Työmiehen vaimo: Ensimmäinen näytös

Työmiehen vaimo

Ensimmäinen näytös. Työmiehen vaimo Kirjoittanut Minna Canth

Toinen näytös

Riston ja Johannan häähuone. Oikealla ovi sivuhuoneeseen, vasemmalla ikkuna. Perällä ovi porstuaan. Huudetaan: »Morsian ulos!» Esirippu nousee. Johanna seisoo morsiuspuvussa ikkunan edessä; Katri ja Laura näyttävät valkeata molemmin puolin. Vappu seisoo etunäyttämöllä oikealla. Taempana: Risto, Yrjö, Toppo, Kustaa, Heikki, Janne, Lotta, Liisa, Leena-Kaisa ja Anna-Maija ym. häävieraita. Ikkunan takaa kaikuu eläköönhuutoja.

RISTO. Mitä mietitte, Vappu? Eiköhän olisi hauskaa sentään olla tuolla kohdalla.

VAPPU. Morsiamenako?

RISTO. Niin juuri. Kun vielä noin kunnioitetaankin. Seuratkaa pois Johannan esimerkkiä ja ottakaa itsellenne mies tekin.

VAPPU. Enpä hänestä ole millänikään.

RISTO. Mutta minkätähden ei? Teille niitä kumminkin on tarjolla sulhasia kuin kirjavia kissoja. Mikä arveluttaa?

VAPPU. Monta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä.

RISTO. Te olette liian varovainen.

VAPPU. Parempi katsoa kuin katua.

(Eläköönhuutoja kaikuu uudelleen. Johanna nyökäyttää iloisesti päätänsä.)

JOHANNA. Näettekö tuota tyttöä, joka on kiivennyt ylös aidalle kadun toisella puolen.

KATRI. Tuotako, joka tuolla kuutamossa seisoo ja niin armottomasti huiskii käsillään? Ihme ja kumma, ettei hän keikahda sieltä alas nurin niskoin.

JOHANNA. Eikö se ole Homsantuu?

KATRI. Toden totta. Hän se on.

LAURA. Aivan selvästi. Jo minäkin hänet tunnen.

LOTTA. Homsantuuko tuo? Ei ikipäivinä. Homsantuuta ei ole nähty kaupungissa puoleen vuoteen, mistä hän nyt sitten niin äkkiä olisi tuohon pyrähtänyt.

JOHANNA. Sitä en tiedä, mutta hän se vain on. Lähetä, Katri hyvä, joku käskemään häntä sisään.

KATRI. Älähän nyt. Homsantuutako sisään? Semmoisissa ryysyissä, kun hän luultavasti on.

JOHANNA. Niin, mitä se tekee. Eihän vaatteet ihmistä pahenna.

KATRI. No, eipä silti.

(Menee ovensuuhun ja puhuttelee hiljaa Heikkiä, joka sen jälkeen lähtee ulos. Teetä tarjotaan.)

LAURA. Vielä sinä kadut, että haetit Homsantuun tänne. Saatpas nähdä, hän käyttäytyy sopimattomasti taas niinkuin ainakin.

JOHANNA. Mitä turhia. Ei Homsantuu ole niinkään häijy, kun häntä vain hyvästi kohdellaan.

RISTO. Tahtoisinpa kuulla, mitä kuokkijat tuolla ulkona sanovat morsiamestani.

YRJÖ. Kuulemattakin sen tietää, että he kiittelevät Johannaa siellä.

RISTO. Ja kadehtivat minua. Niin, niin, Yrjö, kuinka lienee sinunkin laitasi. Monta vuotta kerrotaan sinun pitäneen Johannaa silmällä, mutta minä tulin ja sieppasin yks’ kaks’ tytön sinulta.

YRJÖ. Mitä puhumme siitä. Hänellä oli valta ottaa kenet tahtoi. Sen toki sanon sinulle, Risto: parhaimman kulta-aarteen sinä Johannassa omaksesi sait.

RISTO. No, sinä et pane liikoja ollenkaan. Tiedättekö mitä? Kuusisataa markkaa hänellä on rahoja pankissa, ihan valehtelematta, ja korkoja vielä lisäksi. Jahka teille näytän. Otin Johannalta pankin vastakirjan jo omaan huostaani. Katsokaapas tätä.

KUSTAA. Kuusisataa on, totta maarin. Voi, miekkoista. Kelpaa sinun elää. Kunpa olisin minäkin yhtä onnellinen. Kuulitkos, Toppo? Kuusisataa markkaa tuo kullan poika sai vaimonsa myötäjäisiä. Emmekö lähde mekin naimaan.

TOPPO. Helkkaria kanss’. Eihän niitä rikkaita tyttöjä kumminkaan joka miehelle riitä. Toiset saavat tyytyä köyhempiin taikka olla ilman. Ja minä puolestani olen ennemmin ilman, niin saan elää niinkuin itse tahdon.

KUSTAA. Älä sano. Köyhänkin kun ottaa, niin saapa yhtäkaikki sen, joka housut paikkaa, ettei tarvitse polvet ulkona käydä.

