Toppinen ja Englanditar

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Toppinen ja Englanditar.
(Suomentama).
Kirjoittanut Sara Wacklin
Teksti on yksi luku Sara Wacklinin teossarjan Hundrade minnen från Österbotten (1844–45) kolmannesta osasta.


Vilhelm Berg, pitkän solakka nuorukainen, oli Oulun vallas-naisilta kiitetty ej anoastansa ilosan luontonsa ja kauniin kasvunsa puolesta mutta vielä enemmin sen suhteen, että hän tanhutessansa käyttii aivan niiden mielen mukaan. Hänen varakas isänsä, jota itse Laiva-katteinina oli matkustanut monissa vieraissa maissa, tahtoi myöskin rakkaasta pojastansa matkustajata, että hänen, niinkuin hänellä oli tapa sanoa, toki piti oppiman tuntemaan laajemmalta mailmaa, kuin sokia, jota pisti sauvansa pirtin räppänästä ja sitä tyhjässä ilmassa pirtin ulko-puolla heiluttain, alkoi hämmästyksissä huutaa: ”On mailmaa johonkipäin.”

Kiitollinen ja ilo-mielin matkusti se hilpeä nuorukainen ulko-maille, oppi elämän viisautta niiltä ykstotisilta Englantilaisilta ja hempeyttä suloisessa Franskan maassa, jota ovat kutsuneet ”nuorukaisten neuvojaksi, piikojen paratiisiksi ja hevoisten helvetiksi.”

Kotiinsa tultua monian vuoden jälkeen oli Vilhelm muttanut luontonsa ja oli nyt niin yksi-vakainen sävyltään, ett’ ei hän enään voinnutkaan suostua niihin sivistyneihin ja ilosiin seurohin, joissa hän ennen oli löytänyt kaiken rattonsa.

Mutta kohta kuului sanoma, Englevan kirkossa kuulutetun avioliiton Vilhelm Berg ja talon tytär, rikkaan lautamiehen Toppisen ainoa lapsi, siivo ja siisti ainoastaan neljän toista-kymmenen vuoden vanha, tyttö.

Reima häät juotiin kuuliaisten jälkeen; ja Vilhelm Berg muutti nimensä Toppiseksi, niinkuin hänen appiansa ja tilaa, johonka hän nyt muutti, oli kutsuttu. Hän rupesi talonpojaksi, ej ainoastaan nimeltä, eikä ainoastaan sillä että hän pukeiksii talonpoikaan vateisiin; mutta hän nähtiin aina ensimmäisnä työväen joukossa sekä metsässä että pellolla ja niitulla. Hän oli esikuvana maanviljelidillen niillä seutuin sekä viisaudessa että ahkeruudessa peltoa ruokkimaan. Hänen nuori ja vilpitöin vaimonsa oli niinikään ymmärtäväinen maallisissa askareissa. Aina leppeä ja ilonen vietti hän rattosasti alkausa muidenkin parissa, niin että vieraita kaupungista usiasti virtanaan tuli tässä rattosassa talossa nautitsemaan maalla elämisen ja kesän hempiä ja suloisuutta. Nuoriso sai usiasti luvan mennä Toppiselle jo paria vuorokautta ennen; vanhemmat taas tulivat perästäpäin vasta sunnuntai-iltana, jolloin nuorukaiset ottivat heitä ilon ilmoituksella vastaan, ja koittelivat kaikenlaisella juoksulla ja leikilla olla niiden hyvän tahtoisten vanhusten rattona. Yhdessä palasivat taasen tästä rattosasta ja vilpittömästä maa-elosta takasin kaupunkiin, jossa ylellisen siveyden turhija kujeita seurattiin yhtä vilpittömästi kun muissa monta suuremmissakin kaupunkeissa.

Toppinen ja hänen nuori puhelias vaimonsa valittiin aina isännäksi ja emännäksi, koska vaan maalla pitoja valmistettiin, joissa aina kaikki oli paikoillaan ja aivan siististi valmistettu.

Toppisen perheellinen onni lisänty monella tottelevaiselta lapselta, jotka kaikki hän aikaseen taivutti maallisiin askareihin ja antoi niiden opettauda lukemaan, kirjottamaan ja lukua laskemaan. Sitten saivatte itse määrätä ammatinsa taikka elatuskeinonsa; mutta kaikkipa hyö jäivätten isänsä säätyyn.

Kerran pidetyssä pitäjän suunnossa eli kokouksessa valittiin kaksi talonpoikaa pitäjän puolesta matkustamaan konsistoriummiin Turussa, jossa Limingon pitäjällä oli jokuu asia valvottava. Sunila, vanha arvossa pidettävä talon isäntä, ja Toppinen saivat nyt tämän asian toimittaaksensa.

Tultuansa Turkuun kohdattiin näitä pitäjän asian-ajajoita suurella arvolla ja kunnialla joka huonessa, missä vaan tutuksi tulivat. Liaksiki olivat monet Toppisen nuoruuden kumppalista tavatessansa häntä sangen iloset. Vuori-neuvos Julin oli kutsunut heitä puolpäiväselle. Koska hän ilmoitti vieraansa hänen Englandista kotosalle rouvallensa sanoi hän: ”Tässä näet nyt, E m m y s e n i! meidän Suomessa myöskin voivan kerskata meidän maamiehistämme, vaikka talonpoikaisestakin säädystä.”

Istuttiinpa ruuvalle. Se leppeä isäntä haasteli suomeksi Sunilan kanssa, ja emäntä vähän murrettua ruotsia Toppisen kanssa, jonka jälkeen hän Engelskan kielellä virkkoi miehellensä: ”Tiedätkö, Junne! ett’en ole Englandissakaan tavannut niin sivistyneitä ja siistiä talonpoikia kuin nämä ovat.” Hänen miehensä naurahti; mutta punastuen vastasi Toppinen Englandin kielellä:

”Tämä on suurin kiitos, kun kuka olisi taitanut antaa meidän säädylle Suomessa.”

Se nuori rouva tuli taas vuorostansa kokonansa häntyneeksi ja sanoi: ”Nyt olen jo petetty. Työ olettekin ainoastaan talonpojiksi vaatetettuja herroja.”

Toppinen vastasi vetäen suunsa nauruun: tämän kanteen vastavat meidän passimme.

Tästä päin rupesi puhe kulkemaan aina rattosemmasti ja iloisemmasti. Toppinen kertoili matka-juttujansa emännälle hänen omalla kielellänsä ja ilmoitti myös, hänen ej koskaan katuneen sitä, että hän oli antaina maan viljeliäksi, sen mailman viisauden jälkeen kun hän matkoillansa oli oppinut.


Lähde: Kanawa 2.9.1846.