Tuulivaaran Anna

Tuulivaaran Anna. Kirjoittanut Eino Pakarinen

Temppelin kellojen soitto nyt kaikuu,

kauaksi kaihoten kantautuu,

sointujen siivillä kolkkeelle sinne,

leivonen laulaen uskalsi minne –

siiville hennoille antautuu.

Templissä arkussa valkea vainaa

jälkeen nyt tuskien uinahtaa,

nyyhkivi veljyet, maammo ja taatto,

harras ja harva on Annalla saatto –

vierasko multa sun peittää saa?

Miksi sun kohtalo sortua soikaan,

kauniin kukkasen Karjalan maan?

Itku nyt taatolla vanhalla työnä –

yhdessä hiihditte vainojen yönä

turvaan etsien, pyrkien vaan.

Itkee nyt järvi ja hongikko huokaa:

miksi ei luoksemme tulla hän saa,

miksi vei kohtalo lapsemme kauas,

kukkamme varsi on hento ja hauras,

voimaa anna ei vieras maa!

Tänne hän kaipasi hongikon suojaan,

korven lauluja kuuntelemaan,

kuoleman kanssa kun hiihtäen kiisti,

kuolema kukkamme runteli, riisti,

taatto on ilman nyt armaintaan!

Itkeös kantelo Karjalan kukkaa,

minkä nyt peittävi vieras maa!

Sielunsa siivillä lensi hän sinne,

polttavin kaipaus on rinnassa minne,

vaikkakin muualla uinahtaa!

Luonamme lapsena leikki ja lauloi,

naurunsa helkkyvä lohtua loi,

paistetta päivän hän kuljetti myötä –

viettää nyt Karjala synkintä yötä,

kaihoten Karjalan kannel nyt soi!

1922.

Lähde: Pakarinen, Eino 1928: Sarkatakissa: säkeitä vapaudelle ja isänmaalle. Suojeluskuntain kustannus osakeyhtiö, Helsinki.