RISTO. Niin, ja mikä siinä on, ettei mies saisi elää niinkuin itse tahtoo, vaikka akankin ottaa. Loruja? Tupakkaa piippuun, miehet.

KUSTAA. Mutta kyllä minä sentään ennemmin rikasta haluaisin, minäkin. Paha vain, ettei niitä ole juuri niin hyllyltä otettavissa, niillä kun tavallisesti on monta pyytäjää. Millähän mahdilla sinä, Risto, sait tuon Johannan taipumaan, olisipa hyvä tietää.

RISTO. Mitäs maksat, jos sanon sen sinulle?

TOPPO. Älä huoli luvata mitään, Kustaa. Minä tuon konstin neuvon sinulle maksutta.

RISTO. Sinäkö? No, annahan kuulla.

TOPPO. Mitäs siinä muuta, kun vetää tyttöjä hiukan nenästä. Ja se on helposti tehty, sillä maailman menosta ne poloiset eivät tiedä, ei paljon mitään.

JOHANNA. Mutta muistakaa minun sanoneeni: Homsantuusta tulee vielä ihminen, jahka aikaa kuluu.

LAURA. Tuosta hurjasta? Ei ikinä. Semmoinen se on kapine. Jota ei saa työhön talttumaan, ei vaikka ihmeitä tekisi. Kerrankin, kun oli apunani vaatteita huuhtomassa, niin alkoipa hyötä hyviään tanssia avannolla. Mitä mustalaista lienee pannutkaan, mutta ei ruojalle olisi mikään voinut nauramatta olla. Ajatelkaas, kun hame oli vyötäisistä saakka niin jäässä, että seisoi kankeana ympärillä ja tämä vain lentää ja pyörii pitkin iljannetta kuin tuulispää. Johan semmoisesta ihmistä tulisi. Kyllä kai!

LIISA. Älä sano. Soisisen emäntä Riistavedeltä kehui Homsantuuta maasta taivaaseen tässä tuonnoin. Kuuluu olleen heillä koko kesän ja tehneen työtä kuin hevonen.

JOHANNA. Kas sitä vain.

LIISA. Mutta pilkkanaan olivat sittenkin pitäneet, tyttö parkaa, varsinkin nuoret hurjapäät. Tietäähän niiden. Miten malttavat olla ilkeyksiään tekemättä.

KATRI. Jospa hän antoi heille syytä.

LIISA. Vielä mitä. Hän oli vain ollut niin tarkka, ettei raahtinut oikeinpäin syödäkään, kun, näet aikoo tänä syksynä mennä naimisiin. Täällä kaupungissa on sanonut olevan itsellään sulhasen.

KATRI. Häntä varmaan on joku narrannut.

JOHANNA. Ei tiedä

KATRI. On kuin onkin. Kuka nyt tuommoista ottaisi.

LAURA. Mustalainen kun hän vielä on päälle päätteeksi.

LIISA. Eipäs olekaan, koska isä oli Tuusniemen Väänäsiä.

LAURA. Mutta äiti oli mustalaista sukuperää, ja semmoinen ylenannettu kuuluu vielä olleenkin. Ei hän miehensäkään luona asettunut olemaan, vaan karkasi pois, ja Homsantuun hän olisi vienyt mukanaan, mutta Väänäsen sukulaiset ajoivat takaa ja ottivat lapsen pois. Sitten nuo mustalaiset, kelvottomat, olivat vielä tehneet taikoja ja panneet Väänäsen juomaan niin pahanpäiväisesti, että muutamassa vuodessa hävitti talonsa ja kaikki. Viinaan hän viimein kuolikin.

JOHANNA. Ja jätti lapsensa turvattomana maailmanrantaa polkemaan. Homsantuu parka! Ehkä hänellä kumminkin olisi ollut äidin luona parempi.

RISTO. Älä laske liikoja, Toppo. Minä en kuuna päivänä eukkoani pelkää, jos juoda tahdon. Ohoh, jopa jotakin.

TOPPO. No, no, saadaan nähdä. Minkähän sille taidat, kun eukkosi sanoo: rahat ovat minun, niitä et tuhlaakaan niin kuten itse tahdot.

RISTO. Minkäkö taidan? Heh, sepä kysymys. Kumpi omaisuutta hallitsee, mies vai vaimo? Tunnetkos sen verran Suomen lakia, veli veikkoseni?

TOPPO. Kyllä minä tiedän, että laki antaa miehelle vallan, mutta näkyypä ne eukot osaavan pitää puoliaan kuitenkin.

RISTO. Pahanilkisillä lienee jonkinlaisia konsteja ja koukkuja, mutta Johannapa ei ole semmoinen.

(Toppo hyräilee pilkallisesti ja panee tupakkaa piippuun.)

RISTO. Niin, niin, naura sinä vain. Ettenkö minä Johannaa tuntisi. Ja kohta saattekin nähdä, olenko minä mies vai kannanko suotta tämmöisiä jaloissani. (Johannan luokse.) Koskas niitä juomia tuodaan sisään?

JOHANNA. Katri hyvä, mene kiirehtimään.

RISTO. Ja pankoot joutuun nyt. Mitä ihmettä ne siellä viivyttelevätkin näin kauan. Aikoja sitten olisi miehille pitänyt väkeviä tarjota. (Katri menee oikeaan.)

