Tunturin satakieli

Tunturin satakieli. (Sylvia Svecica.) Kirjoittanut Frans Mikael Franzén

Kulkija korvessa, missä

usvat yölliset ruskottuvat

aamuin koin sätehissä,

hohtohon illan mit sekauvat!

Miks seisahdat kuuntelemaan?

On kaikki hiljaa, lehti ei liikahdakkaan.

Äsken laulajan,

koivussa istuvan,

kuului tok’ alkava soitto.

Tuota, kas! vartoo innoissansa

luonto nyt vain kokonansa.

Alkavi auringon kultainen koitto,

alkaa laulelokin.

Kuin pilvihin

tuulen nostama liekkinen lentää

hehkusta alttarin

siipysin punasta leimuavin,

laulukin tuo niin ilmahan entää

puhtahasen,

siintävän kirkkahasen,

pilvettömäänkin aivan,

valon valtoihin taivaan.

Tuo kaunis lahja onkin taivainen

ja henkikin, mi täyttää sen.

Sitä jo silmiin selittävät

kaulan höyhenet taivaansinertävät.

Vaan voimaa Pohjolamme valon

laulettuansa, katsoin taivaasen,

se kääntää katsehen

ja korvan maahan, alas saloon.

Rakasta varjossa siellä on varmaan.

Mitä ääniä siellä on,

kuin huokauksia morsion,

mi juur’ unissansa on nähnyt armaan?

Nytpä – kas! – laulajan sen

rintakin, paisuen,

laulusta aivan on ihastumassa:

se on kokonaan

sulosointuja vaan;

lempijän tulta on laulelijassa.

Loistoa kas sen katseiden!

Ja kun se ruorin, pilviin, maahan kääntäen,

levittää myöskin sen

kuin päivänvarjostimen,

niin sen koko keveä, hieno

ruumis kaunis ja pieno

kieppuelee kuin tanssissa.

Ei yksin kurkusta vaan rinnasta,

sen mukahan kuin lyö rinta,

käy säveltä vaihtelevinta:

nyt niinkuin kosken vaahtoavaisen

kohina;

nyt niinkuni puron kuiskaavaisen

sohina

mättäillä, niittymailla;

nyt huimasti telmiten;

nyt hellästi lemmiten;

nyt valittain taas helläin kyyhkyin lailla. –

Mut miks se tuimasti kiljahtaa,

laulun äkkiä lopettaa?

Mikä hiis noin männyssä räpistelee,

kyntensä oksaan kiinnittää?

Mik’ on se peikko sarvipää,

min silmät häijysti noin mulkoelee?

Säikkyvä puoliso, piile sä lehtiin!

Laulaja – kas! –

miehen lailla on koht’ apunas,

nuolena luokses ehtii,

kiitäen saa kokohon

pikku lintuja joukkion.

Huuhkaja, niitä peljättääkseen,

julmaa päätänsä kääntelee.

Vaan pilkatakseen ja yllyttääkseen

nuo kuitenkin lähentelee.

Silmiä kyllä se väänteleepi;

vaan päivä niitä jo häikäseepi.

Poistuu ystävä pimeyden

rotkoon öisehen, raakuen.

Nyt kerrassaan,

kas laulamaan

kaikk’ yhtyvät,

visertävät

iltahan asti,

ja niin ihanasti

kaikuvi metsä ja mäki,

kun soittaa sirkut ja kukkuu käki.

Vaiti on nyt vainen

tuo, min laulu ihanainen

vihkii yksin kerrassaan

yön, mi on nyt päivää vaan.

Jos Luojan luo ken maasta kohoaapi,

hän laulaa laulun kuolemattoman,

illallaan nähdessään kuin sarastaapi

jo laskematon päivä taivahan.

Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.