Turmiollisesta kirjallisuudesta

Turmiollisesta kirjallisuudesta. Helsingistä. Kirjoittanut Agathon Meurman

I.

Niistä moninaisista ristiriitaisuuksista, joita helposti huomaa levottoman aikakautemme pyrinnöistä, on epäilemättä varsin huomattava sekin, että se ponteva taistelu epäsiveellisyyttä ja haureellisuutta vastaan, se ”puhtaudenvaatimus”, joka on kuvaavana tunnussanana, ei laisinkaan koske epäsiveellistä ja haureata kaunokirjallisuutta. Suomen johtavat naiset ovat kaikilta arveluitta heittäytyneet taisteluun ohjesääntöistä haureutta vastaan, mutta ainakaan ei ole tullut tämän kirjoittajan tiedoksi, että he olisivat ryhtyneet niin voimakkaiden epäsiveellisyyden edistäjäin kimppuun, kuin ovat epäsiveellinen kaunokirjallisuus ja epäsiveellinen taide.

Olkoonpa myönnetty, että mittakaava tässä on epävarma. Niitä toiset pitävät epäsiveellisenä, sitä pitävät toiset terveellisenä ”todellisen elämän” kuvauksena, ja sillä alalla tuskin lienee mitään rajaa terveelliselle. Olkoonpa niinkin, että tuo epäsiveellinen kirjallisuus meillä on vasta oraalla, taikka ettei sitä ole ollenkaan. Mutta jos todellakin mittakaava meillä asetetaan niin venyväksi, ettei myönnetä edes, että ulkomaalta tulvaa mitä hirvein kirjallisuuden loka, niin olemme todellakin vapaamielisyydessä voittaneet kaikki muut kansat. Onhan tunnettu, että Ruotsissa on kohonnut monta arvokasta ääntä turmiollista kotimaista kirjallisuutta vastaan. Tunnettu on niinikään, että kirjalliset lantatehtailijat pahasti kirkuvat elinkeinovapauden sortamisesta, ja että neiti Ellen Key näkee noissa äänissä varsin vaarallisia taantumisen, reaktionin oireita. Mutta jos jätämmekin syrjään oman ja ruotsalaisen sekä norjalaisen kirjallisuuden, niin pitäisi kuitenkin väljimmänkin omantunnon myöntämän, että Ranskasta leviää ympäri maailman kirjallisuutta, jopa kuvallistakin, jota ei toki kukaan rohkene väittää muuksi kuin turmiollisimmaksi myrkyksi.

Emme tahdo mainita Zolan ja Maupassantin teoksia. Nehän jo ovat saaneet kansalais-oikeuden jokaisen tytön ja pojan kirjahyllyllä. Mutta tokkohan meidän vieläkin tulee odottaa sitä aikaa, jolloin niinikään Catulle Mendés’in ja René Maizeroyn teoksia punastumatta julkisesti luetaan ”todellisen elämän” oppimiseksi ja tietystikin siveellisen elämän edistämiseksi. Saatavissa on ainakin Maizeroyn kertomussarja ”Les Parisiennes” meidän ylioppilaskirjastossa, jopa näkee sen levinnyttä lainakirjastojen akkunoissa. Eiköhän siis olisi aika miesten ja naisten nousta taisteluun turmiollista kirjallisuutta vastaan? Tokkohan silloinkin löytyisi naista, joka ottaisi Ellen Keyn kanssa nimittääkseen tätä taistelua reaktioniksi!

Jos sitäkin täytyy nähdä, niin on kuitenkin lohduttavaa että tuo rektioni rupeaa yhä enemmin leviämään yli Europan. On aika, niin huudetaan laveissa piireissä, suojella lapsiamme ja perhettämme siitä henkisestä saastasta, joka uhkaa syyttömiä yhtä paljon kuin syyllisiä. Mutta jos jonkun onnistuukin sulkea ovensa turmiollisilta kirjoilta, niin on mahdoton sulkea silmät epäsiveellisiltä kuvilta kaikkialla liitelevässä sanomakirjallisuudessa.

Tätä henkistä itsepuolustusta eivät suinkaan vaadi ainoastaan ”ennakkoluulojen” orjat, papit ja senkaltaiset valonkammoksujat. Kun Belgian hallitus kielsi postiansa levittämästä Ranskasta tulevia kirjallisuuden epäsiveellisiä tuotteita, puolustaa tätä kieltoa esim. semmoinen lehti kuin ”National”, jota tuskin saattaa kukaan voittaa nykyisen klerikalisen ministeristön ja papiston vihaamisessa sekä politisessa radikalisuudessa yleensä. Mitä tämä lehti mainitun kiellon johdosta lausuu, siitä puhumme toiste. Tällä kertaa kerromme mitä eräässä ranskalaisessa lehdessä ”Les annales politiques et litteraires” sanoo moisesta kirjallisuudesta hra Adolphe Brisson.

Puhuttuansa ensin ”huonoista” kirjoista, joilla hän tarkoittaa sitä kaunokirjallisuutta, mikä on pelkästään tehdastyötä, ja jotka ainoastaan turmelivat lukijan makua, ryhtyy hra B. puhumaan ”turmiollisista” kirjoista.

