Tuli tutkijan akkunasta...

Tuli tutkijan akkunasta... O. E. Tudeerille, 70-vuotiaalle Kirjoittanut Otto Manninen

Tuli tutkijan akkunasta

yö yölt’ yhä tyynenä tuikuttaa.

Väsy mieli ei mittaamasta

olevaisien ongelmaa.

Kuin nousee ja laskee laineet,

sukukunnat uupuvat unheeseen,

ja ihmismahdit ja maineet

kuin kupla on virran veen.

Ne nopsaan vaihtuu ja vaipuu,

mut uuvu ei elon virran vuo.

Iankaikkinen iäisen kaipuu

tomuss’ elää ja etsii ja luo.

Maan raskas, raukea multa

ylös irti maast’ yhä ikävöi,

tuta tahtoo se taivaan tulta,

se henkeä heilimöi.

Tuhat vuotta ja taas tuhat vuotta

sama voittelo voimien nousevain,

ettei ois nähtyjä suotta

näyt suurien unelmain.

Maan lasten taistoa tuota,

sitä mittaa tutkija mielessään:

maan kenttiä missä ei juota

veret, kyynelet kyllältään?

Sitä miettijä mittaa ja vaakaa:

kova ihmisen kohtalonkoulu on,

on maata ja mieltä raakaa

ala raivata rannaton.

Mut halki vaarain ja harhain

on taistellen päästy, mi päästy lie,

on karttunut kaunein ja parhain,

on eestynyt ihmisen tie.

Humanistia hopeahasta

ei allepäin elon ankeus saa:

niin ollut on, niin on vasta:

vain kilvoitus kirkastaa.

Sama voima vieläkin voittaa,

mi ammoin Persian laumat löi,

ja vapaus korkea koittaa,

jota vuossadat ikävöi.

Taru Hellaan viel’ yhä toistuu, –

se mieleen lämpimän tunnon tuo.

Maan polkijat maasta poistuu,

ja kahleensa kansa luo.

Ja alla kun pohjantähden

yön kaiheest’ astuvi armain maa,

sen aamun, sen aamun nähden

»Tosi ollos!» hän toivottaa.

»Älä käännä kasvojas meistä,

pyhä vapaus, valkeus ylhä maan.

Suo voimasi Suomen seistä

ja varttua vaiheissaan.

Oi maa, joka niinkuin Hellas

idän laumat lannistetuksi sait,

mitä versoa tanterellas

suo kohtalon korkeat lait?

Kuki untani kultaisemmin,

kuki aavistustani armaammin,

kuki kuntoa maa, jota lemmin,

jonk’ aamua tervehdin.

Jätä muisto soipa ja sorja

ajan kaukaisuuksihin kaikumaan:

ei ollut kansasi orja,

oli vartia vapaan maan.

Kuki sointua, Suomen saari,

väki elvytä Väinämön kantelon,

luo helkkyvä laulun kaari

yli Pohjolan pimennon;

kaje ylhempi yötä ja turmaa

jätä jälkees aikojen aallokkoon,

kuin raunioinakin hurmaa

jalo, hohtava Parthenon!»

30. 8. 1918.

Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.