Tuska (Harmaja)
Ulkoasu
Tuska. Kirjoittanut Saima Harmaja |
- Minut yllätti tuska, se päälleni karkaa,
- käsivarret sen ruhjovat povea arkaa,
- sydän kuolee, se murtuu, ei kestä se, ei!
- Miks heräsin? Heleitä unia nähden
- ujot käteni poimivat taivaalta tähden.
- Se on särkynyt, myrsky sen hohteen vei.
- Tämä ei ole totta. Löi siipeni valhe.
- Maailmani, tähteni murskasi valhe.
- Olen kehässä tappavan noituuden.
- Vie rinnasta hengen valtava kauhu.
- Mua kietoo myrsky ja liekit ja sauhu
- ja ma elän. – En kuolla voi, oi en!
- Lumipälvissä äsken hymysi rinne,
- tuli tuoksuen tuuli. – Vie minut sinne,
- valon, ilmojen hohtoon huimaavaan!
- Talo päälleni syöksyy! Pois seinien alta!
- Keväthanget vaipuvat. – Korkealta
- unen pilviä tuulet vie yli maan.
- Tähän ei siis yltänyt rintani palo.
- Vain hellää riemua huokuu salo,
- ei suitsua vuori, ei vapise puu.
- Minä tuskasta hiillyin. Mut yli pääni
- yhä laulaa metsien autuas ääni
- ja ihanat hongat kaareutuu.
- Niin, Kärsimys, kasvosi vitkaan vaihtuu.
- Syvin kauhu ja kipein häpeä haihtuu.
- Sinut nään: olet äiti. Pois lapsesi vie.
- Läpi hirveän aavikon soit minun tulla.
- Nyt suo minun juoda. Yksin on sulla
- veden elävän luokse valta ja tie.
- Minä riemua pyysin. Mut elämän uuden
- suo sekin vain rajoilla ajattomuuden
- kun tuska jo on läpitunkenut sen.
- Miks nyyhkytän? Tuskassa syvimmässä
- itu riemun on. Mullassa pimeässä
- on elämän siemen ihmeellinen.
- Olen silmiltä soaistu, mitään en tiedä.
- En taistella voi, voin antaa vain viedä,
- vain uhrata tahtoni. Tutkimaton,
- syvä kohtalo, hunnussa tuskan ja riemun
- niin Olevan ainoille lähteille vie mun.
- Miks vapisen? Ihmisen osa se on.
Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.