”Tunnettu on”, sanoo hän, ”mihinkä vauhtiin meillä on päässyt ruokoton kirjallisuus, tuo, jota tavallisesti sanotaan ”pornografiseksi”. Joka aamu julkaisevat ”Gil Bles”, ”Echo de Paris” y. m. kertomuksia, joiden rinnalla Boccacion näyttävät viattomilta lapsensaduilta. Nämät sanomalehdet ovat kalliita ja niitä lukee jotenkin rajoitettu lukijakunta. Mutta saasta leviää ja karttuu syviin riveihin ”Lanternen” lisälehti valitsee mistä hekumallisimmat ja lähettää niitä tulvailemaan maaseuduille, vieläpä kootaan tällä hetkellä pääomaa pornografisen, viiden centimen hintaisen lehden perustamista varten, jonka kautta aiotaan levittää köyhienkin perheiden sekaan Catulle Mendés’in ja René Maizeroyn mieltä korsivaa proosaa. Ne, jotka lakaisevat kokoon varoja tätä uutta lehteä varten, ovat ihan innoissaan ja vakuutetut yrityksensä menestymisestä. Sotasuuunitelmansa ovat he esittäneet näin:

””Me emme ole kirjailijoita, emmekä haaveilijoita, ainoa tarkoituksemme on rahan ansio. Mutta mitkä ovat ne sanomalehdet, jotka edistyvät? Uutislehdet ja ruokottomat lehdet. Pornografia ja uutiset, niillä on tulevaisuus. Me pyrimme tulevaisuutta kohti. ”Gil Blas” maksaa 3, ”Echo de Paris” 2 souta; me perustamme Gil Blas’n yhteen souhun. Meidän toimestamme saavat kovaonniset, kurjat, jotka eivät voi maksaa jokapäiväisestä lukemisestaan 5 centimea, kuitenkin ahmia ”Mephistopheleen” tulisia lehtiä ja hurmautua Huysmanin perkeleellisistä romaneista.””

Näin on siis uusi siveellinen mikrobisiitos syntyvä Parisin katuliassa. Entä sitten! Eiväthän ne tartu keuhkoihin, vaan ainoastaan sieluun.

Hra B. lausuu sitten asialta omat mielipiteensä, jotka kyllä sisältävät totuutta, vaikka tuntuvasti ranskalaista totuutta.

”Onko”, sanoo hän, ”varovota laittaa tämmöistä kirjallisuutta jokaisen ijän ja jokaisen kukkaron saatavaksi? Saattaa kyllä lukea kaikkia kirjoja se, jolla on vakaantunut maku ja jommoinenkin elämänkokemus. Mutta onko laita sama keskiluokan nuorukaisten ja kansantyttöjen. Tokkohan lienee niinkään terveellistä, että nuo viisitoistavuotiaat pojat ja 18-vuotiaat tytöt haaveksivat Mendés’in haureellisia novelleja tai salaisuudessa nauttivat semmoista kuin Maizeroyn ”Le Peau”. Tahtoisivatko todellakin nuo herrat panna nämät kirjat mainittuun ikään joutuneiden lapsiensa käsiin?”^[1]

”Mutta juuri tätä samaa kirjallisuutta levitetään kaduilla, huudetaan myytäväksi, tarjotaan tuleville ja meneville halpaan hintaan. Koulupoikaa, hänen palatessaan koulusta, ja ompelijatarta, joka menee tehtaansa, kohtaa kaikkialla rivot kuvat ja kutkuttavat nimilehdet. Minä puolestani kysyn, eikö hallitus laiminlyö kaikkea velvollisuuttaan, kun se sallii tällaisia teoksia, jotka kirjallisuuden kannalta ovat hyödyttömiä, siveellisyyden kannalta vaarallisia, ja jotka paisuttavat tulvilleen sen likaisen joen, joka uittaa meitä petomaisia himoja ja kaikkea saastaa kohden?

”Hallitus tuntee vaaran siksi hyvin, että se joskus katsoo tarpeelliseksi ryhtyä toimeen. Se huomaa jonkun Brysselistä tulevan kirjan, jonkun kalliin loistoteoksen ja uhraa sen siveellisyyden alttarille. Ja se julistaa suurella melulla tämän mestauksen. Mutta siinä ei ole se kohta, johon pitäisi iskeä. Ei kirjaa, vaan sanomalehteä pitäisi tavottaa. Mitä sillä on väliä, jos onkin liikkeessä 3, 5 tahi 10 markkaa maksava rivo kirja: sitä ei kuitenkaan lue muut kuin harvalukuiset himojensa tylsyttävät. Toista ovat sanomalehti ja halpahintaiset painokset; niissä on vaara, niissä on syöpä, johon tulinen rauta olisi käytettävä. Mutta hallitus ei rohkene: sitä pidättävät itsekkäisyys ja varovaisuus. Se iskee kirjaan, koska sillä ei ole mitään pelättävää siitä: se säästää sanomalehteä, koska se pelkää sitä. Jospa vaan oikeusasiain ministeri rohkenisi jättää tuomittavaksi Lanternen kuvallisen lisälehden, niin saisittepa nähdä mitä myrsky nousisi; radikaliset edustajat vimmastuisivat, tehtäisiin kysymys painovapaudesta, ministeristö horjuisi, ja tuo onneton ministeri, virkaveljiensä sallimana ja kaikilta haaroilta ahdistettuna, tekisi pyhän valan, ettei hän toiste ryhdy mokomiin.”

”Niin pitkälle olemme joutuneet. Ja sentähden ovat rehelliset ihmiset mureissaan. Ehkä toki vihdoinkin yleisö kyllästyy tuohon katkeraan ravintoon: siinä ainoa toivomme. Ehkä huomaa se vihdoinkin, että sille tarjotaan yhä samaa ruokaa eri liemillä.”

II.

