Tuntemattomalle ystävälle

Tuntemattomalle ystävälle. Kirjoittanut Eino Pakarinen

Oi, ken sä lienetkin ystäväin, joka vuokseni itket yössä –

mikä lie sinun tähtesi armahain yön kirkkaassa tähtivyössä?

Mä katson tähtihin kirkkaisiin – sun etsin silmiä siellä,

sun, jonka jälkiä löytänyt en tomuisella tiellä.

Taas etsii sielusi sieluain, taas sielua sielu huusi –

oi, minkähänlaiset sun silmäs lie ja janoovainen suusi?

Ei sattunut polkumme poikittain, käsi, katse ei kohdannut toista,

me emmehän tietänyt kumpikaan ole toistemme kohtaloista.

Vaan yössä kun valvomme, sielun luo sitä kaipaava sielu liiti,

ja tähdestä toisehen kaipaus ja nyyhky ja rukous kiiti:

sun puolesta mun, minun puolesta sun, on rukous hartain ja suvin,

ja vaikka mä nääntynen kaipaukseen, lie määräys kohtalon hyvin

se, ettemme toistamme kohdata saa me koskaan polttavin sylin,

ja ettei kaipuumme loppua saa ja täyttyä toive ylin.

Mä luulen, se onnemme meille ois vain polttava tuska ja taakka –

siks itkemme, kaipaamme toistamme vain me kirkastuksehen saakka.

Oi, ken sä lienetkin ystäväin, joka vuokseni itket yössä –

me kerran kulkien kohdataan ikikirkkaassa tähtivyössä

ja silloin, armahin, silmäs nään ja tuntea saan sun suusi

ja sielut toisiinsa sulautuu, jotka toistansa yössä huusi.

Lähde: Pakarinen, Eino 1928: Laulu ja elämä. Liikepaino, Turku.