JOHANNA. Mitä arvelet Risto? Eikö tämä elämämme alku ole juuri kuin keväisen päivän nousu?

RISTO. Siltäkö se sinusta tuntuu? Herran poika, kuinka kaunis sinä oletkin tänä iltana. Oikein sinua ilokseen katselee. Ja tuo pukukin on komea kuin rikkaan morsiamen ainakin. Kelpaa sinua näyttää omanaan, sen sanon.

JOHANNA. Kunhan sinä vain olet tyytyväinen, muusta en välitä. Ja olethan sinä, Risto?

RISTO. No, se on tietty. Vielä häntä kysyy. Niin minä olen kuin kolmen markan hevonen. Arvaas, kuinka moni tänä iltana tahtoisi olla minun sijassani. Kyllä maar poikain sydämiä kaivelee. Peijakas, kun sais noin rikkaan ja kauniin tytön, ajattelee jok’ainoa itsekseen.

JOHANNA. Vähät heistä.

RISTO. Entäs seppä sitten! Usko pois, hän on haljeta harmiinsa, vaikka koettaa sitä peittää. No, tuollahan viimeinkin tuodaan juomat.

(Katri asettaa tarjottimen pöydälle. Risto kaataa laseihin.)

KATRI. Mitäs ne tyttäret nyt noin toimessaan ovat? Tänä iltana täytyy kaikkien olla iloisia. Ei näitä tänlaisia pitoja vietetä joka päivä.

LIISA. Tuleehan täällä tiedämmä tanssiakin, vai kuinka, Johanna?

JOHANNA. Tanssia saatte niin paljon kuin haluttaa. Risto on käskenyt Hakalan Jannen tuomaan viulun mukanaan.

LIISA. Sepä vasta hauskaa. Minun jo varpaitani kutiaa hyppimisen innosta. Näytänkö teille, kuinka vanhaa piikaa tanssitaan? Antakaahan vähän tilaa.

(Laulaa puoliääneen ja tanssii.)

Raatikkoon, raatikkoon, vanhat piiat pannaan;

Tuon, tuon Kyöpelin vuoren taa,

Ett’ei noita, ett’ei noita pojat naida saa.

LAURA. Oletkos siinä hurjastelematta. Kaikki katsovat tänne päin.

LIISA (lopettaa tanssin.) Katsokoot. Minä siitä viis!

JOHANNA. Sano Liisa: koska sitten saa tanssia ellei häissä.

LIISA. Näettekö, Janne ottaa jo viulunsa esiin. Kohta ilo alkaa. Ja morsianta viedään ensimmäisenä lattialle. Mahdat sinä olla onnellinen tänä iltana, Johanna?

JOHANNA. Onnelleni en tällä haavaa tiedä mittaa enkä määrää. Tänlaista päivää en vielä ikänäni ole elänyt.

LIISA. Miekkonen. Koskahan tulee minun vuoroni?

JOHANNA. Sitten, Liisa kulta, kun se oikea ilmestyy, se jolle Jumala on sinut määrännyt.

LIISA. Niin, kuka sen tietää. Ehkä minun osalleni ei ole luotukaan ketään.

JOHANNA. On varmaan. Sinulle niinkuin mullekin.

RISTO. Terveydeksenne, hyvät vieraat. Tulkaapas maistamaan. Tänä iltana, miehet, saatte juoda niin paljon kuin haluttaa. Minä takaan, ettei meiltä tavarat kesken lopu. Noin. Antakaa mennä pohjaan saakka vaan yksin tein. Kas, niin. Kaadetaanpas kohta toista. Minun häissäni ei pidä kenenkään moittiman ryyppyjen välejä liian pitkiksi.

KATRI. Kun eivät vain joisi itseään pahasti humalaan tänä iltana.

JOHANNA. Eihän nyt toki. Kyllä Risto pitää varalla.

KATRI. Jos hän sen muistaa.

JOHANNA. Tietysti. Ei sitä tarvitse epäilläkään.

LIISA. Ja mitä sitten, vaikka nyt hiukan joisivatkin. Silloinhan miehet aina ovat hauskimmillaan, kun ovat pikkuisen humalassa.

VAPPU. Ettet vähän ajattele, Liisa. Saisit vaan juopon miehen, niin etköhän tuohon hauskuuteen pian kyllästyisi.

LAURA. Mutta tosi se on, ettei nykyiset miehet oikein roveissaan ole muuta kuin pullon ääressä.

JOHANNA. Ei sitä kumminkaan sovi kaikista sanoa. On niitä vielä siivojakin joukossa. Eikös ole, Vappu?

RISTO. Nyt ne ovat täytetyt uudelleen. Ottakaa, miehet. Juokaa, ja juokaa vahvasti, juokaa siksi kuin maailma pyörii ympäri silmissänne, ja korvissanne humisee ja pauhaa pahemmin kuin Tampereen puuvillatehtaassa. Tiedätte silloin juoneenne Riston häitä.

TOPPO. Oikein puhuttu. Huonot pidot ne ovat, joista miehet selvinä kotia palaavat.