Senkin, joka yleensä saattaa hyväksyä hra Brissonin edellisessä kerrotut sanat, täytyy kuitenkin ihmetellä hänen omituista ranskalaista logikaansa. ”Saattaa kyllä lukea kaikkia kirjoja se, jolla on vakaantunut maku ja jonkinmoinen elämän-kokemus. Mutta onko varovata laittaa tämmöistä kirjallisuutta jokaisen ijän ja kukkaron saatavaksi?” Tässäkin esiintyy selvästi tuo kahdenlainen morali, jota Ranskassa saarnaa muiden muassa semmoinen mies kuin entinen filosofian professori de Sarcey. Rikkaat, ne joilla on varaa maksaa kirjasta 3, 5, 10 markkaa, ne joilla on ”vakaantunut maku ja jonkinmoinen elämän-kokemus”, ne saavat kyllä lukea minkälaatuista kirjoja hyvänsä, kunpa vaan ”non videt ecclesia”, tuo hyvä rahvas ja köyhälistö pidetään siivossa kurissa, jollainen ei ole kuitenkaan vapaamielisen aikakautemme yleinen käsitys. Yhtäläiset nautinnot kaikille, jokaisen kukkaron saataviin. Toiselta puolelta on kysyttävä, mikä saattaa ihmisiä, joilla on ”vakaantunut maku”, lukemaan tuota kurjaa kirjallisuutta? Ja kaiketikin ne niitä suuressa määrin lukevat, koska kustantaminen mainiosti kannattaa. Eiköhän hra Brisson ole käsittänyt, että ylhäisistä säädyistä aina on tullut tapain turmelus alhaisimpiin. Vähemmin kuin ennen on meidän aikanamme semmoista rajaa säätyluokkien välillä, ettei toinen saastuttaisi toistansa. Hinta, nuo 3, 5 à 10 markkaa, sen muka pitäisi estää kirjaa leviämästä alimpiin kerroksiin. Mutta ymmärretäänkö että kun rouva pukeutuu krinoliiniin, niin kyllä kamarineitsytkin ja niin eteenpäin. Eikä tiedetä, että lainakirjastot ja muut kirjastot toimittavat sitä kirjallisuutta, joka kerran on olemassa, jokaisen ijän ja kukkaron saataviin. Älkööt ylhäiset ja sivistyneet luulko, että he ijänkaiken paksun rahakukkaronsa nojalla saavat pitää omaa moraliansa, omaa ”vakaantunutta makuansa” ja ”,elämän-kokemustansa”, syvien rivien yhä pysyessä viattomuuden tilassa. Kaikkina aikoina ovat ylhäisten paheet levinneet alhaisiinkin, kunnes taas ilmaa puhdistava myrsky on tullut ja herättänyt sekä ylhäiset että alhaiset surettomuuden unesta.

Omituista oli kuulla, kun nuo syvät rivit kaikessa viattomuudessaan luulivat velvollisuudekseen äskeisillä valtiopäivillä lausua ajatuksensa mainiosta ”Yksin” kirjasta. Niillä todellakaan ei ollut, eikä voi olla sitä ”vakaantunutta makua”, joka erottaa sitä pornografista kuvausta, johon tämä kirja päättyy, kaikesta muusta pornografiasta. Ovathan ne sitten saaneet kaikilta tahoilta kuulla, että sama kirja on erittäin hieno, terveellinen kuvaus ”todellisesta elämästä”. Mutta kun niihin vähitellen pystyy tuo ”vakaantunut maku” ja ”elämän-kokemus”, voivathan nekin sitten vaaratta nauttia minkälaisia kirjoja hyvänsä, miksi ei sitten Maizeroyn ”Le peau”. Ellei olisikaan vielä aika kääntää tätä ”siveellistä”*) kirjaa, niin kyllä se aika on tulossa.

Ainakin sitä ei estä ”hallitus”, johon herra Brisson tahtoo turvautua. Siveellisesti mädännyt kansa on eräissä oloissa hallitukselle aivan otollinen. ”Panem et circenses”, ruoka ja huvit ovat osottautuneet oivallisiksi välikappaleiksi hallituksien käsissä. Mutta otaksukaammekin, että hallitukset tahtoisivatkin puhdistaa siveellistä ilmaa, niin niillä ei ole siihen voimaa. Hra B. näyttää itse aivan selvästi, miksi niillä tätä voimaa ei ole. Hallituksen lujin ja ainoa voima on sittenkin yleinen mielipide. Kun tämä ei ole hallituksen puolella, niin kukistuvat sen parhaimmatkin toimet. Kun yleisö kerran on tottunut turmiolliseen kirjallisuuteen ja suosii sitä, niin turhaan taistelee sitä vastaan hallitus sakoilla ja sensuurilla. Kun pornografiset kirjat ovat tulleet laveaksi elinkeinoksi, niin ei sitä hallitus suista niin kauan kuin tavaralla on menekkiä. Ei pitäisi kenenkään väittää että Ruotsissa ollaan liian pikaisia nostamaan painokanteita. Hallitus luuli kuitenkin velvollisuudekseen nostaa kanteen hra Strindbergiä vastaan. Tunnettu on millä menestyksellä. Herra S. vapautettiin, nostettiin kansallissankarin, jopa vapauden marttiiran arvoon. Käsiä taputettiin, hurraahuudot halkaisivat ilmaa ja kurkkuja. Kuiskattiin kyllä, että nuo meluujat olivat pelkkää roistoväkeä. Mahdollista kyllä, vaikka niiden päässä kiilsi sylinterihattu ja kädet olivat glacé-hansikkailla verhotut. Mutta hiiskumatta pysyivät nuo siveellisyyden, hyväin tapain j. n. e. kannattajat. Nepä olivat joko pelkureita tai voimattomia. Onko siis mitään ihmettä, jos ”tuo onneton ministeri, kaikilta haaroilta ahdistettuna, olisikin tehnyt pyhän valan, ettei hän enää toiste ryhdy mokomiin”. Eikä sen perästä olekaan kuulunut mitään samanlaatuista painokannetta Ruotsissa. Hyväksi onneksi. Sillä hallituksen toimista tällä alalla ei voi ikinä mitään hyvää seurata, ennen kuin sillä on voimakas yleinen mielipide tukenaan.

