Totuus ja majesteetit

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Totuus ja majesteetit.

Kirjoittanut Eetu Salin


Vasta viime vuosisadan puolivälissä saavutti Saksan kansa sen taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehitysasteen, jolle Englannissa ja Ranskassa jo edellisen vuosisadan lopulla oli ehditty. Maaliskuun vallankumousmyrskyt v. 1848 vasta puhalsivat ilmiliekkiin saksalaisten povessa kyteneet tyytymättömyyden kipinät.

Vuonna 1847 vallitsi ankara taloudellinen pula. Se herätti myös Saksan porvariston vaatimaan elinkeinoja rasittavain feodaalilaitosten poistamista. Näiden vaatimusten johdosta oli Preussin kuningas Fredrik Wilhelm IV pakoitettu yhdistämään kahdeksat paikalliset maakuntapäivät yhdeksi koko maata käsittäväksi säätykokoukseksi. Jo silloin oli puhetta perustuslaillisesta hallitusmuodosta, mutta avatessaan säätykokousta vannoi kuningas, ettei löydy mitään mahtia maailmassa, joka voisi hänestä muokata perustuslaillisen hallitsijan. ”Jumalan ja hänen kansansa välille” ei muka ”saisi milloinkaan tunkeutua mitään kirjotettua paperia pykälineen korvaamaan sallimusta ja vanhaa alamais-uskollisuutta”. Samaan aikaan kirjotti hän eräälle ystävällensä: ”että ainoastaan seitsenkertaiset naudat saattavat vaatia perustuslakia, ja vielä suurempi nauta olisi se, joka sellaisen vaatimuksen hyväksyisi”.

Mutta maaliskuulla 1848 alkoivat berliiniläiset panna toimeen suuria kansankokouksia, joissa neuvoteltiin hallitukselle tehtävistä vaatimuksista. Näitä kokouksia ryhtyi hallitus asevoimalla hajottamaan. Sotaväki häiritsi ja haavotteli useana päivänä aivan rauhallisiakin kaduilla liikuskelevia kansalaisia. Kahdeksantenatoista päivänä sanottua kuuta kokoontui sentähden kuninkaallisen linnan edustalle suuri joukko kansalaisia vaatimaan sotaväen poistamista kaduilta. Samalla vaadittiin lupaa asestetun kansanpuolustuksen muodostamiseen sekä myös ehdotonta painovapautta ja yhdistyneitten maapäivien pikaista kokoonkutsumista. Myös Kölnistä oli samoina päivinä saapunut pikaisia uudistuksia vaativa lähetystö kuninkaan luokse. Linnan edustalle kokoontuneelle kansalle ilmotti oikeusministeri kuninkaan muka jo hyväksyneen enemmänkin kuin mitä pyydettiin. Kun sotaväkeä ei kuitenkaan poistettu kaduilta, vastasi ministerille eräs työläinen: ”Ukko paha, sinä et käsitä sitä, ettei yhtään mitään vielä ole hyväksytty”. Yhä äänekkäämmäksi paisui huuto sotaväen poistamisesta. Tähän kansan vaatimukseen vastasi linnan balkongilla seisova kuningas käskemällä linnanpihalta komppanian jalkaväkeä puhdistamaan linnan edustan ihmisistä. Samalla saapui turnauskentältä osasto rakunoita jalkaväen avuksi. Pari jalkaväen joukosta päästettyä kiväärin laukausta antoi silloin alun yleiseen katutaisteluun, joka päättyi vasta seuraavana aamuna hallituksen joukkojen peräytymisellä. Kansan joukosta jäi taistelukentälle 183 kaatunutta. Ne kannettiin 22 päivänä maaliskuuta juhlallisessa saatossa kuninkaallisen linnan pihalle ja hänen majesteettinsa vaadittiin tulemaan ulos katsomaan armollisia tekojansa. Vavisten totteli kuningas kutsua ja hatuttomin päin vaati kansa majesteetin osottamaan kunnioitusta vapauden uhreille. Sekin tapahtui. Samalla lupasi hän hyväksyä kaikki kansan vaatimukset. Kolmetoistatuntinen kansan voitolla päättynyt katutaistelu oli niinmuodoin muuttanut röyhkeän Fredrik Vilhelm IV:n ”seitsenkertaiseksi naudaksi”. Mutta pian hän taas unhotti tämän perinpohjaisen nöyryytyksensä.

