Tuntemattomat

Tuntemattomat. (Suomennos.) Kirjoittanut anonyymi

Oli muutamia päiviä Jouluun.

Kaikki oli valmistettu poislähtöä varten meluavasta pääkaupungista kauniisen Keski-Suomeen, rauhalliseen pappilaan Keiteleen rannalle. Me, koko joukko nuoria ylioppilaita, olimme aikoneet jättää kaupungin yöjunassa, ja vietimme nyt yhdessä iloisesti viimeistä päivää. Minun täytyi kuitenkin hetkeksi jättää toverien seura, käydäkseni kultasepän luona hakemassa lyyryani – ensimäistä lyyryäni – johonka hän oli pannut kultaneulan. Sen aioin lähettää joululahjaksi hänelle, jonka kuva sydämessäni niin monesti oli varjellut minua kiusauksista.

Aleksanterin kadulla oli suuret ihmisjoukot liikkeellä; enimmäkseen nuoria, iloisia ihmisiä, jotka nauroivat ja juttelivat sydämensä pohjasta. Senatin torin luona kulkivat hiljaa ruumisvaunut ja Nikolainkirkon suurien kellojen yksitoikkoinen ”pim”, ”pam”, kaikui yli kaupungin. Sotamiehet tekivät kunniaa hautaussaaton ohi mennessään, mutta hilpeä nuoriso ei sitä huomannut. Tuollainen näky ei vaikuttanut heihin mitään, se oli niin jokapäiväistä. Sellainenhan on elämä.

Oli vielä sangen aikaista iltapäivällä. Ulkona oli hämärä, mutta puodeissa olivat kaasu- ja sähkölamput sytytetyt. Kulkiessani eteenpäin ihmisvilinässä, risteilivät monenlaiset ajatukset aivoissani. Tuntui niin rauhalliselta ajatella olevansa pian vanhusten ja siskojen luona kotona... Mutta nythän olin matkani päässä. Minä astuin kultasepän puotiin, sain lyyryn, maksoin ja aioin juuri lähteä pois, kun nainen, taluttaen pientä, tyttöä, astui sisään. He näyttivät molemmat itkeneiltä. Kyyneleet olivat kyntäneet vakoja kalpeihin poskihin. Vielä nytkin kiilsi suuret kyynelhelmet naisen tummissa silmissä. Sähkölamppujen valossa loistivat ne timanttien lailla.

Minulle on selittämätöntä, miksi viivyin siellä. Syvän vaikutuksen tekivät sisääntulijat minuun. Vieläkin olen näkevinäni kuinka tuo kaunis kalpea nainen, voimatta hillitä nyyhkytyksiään, ottaa lapselta pienen nyytin, avaten sen. Se sisälsi kulta- ja hopeakaluja – upseerin epoletit ja puvun koristeet. Hän sanoi jotakin venäjäksi, mutta kultaseppä ei ymmärtänyt. Silloin pyysi hän minua tulkiksi. Itkunsekaisista sanoista tajusin vihdoin, että hän tahtoi myydä nyytin sisällön. Kultaseppä punnitsi ne ja he suostuivat keskenänsä hinnasta. Kun hän oli saanut maksun, olivat he valmiit lähtemään. Mutta sitä, mikä nyt tapahtui, en koskaan unohda. Sanomatta sanaakaan oli pikku tyttö koko ajan tarkasti katsellut kaikkia. Puhumatta nytkään mitään meni hän tiskin luo, otti epoletit käteensä, suuteli niitä, teki ristinmerkin ja alkoi sitten itkeä katkerasti. Olisittepa vaan nähneet hänen katsettansa! Sellaista alakuloista, syvämielistä katsetta näkee harvoin lapsen silmissä! – – Suruista murtunut äiti ei voinut enään itseänsä hillitä. Kuumat kyyneleet valuivat poskia pitkin ja nyyhkytykset kävivät suonenvetoisiksi.

Oliko hän leski, ja olivatko nämä kapineet viimeiset rakkaat muistot hänen miehestään? Oliko hänen täytymys myydä ne tullaksensa toimeen? Vastausta näihin äänettömiin kysymyksiin ei tarvinnut hakea kaukaa.

Tahtomattani puhkesin kyyneliin. Kultaseppäkin oli liikutettu.

Niin seisoimme hetkisen, ja puhumatta ymmärsimme toisemme. Vihdoin puristi tuo vaalea nainen käsiämme jäähyväisiksi, vaikka me olimmekin aivan tuntemattomat toisillemme.

Lähde: Uusi Suometar 8.2.1891.