RISTO. Ja sitten aloitamme polskan. Eikö tuo viulusi ole jo viritetty, Janne? Annapas sieltä tulla oikeata tanssin säveltä. Noin, noin, hei vaan! Kyllä se Janne osaa. Pankaapa joutuun miehet. Ottakoon omansa itsekukin ja minä otan kainaloisen kanani. (Hyräillen Johannan luokse.) Kitkat, katkat, pitkät matkat. Sinä ja minä ja Sirkan Liisa, Puntun Paavo ja Juortanen Jussi, Kapakka Lassi ja Myllärin Matti –

JOHANNA. Kuulehan, Risto. Pari sanaa ensin.

RISTO. Vaikka kolme. Vai niin. Oikeinko sitä mennään loitomma, ettei muut kuule. No, mitä maailman päivinä sinulla nyt onkaan?

JOHANNA. Eihän täällä vain ruvettanekaan pitämään pahaa elämää tänä iltana? Minua jo alkaa pelottaa.

RISTO. Pahaa elämää. Kissa vieköön. Sitäkö varten sinä noin totiseksi kävit. Älä turhia. Mitä pahaa elämää täällä pidettäisiin.

JOHANNA. Jos miehet ryyppivät liiaksi ja humaltuvat.

RISTO. Entä sitten. Kerrankos semmoista tapahtuu. Olletikin tällaisissa pidoissa. Eihän tuo niin kumma olisi.

JOHANNA. Se turmelisi meiltä koko hääilon. Risto kulta, olethan sinä ainakin varuillasi.

RISTO. Niin minäkö? (Hyräilee.). Enkös minä häissäni sais’ olla vähän päissäni? – Ei se ole mies, eikä mikään, tiedätkös, joka ei koskaan uskalla edes väkeviä nauttia.

JOHANNA. Hiljaa, hiljaa, älä puhu niin kovasti. Sinä lasket leikkiä, Risto, et sinä tarkoita sitä, mitä sanot. Minä häpeäisin silmäni maalle, jos sinä joisit itsesi humalaan.

RISTO. Kas vain! Näyttää siltä, kuin – Kuules, Johanna, älä sinä unohda, mitä pappi meille äsken lausui.

JOHANNA. Mitä niin?

RISTO. Että mies on vaimon pää.

TOPPO. Mies on vaimon pää, niinkuin kissa on hiiren pää.

KUSTAA. Ja myöhä on hiiren haukotella, kun on puoliksi kissan suussa.

RISTO. Oikein, Kustaa, oikein, ha, ha, ha. Myöhä on hiiren haukotella, kun on puoliksi kissan suussa. No, Johanna, jokos aloitamme?

JOHANNA (laskee molemmat kätensä Riston käsiin) Aloittakaamme!

(Kaikki astuvat paikoilleen ja tanssivat polskaa. Tanssi käy yhä vilkkaammaksi, ilo nousee korkeimmilleen. Silloin aukeaa ovi ja Heikki raastaa sisään Homsantuuta, joka kaikin voimin panee vastaan. Tanssi taukoaa; itsekukin jää paikoilleen.)

HOMSANTUU. Minä en tahdo tulla, kuuletkos, minä en tahdo! Laske minut irti! sinä pakanan pallinaama, taikka minä puren sormesi poikki.

RISTO. Kerttu! (Vetäytyy syrjään.) Mitä ihmettä tästä nyt tuleekaan.

HEIKKI. Siivolla, siivolla! Herran poika, niin hän riehuu kuin Penttinen pappilan kaivossa. Kas, kas, kuinka terävät kynnet sillä on. Kiusan kappale!

HOMSANTUU. Annatko mun olla.

HEIKKI. Älä siinä suotta hihise, tulla sinun kumminkin pitää. Ei auta tässä velikullatkaan. Kustaa, ota sinä toisesta kädestä.

JOHANNA. Ei, ei, älkää häntä väkisin tuoko.

KUSTAA. Sittenpähän kumma lienee, ellei kaksi miestä tuommoista tytöntypykkää voittaisi. (Viskaavat hänet yhdessä tempauksessa keskelle lattiaa.) Kas noin! Semmoisia puhvia minä annan, sanoi Vallas, kun päänsä lankkuun puski.

TOPPO. Mikä hiiden poropirkko tuo on?

(Kaikki nauravat ja suhisevat; tytöt vetäytyvät kuiskutellen vasempaan. Homsantuu seisoo jäykkänä, kädet nyrkissä kupeilla, katsellen tuimasti ympärilleen.)

JOHANNA. Tervetuloa, Kerttu!

HOMSANTUU. Tuli nyt nurkkihin nuhina, sekä soppihin sohina.

KUSTAA. Etkö kuule, Homsantuu, morsian puhuttelee sinua.

HOMSANTUU. Nimeni on Kerttu.

JOHANNA. Tervetuloa häihimme, Kerttu!

HOMSANTUU. Pilkkapuikoksenneko minut tänne haetitte? (Kädet lanteilla.) Hyvä! Tässä olen nyt. Tehkää parastanne. Koettakaa saatteko minusta enemmän kuin minkä kirves kivestä saa.

