imijätkin ihmehtivät,
Silloinpa särähtänevi
Sielu armahan emoni,
Kunpa ei pakahtuneisi
Syän suuresta ilosta.»
Toldi tuon sanoa käski.
Silloin orja uskollinen
Viinilaskun laukkuhunsa
Tyhjän työntävi takaisin,
Veitsen tähtitäplikkähän
Hyvin pyyhki puhtahaksi
Sekä rasvariepusenki
Kääri tarkasti kokohon.
Sitten kontin kaikkinensa
Otti toiselle olalle
Ja hyvästi heitettyä
Jalat matkahan järesti:
Jalka käski, toinen kielsi,
Katse taakse kääntelihe,
Viimein teitä tiettömiä
Kautta kaislikon katosi.


Lähde: Jännes, Arvi 1889: Muistoja ja toiveita ystäville jouluksi. Weilin & Göös’in Osakeyhtiö, Helsinki.