Hra Brisson ja hänen kanssaan tuhannet näkevät vaaran. Jokunen rohkenee nostaa ääntänsä sitä torjuaksensa. Mutta sillä ei ole asia autettavissa. Aseet hyvän asian palveluksessa ovat käytettävät yhtä ahkerasti kuin niitä käytetään sen kukistamisessa. Ei auta pelätä loanviskaamista, syytöksiä valonkammosta, vapauden sorrosta, reaktionista. Ellei jakseta tulvaa pysäyttää, niin se tulee upottaen kaikki nekin, jotka kaikessa hiljaisuudessa, vaikka vastenmielisesti, ovat nähneet kasvavan vaaran, ryhtymättä toimeen. Pelkästä hyvästä tahdosta ei pidä historian tuomio ikinä vähintäkään lukua.

III.

Lupasimme kertoa mitä belgialainen lehti ”National” sanoo hallituksen kiellosta kuljettaa postissa ja rautateillä epäsiveellistä kirjallisuutta. Lehteä moitittiin siitä, että se tässä kohden on asettunut klerikalisen ministeristön ”laitonta” menettelyä puolustamaan.

”National” vastaa: ”Kun asia koskee kansan siveyttä ja sen suojelemista, emme ole kysyneet, onko se ministeristö, joka on ryhtynyt niihin ratkaiseviin toimiin, joita moititaan, klerikalinen vaiko ei. Me arvostelemme kysymystä yksinomaan siveellisenä ja lain kannalta, huolimatta siitä, mitkä henkilöt siihen ovat ryhtyneet. Meitä syytetään siitä, että olemme menneet liikoihin. Me menemme niin pitkälle kuin oikeana pidämme; ja koska uhataan vedota oikeudenkäyntiin, niin peräydymme, jos vastaisella tuomiolla on hyvät syyt puolellaan; mutta jos sen perusteet näyttävät meistä riittämättömiltä, niin pysymme mielipiteessämme, vaikka tuomio sattuisikin olemaan meitä vastaan.”

”Ne tehtailijat, jotka elävät tuosta irstaisuudesta ja lihoavat tuosta liasta, huolivat viisi asian laillisuudesta. Ne miettivät yksinomaan, miten päästä lakien aitauksia murtamaan, ja kun huomaavat että niitä vahvistetaan, pyrkivät he niitä kiertämään. Eivät nuo rehelliset tehtailijat sentähden ryhdykään oikeudenkäyntiin, koska hyvin tietävät, että jokaisen sivistyneen maan lait ovat heitä vastaan, niin kuin niiden täytyy ollakin; eivätkä lait olisikaan hyviä, elleivät pitäisi heitä kurissa.”

”Lieneekö todellakin meidän laissa joku aukko, jonka kautta he pääsevät vaaratta pujahtamaan? Tuskin, meidän luullaksemme. Mutta jos niin on, ja jos heille otollinen päätös tulisi osottamaan, että tuo aukko on olemassa, mitäs muuta, se on tukittava, sentähden karttavat he oikeudenpäätöstä: he elävät kernaammin epätietoisuuden nojalla, jota muutamat lehdet valitettavasti pitkittävät, ja josta hyötyvät nuo ruokottomuuksista eläjät.”

”Meidän ajatuksemme on selvä: loka on olemassa pois lakaistavaksi. Jollei se luuta, johon tartutaan, ole kylliksi vankka, niin täytyy etsiä vankempaa, mutta sillä aikaa käytettäköön käsillä olevata. Jos se taittuu, niin taittukoon; mutta onhan kuitenkin jommoinenkin lokamäärä poistettu.”

”Valitettavasti puolustavat todellisetkin taiteilijat, sanomalehtimiehet, aatteen ja työn miehet, ainakin välillisesti noita pornografian urakkamiehiä, koska pelkäävät, että jos niitä ruhjotaan, niin joutuisi hengen oikeutettukin vapaus vaaraan. Mutta nuo kurjat ovatkin hengen ja taiteen syöpäläisiä, eikä niitä vastaan voi käyttää liiaksi voimakkaita puhdistus-aineita. Ei ole parempaa todistusta kirjallisen taiteen kuolemantaudista, kuin sellaisten itikoiden ilmaantuminen, ja niiden hävittäminen on taiteen pelastamista. Ristiretkeen pitäisi kaikkien kynän ja siveltimen miesten ruveta näitä publikaneja vastaan, koska he halventavat aatetta ja muodostavat sitä heidän kauppansa palvelijaksi, ja koska lika heidän sormistansa tarttuu taiteen pyhyyteenkin.”