Heti vallankumouksen tapahduttua, kun omistavat luokat asettuivat työväestöön nähden vihamieliselle kannalle, sai kuningas heistä tukea taantumushaluisille harrastuksillensa. Jo maaliskuun 21 päivänä siis ennen kun vallankumouksen marttyyrit vielä olivat maahankaan ehditty kätkeä, – pyysi porvaristo hallitukselta Berliinistä juuri poistettujen kaartijoukkojen takaisin kutsumista muka omaisuutta suojelemaan. Tätä pyyntöä ei sentään vielä silloin arvattu panna käytäntöön, mutta toisia muka kansalle ystävällisempiä sotilasjoukkoja marssitettiin Berliiniin jo maaliskuun 30 päivänä. Ja kun 2 päivänä huhtikuuta kokoontuneet Preussin maapäivät päättivät yleisellä äänioikeudella kokoon kutsuttavan parlamentin tehtäväksi kuninkaan kanssa ”sovittelemalla” saada aikaan perustuslaki maalle, niin eipä hänen majesteettinsa valta-asema taas enään ollut suurestikaan vaarassa. Tsaari Nikolai I tukemana Venäjältä käsin ja ruhtinas Metternichin Itävallasta päin nosti taantumus voimakkaasti päätään. Vastavallankumousta joudutettiin v. 1848 syyskesällä sekä Itävallassa että Saksassa kaikilla voimilla ja keinoilla. Mutta vasta lokakuulla kerkisi Berliinin parlamentti varsinaiseen perustuslain laadintaan.

Kun parlamentti nyt ryhtyi valmistamaan kuninkaan ja kansan välille paperia, jonka pykälillään piti määritellä ja rajoittaa itsevaltaisen hallitsijan oikeudet, kiihdytti se sillä jo ennestään alkaneita parlamentin hajotuspuuhia. Lain ensimäisessä luvussa pyyhkäistiin kuninkaan tittelistä sanat: ”Jumalan armosta”, poistettiin ritaristo ja aateli y. m. Tätä eivät Fredrik Vilhelm IV:s ja hänen lakeijansa saattaneet sulattaa. Sotaväkeä kerättiin sen vuoksi yhä enemmän Berliiniin ja kun 1 päivänä marraskuuta saapui Wienistä sanoma, että siellä oli vastavallankumous voittanut, muodostettiin Berliinistä heti uusi mitä taantumuksellisin ministeristö. Parlamentti ymmärsi, että sen asema oli uhattu ja valitsi lähetystön kuninkaan kanssa neuvottelemaan aseman johdosta. Luettaessa parlamentin adressia kuninkaalle tarttui kuningas miekkansa kahvaan ja käänsi lähetystölle selkänsä. Eräs lähetystön jäsen, radikaalisen puolueen johtaja, Johan Jakoby kysyi silloin kuninkaalta: ”Eikö hän tahtonut kuulla lähetystöä?” Siihen kuningas antoi tylyn vastauksen: ”Ei”. Tähän virkkoi Johan Jakoby: ”Se on onnettomuudeksi kuninkaille, etteivät he tahdo kuulla totuutta”.

Tähän loppuukin historiikkini Berliinin vallankumouksesta sekä taantumuksellisista toimenpiteistä. Täällä tyrmässäni vaan kiintyy mieleeni tuollaiset historialliset tapahtumat, milloin totuus ja majesteetit törmäävät vastakkain. Milloin aattelen, miltä mahtoi tuntua Johannes kastajasta istua Herodeksen vankina totuuden puhumisensa vuoksi; miltä tuntua se, kun itse Kristuksella, joka kehui itseänsä personoituksi totuudeksi, ei kuitenkaan riittänyt rohkeutta astua puolustamaan Johannesta. Milloin taas muistuu mieleeni paljon myöhempiä samankaltaisia tapauksia. Mutta ”totuutta ei saa puhua”. Sen vuoksi julkaisen tässä ennen puhuttua totuutta majesteeteille majesteeteista.

