Tutkiskelemisia

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tutkiskelemisia.

Kirjoittanut Herman Emanuel Hornborg


Kävellessä katsellessa
päivän paisteella isolla,
kesän illan ihanamman
luonnon suurta suloisuutta,
virtaavaisen vuoksen luona,
kirkon Räisälän kohalla:
metsät soivat, kalat keikku,
hyppi tarkon hyttysetkin
kaiken luonnon kukoistaissa
varin vehmassa visussa,
ukon hautein hauvottaissa
ehto-lämpymän erällä.
Ilo iso ihastutti
kesän lemmen liikkuessa
kaikki kasvot kauniasti,
ratki varsin riemastuivat
ilon innosta ihanan,
vähän sateen virvottaissa
suven sanomattomaksi.
Ilo nousi ilon päälle,
ihastukset ihanammat,
ylentyivät yhteisesti
kaikkivallan kiitokseksi,
ylistykseksi yhäti;
mutta kohta muuttui meno,
loppui ilo laulannossa,
koska päivä maille mäni,
puuttui paisto päivällinen,
meno majistietillinen;
aurinkoinen alas kulki
puhtahassa purppurassa
illan ruskon rantehilla
kullan vallassa korian;
paistavissa pyörtänöissä,
suitsevilla säteillänsä,
sinisissä silkkisissä,
kaunosilla kaariloilla,
tasasella taivosella,
loppui luonnossa ilomme.
Linnut taukos laulamasta,
sirkat heittiit sirsutukset,
perhot pörähtämisensä.
Päivän kuukkuissa kotiinsa
vaikenivat viroitukset,
luonnon lemmet luontiammat,
vaikutukset vakaisemmat,
nokkelammat, nuortiammat
hävisivät helpposesti;
lepo kaikki leppiästi
soimatoina suositteli,
ratki rauhaansa rakensi.
Kaikkivalta kaiken ilman
teki tuulet tyveneksi,
asetteli ahkerasti
hämärällä helpposella
pian pimentäväiseksi,
tasoitetulla tavalla;
lopen pani luotujansa
unta ottamaan osaksi.
Kyntörastas, kyyhkyläinen,
leppälintu laulavainen,
visertivät viimiseksi;
kivirastas kuuluvasti
raunioilla rauskutteli,
ehton päätteeksi enänsi:
kaikuvilla kiitoksilla,
lentämällä liukkahasti,
kohten taivasta koholle;
nautittua nuoruuttansa
hyvän Luojan hyvyytellä,
ratki laulunsa lopetti.
Hiljaisesti hipsuttellen,
kulki suomen kyntömiesi,
kannattaissa kuormaksensa,
attrajansa ahkerasti
salosesta työ-siasta,
hepo- juhtansa selässä.
Parvisesti päiväseltä
aivan työltä ahkeralta
palasivat päiväläiset,
sekä itse isännätkin,
viljan hyvät viljeliät,
kesän töitensä tekiät;
aseillansa astelivat,
väsyneenä vaivossansa,
hien päästä hikoilessa,
maiset miehet mainittavat,
kaikki makaamaan majalle.
Kulmakunnan taivaan kansi
peitty hiljain peitteheensä,
loistavassa luonnossansa,
pian pukussa pimenty;
jonka kahu katto vielä,
varsin varjo vaipallansa,
kahusella kaattualla,
tosin taitavan tavalla.
Aivan tästä astin-pyörä,
mokomainen maailmamme
tuli tummaksi peräti;
tämä kahu taitavasti
maltto tarkon muotollansa
metsät, maat ja vetet kaikki,
paikkakunnan pientaretkin
yli koko kulmakunnan,
pimiäksi piiritellä.
Kävellessä, katsellessa,
hiljaisuutessa hyräilin;
vaeltaissa vaiti kaikki,
elävät kans äänetöinä,
sekä konnan kuonolainen,
mailla martana makasi.
Tultuani tutkinnolla
kirkko-tarhan kukkulalle
tämän toimeni tavalla,
viilsi kohta veitsen lailla
alkehinen aavistusten –
läpi luuni liikutukset,