”Mutta nämät salakauppiaat tahtovat verhoutua aatteen, taiteen, jopa tapain vapauteen, samassa kun he alentavat aatteet ja tavat, jopa tappaisivat taiteen vapauden, kuten parittajat ja irstaat tappaisivat rakkauden, jos se olisi tapettavissa. Tuota sikiötä täytyy vastustaa juuri vapauden nimessä, koska se reaktioni, jota heidän huijauksensa välttämättömästi synnyttää, kääntyy vahingoksi sen taiteen vapaudelle, jonka he hälväisevät.”

Onhan tässä huutavan ääni, mutta valitettavasti ainoastaan huutavan ääni korvessa. Vallattomuutta ei saa ehkäistä, koska se kenties loukkaisi vapautta, niin sanotaan. Ja vaaraa tässä epäilemättä onkin. Mutta vapauden vaarallisin vihollinen on epäilemättä, kuten ”National” aivan oikein sanoo, vapauden väärinkäytös. Vapaana voi olla ja pysyä ainoastaan se, joka oppii vapaasti liikkumaan lain kehyksen sisällä. Mutta vallattomuus pakottaa kaikki järkevät ihmiset sitä vastustamaan, ja niin syntyy luonnollinen reaktioni, joka taas saattaa tulla todelliselle vapaudelle vaaralliseksi. Kun korkeasti sivistynyt yleisö Helsingissä puolustaa ”vapauden” nimessä hra Wicksellin rahan-onkimista, niin arvattavasti se ei aavista, kuinka suuren vahingon se tekee todelliselle vapaudelle.

Tietystikin valittaa varas elinkeinovapauden sortamista. Omaisuuden omistajat eivät kuitenkaan ota näitä valituksia kuuleviin korviinkaan. He ovat peräti vakuutetut omaisuuden ”pyhyydestä”, ja arvelevat aivan helpoksi asettaa selvän rajan varkauden ja elinkeinovapauden välille. Mutta tokkohan lienee asia niinkään yksinkertainen. Sitä sopii ainakin epäillä, kuin ikivanhana kokemuksena kuulemme väitettävän, että pienet varkaat hirtetään, mutta suuret pääsevät vapaiksi. Ja kun vähän tyynemmin tarkastamme maailman menoa, niin helposti huomaamme, että raja varkauden ja elinkeinovapauden välillä ei ole niin helppo arvata. Mahdollista kyllä on, että jos tahdottaisiin lailla estää yhtä ja toista, joka todellisuudessa ei ole muuta kuin varkautta, niin saattaisi se kyllä useasti olla haitaksi ihmisten oikeutetuille toimille. Laki ei voi luoda siveellisyyttä, vaikka se voikin joskus edistää epämoralia. Kansassa kasvatuksen kautta varttunut ja voimakkaaksi tullut siveellinen tarmo on ainoa, joka voi tehokkasti lausua käskevän sanansa: tähän, vaan ei pitemmälle.

Epäilemättä voisi lakikin tehdä enemmän kuin se tekee henkisen ilman puhdistamiseksi, henkisten varkaitten torjumiseksi, jos yleensä lain valvojat ottaisivat tehtävänsä yhtä vakaalta kannalta, kuin ruumiillisen hygienian ja aineellisen omaisuuden pyhyyden valvojat. Mutta se varas, joka saastaisella tavarallaan riistää meiltä siveydentunnon, mielenpuhtauden ja kaupanpäälliseksi rahamme, se liikkuu vapaasti. Se, joka nyhtäsee nenäliinan taskustamme, se suljetaan salpojen taakse. Mitä te valitatte elinkeinonne vapauden sortamisesta, sanoo henkisen hygienian valvoja, jos teiltä joskus tukahutetaankin se tuskanhuuto, jota yleiset asiat pusertavat sydämestänne: saattehan te vapaasti liikkua Haapojan ja Hoskarin parissa, saattehan te vapaasti meluta valonkammoksujoita vastaan, saattehan nauttia teidän huijarin-raittiita ilojanne.

Mutta kyllä yksityiset huutavat äänet mahtuvat korpeen. Kirjallisuuden laatua määrää kansojen yleinen siveydentila. Sen parantaminen on ainoana keittona kirjallisuuden parantamiseksi. Niin kauan kuin ”pornografia ja uutiset” ovat mieluisin kauppatavara, niin kauan pidetään sitä tarjona.

IV.

Kieltämättä kohoaa eri haaroilta ääniä sitä kirjallisuuden rappeutumista vastaan, joka raivoavana ruttona pitkinä aikoina on saastuttanut yleistä siveyden tunnetta. Ilahuttavana ilmiönä tällä alalla on erittäinkin mainittava prof. Estlanderin äsken prof. Genetzin virkaan astumisen johdosta julkaistu kutsumuskirjoitus, jossa Zolan naturalismi vihdoin esitetään oikeassa valossaan. Suotava olisi vaan ollut, että prof. Estlander jo aikoja sitten olisi ryhtynyt tähän tehtävään, eikä vasta silloin kuin naturalismi on hänen sanojensa mukaan ”tehtävänsä suorittanut ja saa lähteä matkoihinsa”. Ehkä olisi paljon hyvää sen kautta tullut omankin maamme kirjallisuuden osaksi. Nyt hra E. itse antaa asialle sen näön, että hän hakkaa jalat viholliselta, jolta pää on katkaistu. Mutta tuskin olemme vielä naturalismin kanssa päässeet niin pitkälle. Ja sentähden on hra E:n teokselle suurin kiitos annettava.