TOPPO. Ken on tuo satapaikkainen tytönhuitukka, jonka ikenet on irvallaan ja silmät kiljan kaljallaan.

KUSTAA. Etkö sinä Homsantuuta ole ennen nähnyt? Hänet tuntee muuten koko maailma.

HOMSANTUU. Sama juuri, jota kilvan olette kiehuttaneet kielikattilassanne ja hautoneet hammastenne välissä. Paljonko siitä työstänne lienette hyötyneet. Sanokaapa pilanpäiten. Syntiä saitte sydämen täyden, mutta sitähän teillä oli yllin kyllin jo entuudeltakin.

TOPPO. Voi, saksan pukki, sitä sappea. Tohtiiko tuota ollenkaan lähelle mennä, vai suihkuaako sen suusta tuli, lenteleekö kipinöitä kielen alta.

JOHANNA. Pois, Toppo! Kerttua ei saa kukaan pilkkanaan pitää, hän on kutsuttu vieras, niinkuin kaikki muutkin. Ehkä tahtoisit tulla tuonne toisten tyttöjen luokse, Kerttu?

HOMSANTUU. En.

JOHANNA. Minä takaan, että he kohtelevat sinua hyvin, jos vain sinä puolestasi olet heille ystävällinen.

HOMSANTUU. Ennen minä kuusia kumarran, kuin kumarran kunnottomia; ennen leppiä lepytän, kuin lepytän lempoloita.

LAURA. Tuo hävytön!

KATRI. Kuinka hän uskaltaakin!

KUSTAA. Emmeköhän sieppaa tyttöä uudelleen käsikynkästä ja vie häntä samaa tietä jälleen pois.

HEIKKI. Ja samaa hamppua, jolla hänet toimmekin.

JOHANNA. Hiljaa! Ei saa noin katkeroittaa hänen mieltään. Kuulettehan, se on kylläkin katkera jo ennestäänkin. Kerttu, lasi viiniä, jos saan tarjota.

HOMSANTUU. En huoli.

TOPPO. Verkkasen tuli! Ei hän olekaan ruma, kun tarkemmin katson. Kaula on kuin kanervan varsi, huulet kuin hunajametsä ja poskipäät kuin kaksi puolikypsää puolukkaa. Vähällä pitää etten jo rupea häntä rakastamaan.

HOMSANTUU. Tule vain lähelle, niin revin sinulta silmät päästä.

TOPPO. No, no, ethän nyt kumminkaan. Saapa kattikin kuningasta katsoa, ellei muualta, niin uunin päältä.

HOMSANTUU. Pakenetko, koira!

TOPPO (kavahtaa takaisin). Älä, luojan luoma.

HOMSANTUU (jälleen kylmänä ja tyynenä). Liekö minut luoja luonut, vaiko synti synnyttänyt.

JOHANNA. Älä välitä heistä, Kerttu. He eivät saa sinulle tehdä mitään pahaa, niin kauan kuin olet minun turvissani.

HOMSANTUU. Sinun turvissasi? Olenko minä mikään vaivainen, että minä turvaa tarvitsen? Mene loitommalle minusta. Sinua vihaan vielä enemmän kuin noita toisia.

JOHANNA. Tyttö parka! Mikä sinun nuoren sydämesi on noin koventanut?

HOMSANTUU. Kysy sitä noilta kylän herjoilta. Ja kysy sitä ennen kaikkea omalta kurjalta sulhaseltasi, joka piilee tuolla toisten takana, eikä uskalla tulla näkyviini.

JOHANNA. Ristoa et saa soimata. Hän ei ole sinulle tehnyt mitään pahaa.

HOMSANTUU. Mahdan sen tietää.

JOHANNA. Astu esiin, Risto. Älä anna hänen loukata kunniaasi ilkeillä syytöksillään.

(Risto tulee verkalleen esiin.)

JOHANNA. Näet, Homsantuu, eikö hän uskalla.

HOMSANTUU (katselee hetken äänetönnä Ristoa, puhkeaa sitten raivosta tukahdetulla äänellä puhumaan). Petit vaivainen valasi, söit kuin koira kunniasi.

RISTO. Valehtelee, hi, hi, hi. Voi, peijakas, kuinka hän osaakin omiansa panna.

JOHANNA. Ja sitä sinä vain naurat, Risto.

HOMSANTUU (menee lähemmäksi Ristoa, käsi ojennettuna). Valehtelenko minä? Katso minua suoraan silmiin ja sano vielä kerran se sana, jos voit.

JOHANNA. Voithan sinä, Risto!

RISTO (naurahtelee hiukan hämillään, kääntyy pois ja lausuu puoliääneen miehille). Joutuu sitä johonkin tässä maailmassa, minkä sittapörrö seipääseen.

JOHANNA (tukahduttaen heräävää tuskaa). Tee, niinkuin hän käskee, Risto. Minä tiedän, että sinä voit.

(Hetken äänettömyys.)

JOHANNA. Katso häntä silmiin, Risto. Syytön sinä kumminkin olet.

HOMSANTUU. Käänny päin, jos uskallat, sinä kurja.

JOHANNA. Tuolla tavalla annat itseäsi herjata kaikkien kuullen. Olisinko mies, kyllä häneltä suun tukkisin. En säälisi mokomaa ollenkaan.

