Tuonen lehto
| Tuonen lehto. Kirjoittanut Viki Kärkkäinen |
Valkeat huurrekukat kukkivat usein kamarini kylmässä ikkunassa.
En näe sen lävitse hankia, en taivaan tuikkivia tähtiä, en lumisia, kauniita metsiä.
Näen vain viileän, kimaltavan, huurteisen lehdon, josta hengähtelee rintaani kylmän ja pakkasen väristävä tuoksu.
Siihen on kuvattuna Tuonen valkea saari. Ei yksikään puu, ei yksikään kukka siinä heilahda. Kaikki ovat hiljaa, kaikkien suonissa lepää Tuonelan juhlaisa rauha.
Kukkien kuvuissa, puitten latvoissa elää vain unelmien kaukaisen auringon väräjävä väike.
*
Astelen Tuonelan viileässä lehdossa. Vastaani saapuu valkea neiti.
– Kunne kuljet, sä ihanainen impi?
– Etsin sydämeni kadonnutta tulta.
– Sammunutta tulta et koskaan löydä.
– Sammunut se ei ole. Tuulet sen rinnastani riistivät kerran. Jossakin se ikävöiden yksinänsä itkee.
– Tuulien tuvilta on vaikea tulta sinun löytää.
Hän ei mua usko. Suruisena jatkaa hän kulkuansa lumista polkua pitkin.
*
Oksalla edessäni laulaa unhotuksen valkea lintu. Puhdas ja ihana kuin hohtava lumi.
Kun lähden liikkeelle, lähtee se myöskin. Pyrähtää lentoon ja liitelee ylläni laulaen yhä vain unhotuksen valkeata laulua.
Ja kun pysähdyn jälleen, pysähtyy sekin. Laskeutuu oksalle, niin että huurre siitä timanttihelminä hangelle varisee...
Alati kaikuu Tuonen lehdossa korviini valkean linnun valkea unhotuksen laulu.
Lähde: Kärkkäinen, Viki 1909: Vuoden varrelta: suorasanaisia runoelmia. Otava, Helsinki.