Sveitsiläinen tohtori E. v. Schneider kirjottaa:

”Kun keisari Aleksanteri I oli kouluijässä, otti hänen isoäitinsä keisarinna Katarina II nuoren suuriruhtinaan opettajaksi sveitsiläisen koulumestarin Fredrik Cæsar de Laharpe'n

Laharpe ei ollut tavallinen prinssien opettaja. Mitä hän aikoi nuorelle oppilaalleen opettaa, nähdään siitä opetusohjelmasta, jonka hän v. 1784 antoi keisarinnalle. Siinä lausui opettaja m. m.:

”Tulevan hallitsijan ei pidä tulla fysikeriksi, ei luonnontutkijaksi, ei maantieteilijäksi eikä oikeusoppineeksi, vaan kunnioitettavaksi mieheksi ja valistuneeksi kansalaiseksi; hänen tulee opetuksesta omistaa itselleen niin paljon, että hän ymmärtää sen arvon ja saa selvän tunnon hallitsijan velvollisuuksista, jonka käsiin monen miljoonan ihmisen menestys on uskottu. Ja mikäpä tiede olisi sopivampi herättämään isänmaanrakkautta kuin historia? Jokainen kansalainen, joka haluaa hyödyttää maatansa ottamalla osaa sen yleisiin asioihin, on velvollinen opiskelemaan historiaa. Vielä suuremmassa määrässä on siihen velvollinen tuleva hallitsija.

Mutta opetuksen suunnan tulee olla sellainen, ettei siitä voida ammentaa mitään vahingollisia periaatteita. Ei saa koskaan unhottaa, että Aleksanteri suuri, joka oli erinomaisen nerokas ja jolla oli loistavat lahjat, hävitti Aasian ja teki niin paljon hirmutöitä vain sen vuoksi että tahtoi matkia Homeron sankareita; eikä myöskään, että Julius Cæsar, joka vuorostaan jäljitteli Aleksanteri suurta, teki rikoksen, kun hävitti isänmaansa vapauden. Meidänkin päivinämme on Qvintus Curtiuksen ajattelematon lukeminen tehnyt eräästä pohjoismaisesta hallitsijasta, jolla muuten oli sankarilliset ominaisuudet, alamaistensa tyrannin ja miljoonain ihmisten vitsauksen”.

Tämän mukaisesti rupesi Laharpe opettamaan historiaa korkealle oppilaalleen ja hänen veljelleen suuriruhtinas Konstantinille.

V. 1785 ja 1786 käsitteli opettaja Rooman historiaa, varsinkin keisariajan historiaa Hän on itse pannut kirjaan, mitä hän oppilailleen saneli. Joka tilaisuudessa terotettiin oppilaitten mieleen, että kansoilla on oikeus torjua sortoa. ”Jokaisella sorrolla on rajansa”, sanoi heille Laharpe Rooman orjasodasta puhuttaessa, ”ja vastustuksen oikeus on koko ihmiskunnalla. Ei ole maanpallolla sitä ihmistä, kurjintakaan, joka tyynesti kärsii sortoa, ja vaikkakin tämä oikeus vallanpitäjiä vastaan todellisuudessa ei vaikuttaisi mitään, niin ei sitä sittenkään voi kieltää ja se pysyy vaarallisena vaikuttimena saattamaan ihmisiä epätoivoon”.

Luonnollisesti ei Laharpen tapainen opettaja myöskään hyväksynyt ”vallottajan oikeutta”. Hänen silmissään oli vallottajan ja varkaan välillä vain sangen pieni ero. ”Ero minun ja sinun välillä, sanoo varas vallottajalle, on se, että minä vain varastan ja että minut on hätä siihen pakottanut; kun minut saadaan kiinni, kärsin rangaistuksen. Mutta sinä ryöstät monen tuhannen miehen etupäässä, teet sitä huviksesi ja sinulla on imartelijoita, jotka sinua siitä ylistävät”.

Ruhtinaitten kopeutta suomi Laharpe opetuksessaan ankarasti. ”Rooman keisari Caligula nimitti hevosensa konsuliksi ja tällä vuosisadalla uskalsi Ruotsin kuningas Kaarle XII maansa senaatille uhoitella lähettävänsä saappaansa heidän joukkoonsa edustamaan hallitsijaa; mutta Chereaan tikari kosti roomalaisten puolesta ja luoti vapautti Ruotsin ruhtinaasta, joka oli syntynyt maansa turmioksi”. Niinikään opettaja totuuden mukaisesti esitti ruhtinaitten asemaa kanssaihmistensä joukossa. ”Ruhtinaan korkea asema, joka ei salli hänen nähdä, kuulla ja kokea, mitä yksinkertainen yksityismies kansan joukossa näkee ja kokee, estää häntä myöskin saavuttamasta tarpeellista ihmis- ja asiantuntemusta ja pakoittaa häntä luottamaan muihin ihmisiin, jotka voivat häntä pettää”.

