Turmeltuneiden nuorukaisten maa

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Turmeltuneiden nuorukaisten maa.

Kirjoittanut Kálmán Mikszáth


Eräässä kaukaisessa maassa hallitsi kerran kaunis kuningatar, joka oli saanut päähänsä, että kaikki miehet ovat pahoja. Hän sääsi sentähden ankaran lain, että jos mies viekottelee jotain naista, on tällä oikeus joka pakoittaa hänet naimisiin kanssaan, tai jos hän tahtoi rangaista häntä vielä ankarammin, vaatia kuolemaa teloittajan käden kautta.

Niin elivät naiset sangen hupaisesti; pidettiin häitä tuon tuostakin valtakunnassa ja kuningatar Myrtha oli kovin ylpeä laistaan.

Mutta eräänä aamuna sattui niin, että kaksi naista ilmaantui kuningattaren vastaanottohuoneeseen, jonka oven yläpuolella riippui verinen miekka, samalla kuin pöydälle oli levitetty joukko morsiusseppeleitä. Sillä vain toinen näistä oli lainrikkojan valittavana.

Molemmat syyttäjättäret olivat erittäin kauniita. Toinen oli tumma, kirkkaine kotkansilmineen, rohkeasti kaareutuvine nenineen ja korppimustine hiuksineen, toinen vienonviehättävä ja kultakutrinen.

”Mikä painaa mieliänne?” kysyi Myrtha.

”Eräs ritari on minun vietellyt, Kuningatar”, sanoi tumma, ja hänen silmänsä salamoivat.

”Samoin minua”, kuiskasi vaalea alasluoduin katsein.

”Mitä on nimesi?” kysyi kuningatar tummalta.

”Olen Arota, rikkaan kauppamiehen tytär”.

”Ja mikä on hänen nimensä, jonka pauloihin olet langennut?”

”Ritari Bolus, kaartinkapteeni!”

Vaalea tyttö hypähti kokoon.

”Ja kuka sinä olet?”

”Nimeni on Delma, olen laivanomistaja Kariganin tytär”.

”Ketä sinä syytät?”

”Bolusta, kaartinkapteenia”.

Nyt oli tumman vuoro säikähtyä ja hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi.

”Kuinka, Bolusta, minun kaartini kapteenia?” huusi kuningatar ja hänen huulensa värisivät vihasta. ”Kaksi samalla kertaa! Niin häpeämätöntä ihmistä ei ole ennen valtakunnassani ollut! Telottaja!”

Telottaja, joka tuollaisina aikoina aina oli punaisessa puvussaan etuhuoneessa ja seurusteli tuttavallisesti viimeistä siunausta odottamassa olevien pappien kanssa, astui heti sisään.

”Mene, ja tuo eteeni Bolus, kaartinkapteeni”.

Hetkisen odotuksen jälkeen, astui tämä sisään.

Hän oli jäntevä, lihavahko nuorukainen, jonka poskiluut pistivät huomattavasti esiin ja jonka pää oli mahdollisimman kalju. Siis mitään viettelevää ulkomuotoa ei hänellä ollut.

”Tiedätkö mistä sinua syytetään?”

”Tiedän, Majesteetti”.

”Onko se totta?”

”Sanoin, että tiedän, siis se on totta”.

Myrtha-kuningatar oli suunniltaan raivosta ja puhui molempiin tyttöihin kääntyneenä: ”Te tiedätte lain, joka valtakunnassani vallitsee ja jonka mukaan voitte saada kohtalaisen tyydytyksen. Kumman valitsette nyt?”

”Hänen pitää ottaa minut vaimokseen”, sanoi Delma vienosti.

”Miekkaa hänelle!” huusi Arota.

Kuningatar pelästyi. Nyt hän näki, mikä selkkaus tästä voisi syntyä ja eikä tuo kuuluisa ”naisen-bulla”, (sillä niin nimitettiin tätä lakia) jonka vuoksi kaikki maailman hallitsijat ylistivät suurta kuningatarta, uhkasi luhistua tyhmyydeksi, hänen maineensa ylenkatseeksi ja hänen viisautensa pylväs musertua tomuksi.

