Toukokuun 23 päivä

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Toukokuun 23 päivä.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


Kyron pellon pientarella
Huojui koivu korkeainen
Siihen pesän peippo laati,
Lauloi, voitti laulun maineen;
Niin se koivu latvallansa
Suojas peippoa, armastans.
Vaan ei peipon lauleloihin
Tyydy kansan henki yhä,
Silloin taivaan neuvokissa
Syttyy liekkiin tuonne pyhä;
Tunne etsii armahansa –
Onnekas sen armaan kansa!
Niinpä kansa kotitienon
Kiurustansa niitti maineen,
Kun se laati laulun vienon,
Koivun lakkaan nousi vainen,
Helkki vuoden, helkki kaksi,
Siirtyi, armas, tuonnemmaksi.
Peippos-pari koivun alla
Kiurun pienen kasvatteli,
Näki lentoon haipuvaksi,
Kuuli, kuin se viserteli;
Riemui kerta vanhain rinta,
Sammui, muistain armahinta.
Kiurun ääni kuulumasta
Lakkas meidän laaksoissamme,
Saapui kaukaisesta maasta
Sana, viesti korvallamme:
”Tääll’ on valpas kaikkein mieli:
Laulaa Pohjan satakieli!” –
Keskimeren aallot saartaa
Ihanteiden ihmemaata,
Miks’ ei meidän kiurukainen
Sinne saakka lentää saata!
Alppein laaksot helkkää, kaikuu,
Väinön laulu sielläi raikuu.
Kyrön pellon pientareilla
Kukkain tuoksu ilman täyttää,
Vaikkei Lännen purppuroita,
Tuhat väriseltä näyttää;
Kuin on kukkain tuoksu hieno,
Niin ol’ kiurun laulu vieno.
Joko taukos kiurukainen,
Tunsi työnsä täytetyksi! –
Tänne liiti armahainen,
Kujertelee taasen yksin;
Alla Kyrön koivahaisen
Lienee hauta armahaisen.
Salli, Luoja, että taasen
Syntyis toinen vertaisensa,
Niittäis Lännen kaukamailla
Seppeliä kansallensa,
Kunnes Väinö matkaltansa
Saapuu taasen laivallansa.

II.[muokkaa]

Vuoksi kuin hyrskivä tulvivi, rintasi tunteita huokui
Milloin sa taistelut mailmojen, ihmisrintojet lauloit,
Taikka sa mainingit virtojen, vienoiset uirehet aaltoin
Kuiskasit, lehtojen leyhkyset, kiiltehet kirkasten järvein
Taikojen voimalla kuuluin leikiten mielihin loihdit;
Vieläpä veit lumolinnojen aartehisin salatuihin,
Muinahis muistoja nostaen, kaipehet rinnoissa syttäin;
Taikkapa laulusi helkkehet mieliä pilvihin vieden
Karkotti pauhinat, melskehet, kaipaun toi Jumaloihin,
Taivahisiin yleviin, kussa tuntehen rakkaun valta
Nukkunehet elon uutehen liekkiin johteli taasen.
Kuoleman portti kolkkoa välttäen sinne me saimme
Keskitse purppura kumpuin laulusi lekkuvin siivin. –
Helkä, oi, helkä sä ruhtinatar, avaa taikojen linna,
Hetkisen viihtyä suo, elämää ikävää lyhennellen! –
Vait’ oot? ijäksikö sammui, taukosi laulusi lento?
Kyynelin nukkuvi lehto, min kiurunen tyhjäksi jätti –
Saa kesä laulajat muut, vaan kiurunen ei tule sentään!
Vasta, kun taivahat luo sekä maat ihaloiset ja uudet
Herra, niin Pohjolan laulaja alkavi, ei väsy konsaan.


Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.