vieryväisessä veressä,
vaikuttaissa vuotoillansa
tarkon sytämen sisässä.
Jopas jalot johtatukset
ajatusten alkehissa
muljautti mielen-juoksun
ymmärrykseen yrittäissä,
läikähytti aika lailla
hienojani huomijani,
hiki-karvoja hytäytti;
järki järkky, jäyvähteli
monin kerron mutkaisesti
aivan arvon antaissani,
arvellessa aavinkita
pelvossani painavassa,
tässä tunnossa Jumalan;
sytän palo suosioonsa
luonnon läpi liikkuessa,
tunnon käytessä tilalla;
veri viery viantonpi
tulisella tuoksullansa
sytämmessä syvimmässä;
joka hiuksi jouhellinen,
karva pystyhyn karahti.
Tokin minä tutkistelin
ajatellen ahkerasti
kammioita kuollehitten,
luotuja lepo-sijaansa,
jossa tokin tuhansia
lopen levon omaisia
vaipunevat valjussansa,
kalmasessa kahussansa,
soran murtuvan sisällä.
Aika-kunnat ajalliset,
monet ijät, miesten polvet
hautattuna haamuissansa:
Vaimot, miehet voipuneena,
lapset tarkon lallivaiset,
tauteiltansa tavattua,
tähän tantereen tupatut.
Jos nyt suonto suuren Luojan
olis sen moinen osunut,
että kaikki kerkiästi
ylösnousis yhteisesti,
kyllä kankas kuhahtaisi,
vilahtaisi varvikossa
monen muotoista näköä:
mutta suonto suuren Luojan
ompi toinen onneksemme,
toinen tarpeeksi tasattu.
Moni tosin meikäläinen,
ihmisistä ilman alla,
on jo suotu onnen tähten
ajallansa, alkehissa,
kuolemallekin kovalle;
toinen elää elostaapi
loppumata luonnostansa
ajan ahtaalla ajolla
iälliseen ikääns päähän,
jollon kuukkuin kupsahtaapi,
vihtoin viimeksi väsyypi;
mutta aivan monta niitä,
jotka aivan imevänä,
varsin vielä vakaisena
holhojan huolettomuuten,
tähten äitin – tuimuutesta,
kohta kuolevat vähänä.
Kuka vaivan kivuloisen
puhuu taitaa puuttehessa,
kehnon vaalian kotona,
koska poto pohjustaapi
viruissansa vuoteessansa,
tuskan alla tuimallisen,
aika lailla askaroiten,
hourausten harjoittaissa,
päivät päättääpi pahasti;
toista tapaa tapaturma
henken siertää hönkyväisen,
hirmuisuuten huikialla,
tosin turmion tavalla.
Kerta riuhtoo keuhkonensa,
aivot päästä pullistaissa,
sytämmessä suloisessa,
kourin kohtaapi kovasti.
Kenen kiersi keskosista,
pistämällä, painamalla,
salapäillä sairahaksi,
henken helposti hävitti;
toinen tuutii tuskassansa
pitimissä purevissa,
monet ajat muuttumata,
kalman muotosen kahussa;
huikiasti huutamalla
kituapi kauhiasti
tautin tuskaisen tilassa.
Mikä millä, kuka kulla,
tavallansa, tautillansa,
menossansa, muotossansa,
taikka muulla turmiolla
pojes kaatunut katala;
eli sierty elostansa
oman elon etsinnossa,
hellä hyvään hekkumaansa,
kuolemallensa kovalle;
sillä varsin vähän ompi
meillä niitä nimitellä,
joska kuolleet ijästänsä,
vaipuneita vanhuutesta,
luonnon laatusta omasta.
Mutta talmat, turmellukset,
herkulliset himo-ruuvat,
sekä juomat joutilaisten,
haareuten halut huimat,
taikka turhat surut suuret,
eli pahat elkivallat,
tuovat tauvit tukelammat,
moninaiset menon alla,
taikka omasta ojasta,
eli elon elämässä
toisten tähen, tuimuutesta,
eriseuraisen ehosta.
Pahat kaikki pahennukset,