HOMSANTUU. Joko paljastat kyntesi sinäkin, laupias samarialainen? Mainiota! Tuota juuri halusinkin. Tulkaa nyt kimppuuni jok’ainoa, minä en teitä pelkää. Minä huudan sittenkin, että kajahtaa korvissanne: Risto on sanansa syöjä, valansa rikkoja, kunnottomin konna, pahin petturi auringon alla.

JOHANNA. Suuri Jumala, etkö sinä puolusta itseäsi, Risto? Kiellä häntä jo viimeinkin; masenna tuo käärme, joka sylkee maihin myrkkyänsä.

HOMSANTUU. Kiellä? Masenna? Minuako? Oho! Kiven alla on kieltäjäni, maan alla masentajani.

RISTO. Mitä sinä nyt joutavia pauhaat, Kerttu. Sovitaan pois kaikki vanhat vihat, syödään kissan kirppulihat. Ja sitten tanssimme polskaa, se on toista kuin tyhjästä riiteleminen. Minä vielä kaadan sinulle viiniäkin, Kerttu, tulepas juomaan.

HOMSANTUU. Kelvoton! Viinilläkö tahdot syntivelkaasi viruttaa?

RISTO. Olipa tämä nyt sitten hyvinkin suuri synti. Kantänka, sanoi ruotsalainen. Kerrankos nuori mies hiukan narrailee kaunista tyttöä, ja etenkin tuonlaista halvempaa naista, kuin sinä olet, Kerttu parka, ilman että hänellä on sen totisempia aikomuksia. Eikös ryypätä, miehet?

HOMSANTUU (melkein mieletönnä). Seis! (Tukahdetulla äänellä.) Minulla on vielä sana sanottavaa, ryyppää sitten vasta. Sinä teeskentelit rakkautta, kun petos asui mielessäsi, sinä ehdollasi syöksit minut turmioon. Niinpä sinun pitää myös ansaittu palkkasi saaman. (Ottaa povestaan sormuksen, jonka heittää Riston eteen.) Tuon kihlasormuksesi kanssa viskaan viimeisenkin hellemmän tunteen sydämestäni. Tästä hetkestä lähtien leimuaa siellä vain vihan ja kostonhimon liekit. Minun kiroukseni seuraa sinua aina kuolemaan saakka, vielä haudan tuolle puolenkin se ulottuu. Se painaa hartioitasi kuin vuori, se kalvaa rintaasi kuin mato, yötä päivää se sinulle muistuttaa kenen onnen ja elämän olet sortanut.

JOHANNA. Auttakaa – minä pyörryn.

YRJÖ. (vie häntä tuolille istumaan). Vettä, tuokaa vettä.

VAPPU (antaa Johannalle vettä ja hieroo hänen ohimoitaan).

HOMSANTUU. Joko nyt surkastuu tuo lemmen kukka? Joko lakastuu tuo kirkkokunnan kirkkain ja kansakunnan kaunein? Eihän vielä ole aika tullut. Nauti ensin sitä onnea, jonka toisen kadotukselle olet perustanut, nauti iloa ja lemmen ihanuutta niin kauan kuin voit. Minä sillä välin kiertelen kuin huuhkain teidän onnenne majaa ja huudan: kostoa, kostoa, kostoa! (Syöksee ulos.)

(Äänettömyyttä ja hämmästystä.)

VAPPU. Kuinka on sinun laitasi, Johanna?

YRJÖ. Varsin huonosti, pelkään.

JOHANNA. Ehkä se menee ohitse. – Olkaa tässä luonani te molemmat.

TOPPO. Mutta kas, siinä tytössä oli vasta pippuria. Oikein tulista turkin pippuria. Voi, sen pahanen päivä! Niin seisoi Ristokin hänen edessään kuin vaivainen syntinen, eikä saanut sanaakaan suustansa.

KUSTAA. Entä me muut sitten. Lempo vieköön, en ole minäkään usein niin nolostunut kuin äsken.

LAURA. Siinä se nähtiin. Eikö käynyt aivan niinkuin minä jo sanoin.

KATRI. Tarvitsi Johannankin häntä tänne tahtoa. Tietäähän sen hyvin entisestäkin, ettei Homsantuu osaa ihmisiksi olla.

RISTO. Uh, uh, totta toisen kerran. Tämä pöyristys ei lähde ruumiista muulla kuin viinalla. (Täyttää lasit.) Mitä sinä sieltä haet, Toppo?

TOPPO. Katselen, mihin se sormus joutui, jonka tuo visapää heitti maahan.

RISTO. Anna velikulta olla, ei se maksa vaivaa. Se oli vaan tuommoinen vaskinen sormus: joutava, pahanpäiväinen, vaikka hän, hupakko, sitä povellaan kantoi. Tule ennen ottamaan ryyppy. Maljanne, miehet!

(Kolme kovaa lyöntiä kuuluu seinään. Kaikki säpsähtävät, varsinkin naiset.)

NAISET. Herra siunaa, mikä se oli?

LEENA-KAISA. Kalma löi.

ANNA-MAIJA. Vai lienee maailman loppu käsissä.