”Te tytöt”, puhui hän kokonaan ymmällä, ”tämä tapaus saattaa minut kerrassaan epätoivon. Tuollaistahan ei ole koskaan ennen tapahtunut, että kaksi naista syyttää samalla kertaa samaa miestä samasta rikoksesta. Sinä Delma toivot pääseväsi hänen vaimokseen, ja sinä Arota, vaadit, että minun pitää antaa teloittaa hänet ja molemmilla teillä on yhtäläinen oikeus toivomuksillenne”.

”Niin on, kuningatar”, sanoi kuninkaallinen valtakunnansinetin vartija, joka piti kädessään kultaisilla kirjaimilla kirjoitettua naisen bullaa, niinkauvan kuin valtijatar oli lausunut tuomionsa. ”Jos annan hänet teloittaa, en voi antaa häntä Delmalle mieheksi, ja jos annan hänet Delmalle, en voi täyttää sinun suhteesi, Arota, lain määräyksiä. Mutta löytyy eräs keino, jonka kautta lain arvo voidaan pelastaa nimittäin, että molemmat toivotte samaa. On tämä kuitenkin sangen harvinainen ja kummallinen juttu”.

”Ei, minä tahdon hänen vertansa”, vastasi Arota päättävästi.

Myrtha-kuningatar alkoi rukoilla: ”Otahan esimerkkiä Delmasta. Näetkö, hänellä on hiljainen, alttiiksiantava kyyhkyssydän. Naisen velvollisuuteen kuuluu sääliväisyys. Ja sinun täytyy ajatella minuakin. Tekisit minut onnettomaksi, jos saatat minut asemaan, missä on mahdoton menetellä lain pykälien mukaan. Pyydän sinua Arota, ole armelias”.

Arota taisteli kauvan itsensä kanssa mutta sanoi vihdoin: ”No, olkoon niin, minä yhdyn Delman toivomukseen”.

Myrtha hengitti keveämmin, mutta pian synkistyi hänen otsansa uudelleen ja hän huomautti pahatuulisesti: ”Kas nyt on meillä kaunis juttu uudelleen... Tuotahan en ajatellutkaan. Eihän Bolus voi ottaa kahta tyttöä vaimokseen”.

Pitkän harkinnan jälleen kääntyi hän Bolukseen: ”Luulempa, että tässä auttaa vain yksi keino. Sinä saat valita vaimollesi jommankumman”.

Bolus katseli salaa tyttöjä. Siinä seisoi uhmaavana ylpeä Arota ja itseään tarjoavana vaan kuitenkin tyyneenä solakka Delma.

Silmänräpäyksen hän epäili, sitte sanoi hän päättävästi: ”Valitsen Arotan, Majesteetti”.

Arota kohoitti vielä ylpeämpänä päätään ja hänen kasvonsa säteilivät voitonriemua.

”Sinä kiittämätön lurjus!” kähisi Delma. ”Kuningatar, minä vaadin tämän miehen kuolemaan”.

Kuningatar itse oli suuresti hämmästynyt ritarin vaalista, joka halveksi elämänsä pelastajaa ja hän puhui sentähden: ”Tämä mies ansaitsee todellakin kuoleman, ja koska Delma nyt vaatii myös hänen telottamistaan samoin kuin sinä, Arota, joka ainoastaan rakkaudesta minuun olet hänet armahtanut, niin kuolkoon hän. Teloittaja, ota miekka alas”.

Mutta samassa silmänräpäyksessä huusi Arota tuskaisena: ”Ei, ei, kuningatar. Minä turvaudun lakiin. Minä en salli hänen tulla teloitetuksi, vaan vaadin hänet puolisokseni”.

Kuningatar kalpeni.

”Oletteko hulluja tytöt? Se tahtoo sanoa, olenko minä hullu, joka suojelen teitä miehiltä enkä päinvastoin miehiä teiltä. Hoi! Valtakunnansinetinvartija, revi naisenbulla rikki ja sirota kappaleet tuulen vietäviksi!”

Valtakunnansinetinvartija repi bullan rikki ja heitti kappaleet ulos akkunasta ja siitä saakka on siinä valtakunnassa miehillä täysi vapaus elää, miten haluavat. Ja se aivan naisten ansiosta.


Lähde: Työmies 23.10.1905.