toisten teot turmiolla,
vaikuttavat vahvemmassa,
lujammassa luonnossakin
paljo pahuutta peräti;
mutta veri, mieli-karvas,
surma suuri suvullensa;
panettellen paisuttaja,
hellän rintoja repiipi.
Ah kuin paljo ajallansa
luetella lausunnalla
olis outoja eläissä,
soimat, tautit sanomiksi;
eipä jaksa eli-kauven
kuolevainen kuuna päinä
panna täällä puntarille,
eikä määrätä mitalla!
Kuinkas sitten Kaikkivalta,
itse Isimme Jumala,
jalo Luoja luotuissansa
paljoutessa punnitseepi,
tyhmäin turmiot tapaapi?! –
Koska vielä katsellessa
tutkistelen tarkemmasti,
kuinka moni kelpo miesi
eikos olis elossansa,
aivan ollut onnellansa
tarpeellinen, tunnollinen,
avuillansa avullinen
tässä tukelan tilassa,
jos myös järki jalo, iso,
toimellakin taitavalla
olis onnella omansa,
kasvatettu, kaunistettu
valoistetulla valolla.
Sankariksi suurimmaksi
tilapäässä moni tullut;
kansan kaitsia ankara.
Kuinkas monta eikos kyllä
kunnialla kuukkuannut
korkialle kukkulalle,
varsin viisaasti virassa
tanistunut taitollansa
ihmisyytemme iloksi;
mutta moni muutteessansa
kalevaaksi kasvaissansa,
ylön ylennyttyänsä
kunniansa kukkulalle,
olis tokin onnen tähten,
ylvästäissä ylläkkönä,
ollut syynpää outoisuuteen,
vitsa monen viattoman,
vallan ottaja visumpi;
tyranni ja turmellia,
hyötytysten hävittäjä,
pahennusten paisuttaja,
rakkain heikkoen rasitus.
Jos on monta joutavata
tässä tuhkassa venyvä,
enemmän on eli-kauten
hauvattuna haikiasti,
joista olis jaloutta,
isoo toimea tavannut;
mutta Luoja suonnon suuren,
kyllä tiesi, kuinka teki,
taiton tyhjänä piteli;
Sillä toimi tointuvainen
virottua viisahasti
alla valon valoistuksen,
olis monen onnen päässä
varsin vaivaksi valinnut;
mutta nyt hän miemossansa,
tukelassa tyhmyytessä,
eli ajan ehtosesti
taniammalla tavalla,
tyhjemmällä tyytyissänsä,
vakaan onnensa omaksi.
Tarkon naiset toimeelliset,
moni ihmisen ijässä,
valoistua viisahaksi
äimällinen älystänsä,
tunteissansa, tietäissänsä
luonnon hyvän lähetystä,
olis ollut ajallansa
hyväksi hyötyllisempi,
siveyttä saavuttaissa
pahuutessansa parempi;
mutta nyt hän muuttumata
eli aikansa elossa.
Katsellessa näitä kaikki
toimen hyvän tutkinnolla,
sanoin saumaksi sanelen:
Kyllä moni kurja konna
iässänsä ilkivallan,
kanssa kiukun kelvottoman,
pahoin pauhasi eläissä;
loppumata laittaissansa
surmas itse suu-sanalla
etun hyvän ehollensa,
toisen rauhan turmeltaissa,
satatteli, saastutteli,
vikkelästi viekastellen
kalvo onnea katalan,
pahennuksen pahuutella
vasta lakkasi viasta,
puhumasta, pauhamasta,
lemmon kieltä lipomasta,
koska kuukkui kuolemalle,
kalma muutti kahuansa,
kärme kalvaapi sisusta.

H[erman]: E[manuel]: H[ornborg].


Lähde: Turun Viikko-Sanomien vuosikerta 1830, 16. lokakuuta s. 1–3, 23. lokakuuta s. 2–4, 30. lokakuuta s. 1. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 25.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Turun Viikko-Sanomat, vuosikerta 1830. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/tvs/tvs_1830_rdf.xml.