TOPPO (katsoo ikkunasta). Eikö lieto! Homsantuu se vain seinää jymäytti, koska hän nyt tuolla nyrkkiä pui ja hyppää kuin villitty.

RISTO. Ulos miehet! Ottakaa kiinni se riivattu ja viekää poliisikamariin.

JOHANNA. Ei, antakaa hänen olla rauhassa.

RISTO. Mitä vielä. Putkaan tyttö vain ja pian.

TOPPO. Myöhäistä! Hän juoksee pois, ette häntä enää kiinni saa. Tuolla hän jo lentää niin kaukana, ettei koko tytöstä näy muuta kuin hame, joka tuulessa liehuu.

RISTO. No, menköön sitten. Mutta peijakas hänet perii, jos hän vielä kerran mailleni tulee.

LIISA. Semmoinen heittiö. Kun tärväsi koko ilomme. Saa nähdä, tuleeko tästä enää tämän parempaa.

LAURA. Tuskin, koska morsiankin näyttää noin surkealta.

LOTTA. Nämäpä vasta häät. Totta tosiaankin. Kannatti näitä tämmöisiä varten ostaa kukka rintaansa.

KATRI. Ja minun kun piti vielä sijainen toimittaa, kun ei rouva muuten olisi laskenut.

VAPPU. Onko sinun jo helpompi olla, Johanna?

YRJÖ. Ehkä tahdotte vielä vähän vettä?

JOHANNA. En minä tarvitse enää mitään. Kun vain jaksaisin sen verran, että pääsisin täältä pois.

RISTO. Johanna taisi säikähtyä vallan hukkaan. Älä huoli olla milläsikään koko asiasta. Ei siitä semmoisesta kannata pahaa mieltä pitää. Kuuletkos! Ei, mutta katsokaas, kuinka hän on lapsellinen. Itkee nyt tuota.

VAPPU. Onko se ihme? Menköön kukin itseensä. Ei mahtaisi olla niinkään hauskaa juuri hääiltana kuulla tuonlaisia sulhasestaan.

RISTO. Minkälaista?

VAPPU. Petoksia.

RISTO. Petoksia! Kaikkea mun pitää kuulla. Vai petoksia. Olette te oikein hassuja. Petostako sekin on, jos tyttöjä hiukan narraa. Semmoista aina tapahtuu.

TOPPO. Miesten narriksihan ne naiset on luotukin maailmaan. Eipä niillä mitä virkaa liene muuta.

RISTO. Niinpä kyllä. Ja mitä pahaa siinä on, jos nuori mies kauniita tyttöjä rakastelee. Ei hän silti voi kaikkien kanssa naimisiin mennä, eipä vain.

VAPPU. Mutta olittehan kihlannut tuon tytön, sen kuin ymmärsin. Minkätähden sitten jätitte hänen noin vain?

RISTO. Minkätähden, minkätähden! Sepä kysymys. Tietysti sentähden kun sain paremman. Tottahan Johanna toista on kuin Kerttu, jolla tyttöparalla ei ole kunnon hamettakaan, saatikka sitten rahoja pankissa niinkuin tällä. Ennemminhän minä toki sinut otin, Johanna, etkä suinkaan sinä minulle siitä vihaa kanna, vai kuinka, he he, he.

JOHANNA (nousee). Pois minun täytyy päästä, – pois vaikka mikä olisi. Auttakaa minua, tytöt, irti näistä koristuksista.

RISTO. Mitä nyt? Mihin sinä aiot? Kesken kaikkea. Sano, hyvä ihminen.

JOHANNA. En tiedä, kun vain pääsen pois. Tottapahan sitten selviää. Sen kumminkin tunnen, että me kaksi emme sovi yhteen.

RISTO. Herra tule ja puserra, onko hän menettänyt järkensä?

KATRI. Mitä sinä ajattelet, Johanna. Vallanhan sinä laitat itsesi ihmisten naurettavaksi.

LAURA. Vastikään vihiltä päässyt ja nyt jo tahtoisi erota miehestään. Ei semmoista ole ikipäivinä kuultu.

LOTTA. Ja mokomastakin syystä sitten. Hullun naikkosen tähden. Niin juuri; eihän Homsantuuta kukaan ihminen pidä viisaana.

JOHANNA. Kuinka kovaan nuo neulat panittekaan. En saa niitä millään lähtemään.

(Repii kruunut ja harsot päästään. – Leena-Kaisa ja Anna-Maija tulevat esiin ja asettuvat molemmin puolin Johannaa.)

LEENA-KAISA. Katsokaa kuinka paha henki ihmistä riivaa, kun hänet vain kerran saa pauloihinsa.

JOHANNA. Paha henki? Minua?

RISTO. Niin kyllä. Pahan hengen yllytyksiä tuo on, ei muuta. Ei totisesti olekaan.

VAPPU. Lieneehän, mitä lieneekin, mutta Johannan sijassa tekisin juuri samoin.

LAURA. Toinen hyvä. Yllyttää vielä tuota hassua.

KATRI. Mitäs Vapusta. Ei hän olekaan niinkuin muut. Ajattelee aina toisin kaikissa asioissa.