Siitä reaktionista, joka epäilemättä siellä täällä ilmaantuu turmiollista kirjallisuutta vastaan, ei ainakaan yksistänsä saa odottaa ratkaisevia seurauksia. Niitä voivat nuo hajanaiset äänet niitä suljettuja rivejä vastaan, joita muodostavat solidarisesti yhdistetyt kustantaja- ja kirjailija-joukot, liittyneinä jokapäiväiseen sanomalehdistöön, joka tietää, että ”tulevaisuus kuuluu pornografialle ja uutisille”, ja joka ei tahdo luopua parhaasta tulolähteestään. Ne jotka taistelevat jokapäiväisen leipänsä puolesta, käyvät sotaansa verrattomasti innokkaammin kuin valitettavasti ne, jotka taistelevat siveellisten aatteiden puolesta, ja jotka joko kurjamaisesti salaavat mielipiteitään tahi ylpeästi vetäytyvät rähinästä pois, lohduttaen itseänsä tunnetulla: odi profanum vulgus et arcea.^[2]

Sitä vastoin saattaa olla varsin varmana siitä että mitä arveluttavampi kirja on siveellisessä suhteessa, sitä enemmän toitottaa ”koko Skandinavian” sanomalehdistö sen erinomaista oivallisuutta. Siinä seisovat herrat tehtailijat yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Jos ”ennakkoluuloista” vapaimmatkin sattuisivat asettumaan arvelevalle kannalle, niin on toiseltapuolelta melu nostettava sitä suuremmaksi, kunnes taas siveellinen tunto on saatu vaikenemaan uuden ilmiön suhteen ja tie raivattu uudelle askeleelle ruokottomuuden yhteismaalla.

Sill’aikaa seisovat järkevät ällistyneinä tässä markkinarähinässä. ”Me olemme liian vanhoja käsittämään uutta aikakautta”, ja sillä jättävät he arasti ohjakset, ennen aikojansa ruveten eläkkiläisiksi. Selvempää todistusta siihen tuskin lienee, kuin seuraava ”Minä vaivainen syntinen”-tunnustus, jolla yksi meidän etevimmistä kritikoista Valvojassa alkaa arvostelunsa eräästä uudesta kirjallisuuden tuotteesta, joka nähtävästi häntä ei suurestikaan miellytä.

Arvostelija alkaa näin: ”Sanotaan olevan ikävimpiä hetkiä ihmiselämässä, kun ensikerran tapahtuu, että, ehdotettuun ”tittelit pois”, saa nuoren veljen suusta kuulla sedän arvonimen. Melkein sama tunne valloittaa välistä lukijan, kun hän tutustuu nuoremman kirjallaan teoksiin. Tuo uusi veli aatteiden alalla on lahjakas ja innokas; hän tavallansa innostuttaa lukijaakin, mutta hän on sukupolvea nuorempi, hänen ideaalinsa ovat toisenlaisia^[3] kuin lukijan. Jos silloin lukija (niinkuin esiin, Finlandin ent. päätoimittaja) on niin vanha, ettei hän enää ujostele sedän nimeä, silloin on asia hyvin selvä. Hän lausuu suoraan, että tuo poikanulikka ei kelpaa mihinkään, koska setä häntä ei ymmärrä. Ja kaikki sedän kunnon veljenpojat ja veljentyttäret, jotka ”syövät mitä syötetään”, he ovat tietysti samaa mieltä: koska setä ei tuota kirjaa ymmärrä, niin on se huono kirja.”

”Mutta tuon äsken sedäksi tulleen laita on vaikeampi. Hän tahtoisi niin mielellään vielä olla nuorena, ymmärtää nuorempien mielipiteitä ja ihanteita. Ja toiselta puolen: jos esim. neljänkymmenen vuotias tahtoisikin julkisesti lausua samaa kuin kuudenkymmenen vuotias,^[4] niin hänellä ei vielä ole kunnon veljenpoikia ja veljentyttäriä, vaan yleisö vastaa tyynesti hänelle: jos ette kirjaa ymmärrä, niin olkaat ymmärtämättä, mutta olkaat samassa siitä puhumatta ja puhukaat muista asioista, joita luulette ymmärtävänne.”

”Mitä silloin on tekeminen? Ei mitään muuta kuin koettaa oppia ymmärtämään.”

Olemme tähän panneet tämän pitkän otteen, koska se oivallisesti kuvaa koko sitä raukkamaisuutta, joka panee niitäkin vaikenemaan tahi ulvomaan susien kanssa, jotka parempaa tietävät. Ei siis mikään ihme, että taiteen kukkatarha on joutunut yhteiseksi laitumeksi, joka tallattuna ei kasva muuta kuin ohdakkeita. Meidän vanhojen täytyy oppia ymmärtämään, että ohdakkeet ovat uuden sukupolven ruusuja.