Mutta Laharpen suorapuheisuus meni vielä pitemmälle, kun hän esitti suuriruhtinaille mielipiteitään hallitsijoista ”jumalan armosta” ja kruunattujen päitten pyhyydestä. Hän sanoi:

”Väkivallalla ovat valtaistuimet perustetut, mutta niiden tukemiseksi ja väkevämmän ja heikomman sovittamiseksi on täytynyt laatia perustuslakeja, joiden kautta järjestys palautettiin ja oikeus saatettiin valtaan. Muuten saattaa hallitsija, joka näitä lakeja jaloin polkee ja näitä laitoksia halveksii, ihmisiä muistamaan sitä epärehellistä lähdettä, josta hallitsijan valta kerran on alkanut; hän saattaa jälleen kysymyksen-alaiseksi sen, mikä jo kauan sitten oli ratkaistu ja hän saattaa siten joutua pahoihin tapauksiin.

Turhaan ovat ministerit yrittäneet esittää ruhtinasvallan lähdettä pyhäksi; turhaan ovat hallitsijat itse nimittäneet itseänsä jumalan armosta hallitseviksi, turhaan kieltäneet olevansa velvolliset kenellekään tekemään tiliä käytöksestään: koko tällä romulla eivät he ole voineet itseltään salata sen joutavuutta, eikä muihin; ja joka kerran kuin on ollut ratkaiseva törmäys väkivaltaisen ja vääryyttä harjoittavan ruhtinaan ja hänen alamaistensa välillä, ovat viimemainitut osoittaneet halveksivansa moisia vaatimuksia.

Ja eikö todella olisikin perin järjetöntä uskoa, että se, joka on luonut päällämme valaisevat lukemattomat auringot, olisi antanut meitä muita usein heikommille yksityisille ihmisille oikeuden mielensä mukaan menetellä lähimmäistensä kanssa; ja voisiko kukaan kylmäverisesti ajatellakaan, että Caligula, Nero, Borgia, Filip II, Tshingis kaani, Ludvig XI, nuo ihmissuvun häpeäksi ja onnettomuudeksi syntyneet ruhtinaat, ovat ylhäällä asuvan suuren olennon lähettiläitä, jopa edustajia.

Lakien tunnollinen noudattaminen, perityn valtiojärjestyksen ylläpitäminen, alamaisten oikeuden varteenottaminen, ne, Teidän keisarilliset korkeutenne, ovat hallitsijan vallan varmimmat takeet. Tulette, näkemään että kaikkialla, missä valtaistuin perustuu perustuslakeihin, joita tunnollisesti noudatetaan, se pysyy vakavana ja että kaikkialla, missä hallitsija on vain kansakunnan ensimäinen virkamies, valtion ensimäinen palvelija ja kansansa isä, häntä suojelevat lait ja alamaisten rakkaus paljoa paremmin kuin linnoitukset ja sotamiehet.

Toiselta puolen näette, että niissä aasialaisissa ja afrikalaisissa despoottivaltioissa, joissa ainoastaan väkevämmän oikeutta tunnustetaan, joissa valtaistuin on sen, joka sen ensiksi anastaa ja joissa oikeutena on ainoastaan se, mitä hallitsija ja hänen ministerinsä suvaitsevat, niissä tapahtuu vallankumous vallankumouksen jälkeen ja valtaistuimen rauniot tavallisesti hautaavat alleen sen, joka valtaistuimella on istunut.

