Toukokuun 23 päivä

Toukokuun 23 päivä. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Kyron pellon pientarella

Huojui koivu korkeainen

Siihen pesän peippo laati,

Lauloi, voitti laulun maineen;

Niin se koivu latvallansa

Suojas peippoa, armastans.

Vaan ei peipon lauleloihin

Tyydy kansan henki yhä,

Silloin taivaan neuvokissa

Syttyy liekkiin tuonne pyhä;

Tunne etsii armahansa –

Onnekas sen armaan kansa!

Niinpä kansa kotitienon

Kiurustansa niitti maineen,

Kun se laati laulun vienon,

Koivun lakkaan nousi vainen,

Helkki vuoden, helkki kaksi,

Siirtyi, armas, tuonnemmaksi.

Peippos-pari koivun alla

Kiurun pienen kasvatteli,

Näki lentoon haipuvaksi,

Kuuli, kuin se viserteli;

Riemui kerta vanhain rinta,

Sammui, muistain armahinta.

Kiurun ääni kuulumasta

Lakkas meidän laaksoissamme,

Saapui kaukaisesta maasta

Sana, viesti korvallamme:

”Tääll’ on valpas kaikkein mieli:

Laulaa Pohjan satakieli!” –

Keskimeren aallot saartaa

Ihanteiden ihmemaata,

Miks’ ei meidän kiurukainen

Sinne saakka lentää saata!

Alppein laaksot helkkää, kaikuu,

Väinön laulu sielläi raikuu.

Kyrön pellon pientareilla

Kukkain tuoksu ilman täyttää,

Vaikkei Lännen purppuroita,

Tuhat väriseltä näyttää;

Kuin on kukkain tuoksu hieno,

Niin ol’ kiurun laulu vieno.

Joko taukos kiurukainen,

Tunsi työnsä täytetyksi! –

Tänne liiti armahainen,

Kujertelee taasen yksin;

Alla Kyrön koivahaisen

Lienee hauta armahaisen.

Salli, Luoja, että taasen

Syntyis toinen vertaisensa,

Niittäis Lännen kaukamailla

Seppeliä kansallensa,

Kunnes Väinö matkaltansa

Saapuu taasen laivallansa.

II.

Vuoksi kuin hyrskivä tulvivi, rintasi tunteita huokui

Milloin sa taistelut mailmojen, ihmisrintojet lauloit,

Taikka sa mainingit virtojen, vienoiset uirehet aaltoin

Kuiskasit, lehtojen leyhkyset, kiiltehet kirkasten järvein

Taikojen voimalla kuuluin leikiten mielihin loihdit;

Vieläpä veit lumolinnojen aartehisin salatuihin,

Muinahis muistoja nostaen, kaipehet rinnoissa syttäin;

Taikkapa laulusi helkkehet mieliä pilvihin vieden

Karkotti pauhinat, melskehet, kaipaun toi Jumaloihin,

Taivahisiin yleviin, kussa tuntehen rakkaun valta

Nukkunehet elon uutehen liekkiin johteli taasen.

Kuoleman portti kolkkoa välttäen sinne me saimme

Keskitse purppura kumpuin laulusi lekkuvin siivin. –

Helkä, oi, helkä sä ruhtinatar, avaa taikojen linna,

Hetkisen viihtyä suo, elämää ikävää lyhennellen! –

Vait’ oot? ijäksikö sammui, taukosi laulusi lento?

Kyynelin nukkuvi lehto, min kiurunen tyhjäksi jätti –

Saa kesä laulajat muut, vaan kiurunen ei tule sentään!

Vasta, kun taivahat luo sekä maat ihaloiset ja uudet

Herra, niin Pohjolan laulaja alkavi, ei väsy konsaan.

Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.