Mitä on tekeminen? Meidän mielestämme: joko todellakin olla puhumatta tahi puhua ideaaliensa puolesta; ainakin on varma ettei moisilla karhilla mitään rikkaruohoja hävitetä. Mielihyvällä panemme sitä vastoin muistiin E. L:n huomautuksen, että muutamat naiset 1887 toivat esiin jyrkän vastalauseen Nordau-Strindberg-Geijerstam-laista kirjallisuutta vastaan. Luullaksemme olisi protesti Geijerstamia vastaan ollut vaikuttavampi, jos hra G. olisi nähnyt edessään tyhjän salongin, tahi jos protesti olisi käännetty sitä yleisöä vastaan, joka salongin täytti. Mutta se kai ei käynyt päinsä, koska protestantit itse kuuluivat samaan yleisöön^[5]. Esimerkkinä, mitä tämän kirjoittaja tarkoitti, kun hän kaipasi protesteja turmiollista kirjallisuutta vastaan, mainittakoon, että sellaiseen protestiin olisi ollut oiva tilaisuus, kun eräs ”Yksin”-kirjan arvostelija Hufvudstadsbladetissa väitti, että todellisen ja kestävän rakkauden oikea koetin on semmoinen tapaus, jota kirjan viimeisessä luvussa kerrotaan, ja kun joukko naisia samassa lehdessä ilmoitti olevansa ihan samaa mieltä. Olisi luullaksemme silloin ollut aihetta niille naisille, jotka eivät ole sitä mieltä, niinikään puhua puoleltansa. Samoin olen kaivannut rehellisten naisten lausuntoa siitä kuvauksesta, jonka rouva Canth on antanut keskisäädyn äideistä ja vaimoista ”Salakarissa”. Pidetäänkö sitä oikeana kuvana ”todellisesta elämästä” vai onko se verinen solvaus maamme kaikkia naisia vastaan? Siinä kysymys.

V.

Tuskin lieneekään paljon odotettavissa yleisistä protesteista turmiollista kirjallisuutta ja taidetta vastaan. Semmoista siedetään varsin kernaasti. Niistäpä kyllä sopii käyttää nuo E. L:n Finlandissa lainaamat sanat: ”Likaveden tarjoojat kohtelevat heitä kuten kyökkipoika suuttunutta kokkia: hän kuuntelee ja jatkaa syöntiänsä”. Ja mitäpä sanottaisiinkaan lääkäristä, joka kutsuttuna mahahaavaa parantamaan, pitää sairaalle oppineen, vaikkapa innostuneenkin, esitelmän mätähaavojen luotettavaisuudesta, ja sitten lähtee matkoihinsa!

Toista saadaan kokea, jos lääkäri pistää veitsensä juuri itse olevaan mätähaavaan. Kyllä silloin poru lähtee. Sitä sai kyllä ”Finland” kokea kun se viime suvena pontevasti moitti muutamia esityksiä variété-teatereissamme, jotka menivät semmoisissakin taidelaitoksissa siedettävien siivouden rajojen yli. ”Korkeimmasti sivistynyttä yleisöämme” johtavien lehtien, Hufvustadsbladetin ja Nya Pressenin kronikörit syöksyivät kohta apuun. Kyllä sai ”Finland” kokea, ettei ole pistämistä nokkaansa korpralin kantturiin: kyllä saatiin kuulla, että puhtaille on kaikki puhdasta, ettei ”meidän siveytemme” ole niin horjuvalla kannalla, että se moisista viattomista hullutuksista joutuisi haaksirikkoon.

Tämmöisissä tilaisuuksissa olisi mielestämme protestit paikallansa, juuri naissukupuolen kunnian puolustamiseksi. Sillä onko todellakin eroitus varsin tuntuva prostitueratun naisen harjoittaman ammatin ja tuommoisen onnettoman naisen välillä, jota käytetään irstaiden laulujen ja irstaiden pukujen esittäjänä haureellisille silmille? Kuka tietää kuinka monta nuorta miestä juuri näistä iloista lähtee ”haureuden pesiin”, ja kuinka monta naista tuolta kaltavalta pinnalta luiskahtaa turmion kuiluun. Eiköhän moiset huvit ole jotensakin suoraa ”ohjesääntöistä haureutta”, sillä erotuksella vaan, että niissä on itse juuri, mutta ”haureudet pesät” ovat niistä kasvaneet kukat.

Protestien tekeminen tietystikään ei ole toisen eitä toisen yksityisen velvollisuus. Ne kuuluvat niiden tehtäviin, jotka julkisuudessa hoitavat kritikiä kirjallisuuden ja taiteen alalla. Meillä valitettavasti ei ole Rydbergiä, joka nousee ”noita herroja vastaan, joiden mielestä oikea ja luontainen ihminen on se, joka elää yhtä huolimattomana siveellisistä ja estetillisistä laeista kuin muinaisuuden sisäliskot”. Mitä semmoinen mies voi vaikuttaa, sitä todistaa se merkillinen tosiasia, että Ruotsin vapaamielisetkin lehdet ovat sulkeneet palstansa naturalistisilta kiskoilta, ja siten saaneet senlaatuinen kirjallisuuden, kuten hra Lundegård valittaa, ”kodittomaksi” Ruotsissa. Suomi on sitä vastoin tullut saman kirjallisuuden takapihaksi, juuri sen kritikin kautta, jota meidän vapaamieliset harjoittavat.

Miksi siedetään, jopa kannatetaankin meillä tätä kritikiä? Siihen on selvityksenä, kuten moneen muuhunkin omituisuuteen meillä, meidän puolueolomme. Kaikki ruotsinmieliset lehdet ovat sillä siveellisyyden kannalla, jonka sisällistä mädännystä peitetään ”naturalismin” nimellä. Ne varsin monet ruotsinmieliset, joita kauhistuttaa näiden lehtien uskonnonviha ja niiden riettaus siveellisessä suhteessa, pudistavat kyllä päätänsä, mutta – eihän sovi ruveta fennomaniksi! Ja sentähden sallitaan sekä uskottomuus että ruokottomuus. Ja sentähden taputetaan käsiä Brandes’ille, joka lausuu: ”se nautinnosta kieltäminen, jota meidän aikanamme useimmat korkeampien säätyjen naimattomat naiset pitävät velvollisuutenaan, on onnettomuus, luonnoton asia, uhri, jonka he tekevät arvottomalle ennakkoluulolle”. Samaa miellä on Garborg, jonka teoksia kuitenkin suomennetaan. Ja semmoisten miesten mielipiteitä kehuu herra Lundegård! Kun naiset tähän aikaan ottavat niin vilkasta osaa siveellisyyden asiain keskustelemiseen, niin ei ole mielestäni varsin outoa, jos kaivataan heidän lausuntoansa tämmöisistä ilmiöistä. Olisihan syytä kannattaa niitä ääniä, jotka rohkenevat nousta yleistä ruokottomuuden melua vastaan. Mutta eipä tunnu siltä.