Englannin historia menneellä vuosisadalla näyttää meille kaksi lopputapausten esimerkkiä, jotka ovat niin muistettavia, ettei niitä voi mainitsematta jättää. Nämä tapaukset tapahtuivat sen vuoksi, että itsetietoisen kansan oikeuksia loukattiin ja että hallitsija otti itselleen mielivaltaisen vallan. Englannin kuningas Kaarle I, rakastettava ja hyvä ruhtinas, vaan liian heikko ja sokeasti ympäristönsä vaikutuksista riippuva, rupesi toisten viettelyksestä loukkaamaan alamaistensa oikeuksia ja pakotti siten heidät tarttumaan aseisiin. Alamaiset voittivat hänet monessa tappelussa ja onnettomuudekseen joutui kuningas vangiksi. Erityisesti asetetun tuomioistuimen edessä julistettiin hänet syypääksi maankavallukseen ja tuomittiin kuolemaan. V. 1640 mestattiin hän linnansa edustalla Whitehallissa. Alamaisten kosto ulettui vielä syvemmällekin, sillä kuninkaallinen huone karkoitettiin maasta ja kuninkuus juhlallisesti lakkautettiin.

Mutta tämä suuri esimerkki ei kantanut hedelmiä hänen pojassansa Jaakko II:ssa, joka valtaistuimellaan osoitti, tyrannin ja kiihkoilijan paheita ja nostatti sotajoukon väkivaltaisuuksia tukemaan.

Epätoivoon saatettuina nousivat englantilaiset aseisiin joka taholla. Yksin kuninkaallinen armeijakin laski aseensa, vihatun hallitsijan täytyi paeta ja kansakunta erotti hänet kuninkuudesta v. 1688.

Nämä ovat hedelmät turmiollisista neuvoista, joita herkkäuskoiset, heikot, hidasluontoiset, vaan kuitenkin itserakkautta täydet ruhtinaat saavat ympärillään olevilta imartelijoilta, nämä ovat seuraukset niistä yhtä petollisista kuin vaarallisistakin periaatteista, että hallitsijat ovat lakien yläpuolella ja etteivät he ole teoistaan vastuunalaisia kansalle ja että kansa on olemassa vain työtä tehdäkseen, totellakseen ja vaietakseen.”

Neron luonnetta kuvatessaan sai opettaja aihetta puhua hallitsijan luonnonlahjoista ja pikkuharrastuksista. Niistä tultiin seuraavaan loppupäätökseen:

”Historiassa tulette tutustumaan useihin sellaisiin ruhtinaisiin, jotka ovat olleet kyllin onnettomia tuntemaan velvollisuutensa niin väärin kuin yllä on kerrottu; ja monessa Europan harvinaisuuskokoelmassa tullaan teille näyttämään ylhäisten käsien valmistamia mekaanisia teoksia; pankaa ne oikein huomioonne: ne ovat kouraantuntuvia todistuksia typeryydestä ja ikäänkuin valitushuutoja ihmiskunnan kohtalosta, joka niin usein on uskottu huonosti kasvatettujen ruhtinaitten käsiin, joilla ei ole vähintäkään käsitystä säätynsä velvollisuuksista, koska heille ei ole koskaan sanottu, että heillä on sellaisia velvollisuuksia, ja joilla on vähimmän tietoa siitä, mitä heidän enin pitäisi tietää”.

Laharpe'n jälkeenjättämät paperit sisältävät loppumattoman joukon todistuksia, että tämä ruhtinaitten opettaja on poikkeus kaikista muista ruhtinaitten opettajista. Venäjän mahtava keisarinna ei näy pahastuneen vapaamielisen sveitsiläisen opetustoimesta. V. 1786 kirjoitti Laharpe isälleen, että keisarinna oli hänelle sanonut: ”Periaatteet, joita Te teroitatte suuriruhtinaitten mieleen, ovat sopivia karkaisemaan heidän sielujansa; minä itsekin luen niitä suurimmalla mielihyvällä ja olen äärettömän tyytyväinen Teidän pyrintöihinne –”.

Mikä vaikutus on Laharpe'n opetuksilla ollut Aleksanteri I:n luonteeseen? Näin kysyy kirjoituksen tekijä E. v. Schneider ja vastaukseksi viittaa Suomen ja Puolan vapaamieliseen kohteluun sekä Aleksanterin omaan yksinkertaiseen, komeilu- ja näkymishalusta vapaaseen olentoon, jotka riittävät todistamaan kasvattajan jalostuttavaa vaikutusta häneen.

Ollapa vieläkin sellaisia opettajia majesteeteilla!


Lähde: Salin, Eetu 1909: Tyrmässä. I. Osuuskunta Kehitys r. l., Pori.