Ehkä on parempaa odotettavissa prof. Estlanderin ennen mainitusta kirjoituksesta. Ehkä voi hän saada toimeen täällä mitä Rydberg ja Wirsén Ruotsissa. Mutta kyllä siihen tuntuu tarvittavan vielä paljon vakavia ponnistuksia. Sitä mielestäni todistavat äskeiset tapaukset. En tunne täällä esiintyneen operetti-laulajan, rouva Petterssonin taiteellista arvoa. Mutta kummalliselta ainakin tuntuvat ne reklamit ja kuvat, joita täällä on nähty. Kummallisemmilta vielä ne kertomukset, joita meidän suuret lehtemme ovat antaneet hänestä. Eiköhän liene tuotettua, kun hänestä sanotaan: ”Hänessä on jotakin, jota saavat toimeen ainoastaan taiteilijat Jumalan armosta”, muista merkillisyyksistä puhumattakaan. Eiköhän tämmöisellä kritikillä eksytetä yleisön makua.

Eräs omituinen nautintolaji on meillä Helsinkiläisillä äskettäin ollut tarjona, jopa kruunun rakennuksessa, nim. kaartin maneesissa, tuo niin sanottu Eden-teateri. Saattaahan ihmetellä, että yhä riittää yleisöä noille kurjille silmänkääntäjä-tempuille, joiden näkemisestä yhdenkin kerran jokaisen ihmisen jo pitäisi saada kylliksensä. Mutta tavallisissa oloissa tämä taidenautinto kuitenkin on jotensakin viatonta laatua. Eden-teaterin johtaja, arvattavasti syystäkin, pelkäsi että yleisö kenties jo oli kyllästynyt hänen ”genre’iinsä”. Täytyi siis keksiä uutta syöttiä, ja herra johtaja otti sitä varten arvostellaksensa yleisön makua. Mitä tuloksia tämä arvostelu antoi, siitä olkoot seuraavat otteet hänen ilmoituksiaan näytteenä: ”lumoava elävä bysti”, ”diabolinen pantomimi”, ”tulta käytetään vaikutuksen aikaansaamiseksi”, ”satanella”, ”perkeleen soitto”, ”helvetin haltiat”, ”Flamma helvetin tytär”, ”noita-akan sapatti”, ”tanssiva luuranko”, ”pirullinen pesu”, ”500,000 perkelettä ja heidän syöksymisensä helvetin kuiluun”.

Mitä luulette, arvoisat maamiehet? Eiköhän nuo kaikki ”helvetit” ja ”perkeleet” riittäisi jo rosvoluolassakin? Mutta semmoisissa iloissa paahtaa meidän yleisömme hermojansa, vastaisten tapausten varalle, ja semmoisiin näytäntöihin kutsutaan lapsetkin. Sellaiset ovat ne huvit, joita nautitaan sen kansan pääkaupungissa, jonka aineellinen ja henkinen olemus jokaisella hetkellä on kysymyksessä. Tällainen se sivistys ja siveys, jonka pitäisi olla niinhän alituisesti matkivan, se turva, joka on pitävä meitä hengissä raskaassa taistelussamme.

Näin kasvatettu maku on kyllä otollinen turmiolliselle kirjallisuudellekin. Näitä tämmöisiä ilmiöitä vastaan tulisi sentähden yhä ja hetken tapahtumien johdosta suunnata protesteja. Mutta hauskaa ei ole antautua siihen saunaan. Olisihan paljon viisaampaa olla puhumatta, tahi nöyrästi tunnustaa, ettemme ymmärrä ”uuden sukupolven ideaaleja”. Mutta omatuntokin on pakottava voima.

1. Omituinen kysymys, kun vastaus jo on annettu ylempänä: ”Me emme ole kirjailijoita, eikä haaveilijoita; ainoa tarkoituksemme on rahain ansaitseminen”.
2. ”Vihaan roistoväkeä ja vetäydyn pois.”
3. Ikään kuin ihmisen ideaalit eivät olisi aina ja ijankaikkisesti samat.
4. Siinäpä se on. Suuressa joukossa rohkenisi sentään neljänkymmenen vuotias puhua suunsa puhtaaksi. Mutta kun ei tuota apujoukkoa voida varmuudella odottaa, niin ei lausuta mitä tahdotaan, vaan mitä rohjetaan.
5. Mikä menestys muutoin oli tuolla protestilla, se käy päivän selväksi hra Lundegårdin ilmoituksesta, että tuota mainittua ruotsalaista loistokirjallisuutta (älköön vaan latoja panko r:ää l:n sijaan) Suomen 300,000 hengen ruotsinkieliseen yleisöön leviää kolmas osa ja Ruotsin 5 miljonan lukijakuntaan ainoastaan taksi kolmasosaa. Eiköhän olisi syytä pontevampiin toimiin?

A[gathon]. M[eurman].

Lähde: Uusi Suometar 17.11.1891, 20.11.1891, 24.11.1891, 28.11.1891, 12.12.1891.