LEENA-KAISA. Vappu on maailman lapsi. Älä kuuntele häntä.

VAPPU. Mutta ajatelkaa, hyvät ihmiset, pikkuisen. Kuinka saattaisi elää yhdessä semmoisen miehen kanssa, johon ei voi luottaa. Mahdotonta suorastaan. Ennemmin toden totta menisin kaivoon.

JOHANNA. Niin se on. Ennemmin kaivoon taikka sikoja paimentamaan. Älkää minua estelkö, vaan antakaa minun mennä.

ANNA-MAIJA. Onneton, näinkö pian sinä pyhän vihkivalasi unohdat?

JOHANNA. Vihkivalani? (Painaa päänsä alas.)

LEENA-KAISA. Näinkö sinä miehesi tahdolle olet alamainen? Näinkö häntä miehenäsi ja herranasi kunnioitat?

ANNA-MAIJA. Emmekö kaikki olleet tässä todistajina äsken, kun sinut Riston haltuun annettiin, ollaksesi häneen elinkautesi sidottuna?

LEENA-KAISA. Ja käyttäytyäksesi kaikessa niin, että miehellesi kelpaisit.

RISTO. Että miehellesi kelpaisit. – Niin papin sanat kuuluivat.

ANNA-MAIJA. Kohta ensimmäisessä vastoinkäymisessä olet nyt kuitenkin valmis luopumaan hänestä, jonka tähden luotu olet. –

RISTO. – sillä vaimo on luotu miehen tähden eikä mies vaimon tähden. – Senkin pappi luki virsikirjasta.

ANNA-MAIJA. – olet valmis luopumaan hänestä, jonka tähden luotu olet, seurataksesi pahan hengen houkutuksia ja omaa lihallista mieltäsi. Voi, sitä kadotuksen syvyyttä, jonka partaalla sinä ihmisparka, seisot.

JOHANNA. Taidatte olla oikeassa. En tullut tuota ajatelleeksi. Hyvä Jumala, mitä nyt teen?

LEENA-KAISA. Rukoile anteeksi mieheltäsi ja pyydä häntä kärsimään heikkouttasi, muistaen, että hänet on varustettu vahvemmalla luonnolla ja suuremmalla viisaudella.

RISTO. Kyllä, – kyllä minä sen muistan. Ja että minun tulee vaimoa parhaakseni hallita. Kaikki se vihkimäluvussa sanotaan. Enkä minä turhista vihaa pidä, vaan olen myös valmis antamaan Johannalle anteeksi.

LAURA. Kuuletteko, kuinka hyväluontoinen hän on. Ei pahaa sanaa kaikesta tästä.

KATRI. Noin ei olisi moni mies Riston sijassa tehnyt. Johanna saa kiittää onneaan.

VAPPU. Lähde jo pois, Johanna. Minun luonani saat asua ensi aluksi.

JOHANNA. En minä voi erota miehestäni. Olisihan se suuri synti.

VAPPU. Ja mitä se olisi. Synti? Korjata erehdystä, jonka huomaa tehneensä. En jaksa kuunnella.

JOHANNA. Sinä et muista, että pappi on meidät yhteen vihkinyt.

VAPPU. Vaikka kohta, mitä se tähän kuuluu.

LAURA. Siunaa ja varjele, minkälainen pakana hän on. (Ulkona huudetaan: Morsian ulos!)

KATRI. Kas niin! Nyt tahdotaan taas morsianta ulos ja hänen pukunsa on tuommoisessa epäjärjestyksessä.

LOTTA. Istu tähän tuolille, Johanna, niin laitamme kaikki kuntoon jälleen tuota pikaa.

KATRI. Kuinka ne pauhaavat. Odottakaahan siellä nyt siunaama hetki ja olkaa hiljempaa. Kyllä meitä vähemmälläkin saatte nähdä. No, – ehkä se jo kelpaa. Kunhan on vähän sinnepäinkin. Lähdetään jo.

(Menevät ikkunan eteen. Eläköön-huutoja kaikuu. Risto ryyppää ja tarjoaa miehille.)

VAPPU. Noinkohan sitä ennen Vanhan testamentin aikaan uhrilampaillekin huudettiin, kun niitä teurastettaviksi vietiin. Mitä luulette, Leena-Kaisa?

LEENA-KAISA. Sitä minä en tiedä. Mutta kuinka niin?

VAPPU. Muuten vain kysyn.

LEENA-KAISA. Taidat viisastella. Tuommoinen puhe on muuten hyvin sopimatonta häävieraalle.

VAPPU. Poispa minä täältä lähdenkin. – Jää hyvästi, Johanna!

JOHANNA. Nytkö jo? Viivy vielä hetkinen, Vappu!

VAPPU. Ei, kiitos paljon. Hääilosta olen tällä kertaa saanut tarpeekseni. Hyvästi vain kaikki. (Menee.)

RISTO. Olipa sillä helkkarin kiire. Hääilosta saanut tarpeekseen! Vastahan se, tiedämmä, oikein alkaakin. Panepas polskaa, Janne taas, niin pääsemme tanssimaan.

KATRI. Se oli hyvä sana. Tanssia meidän täytyy, että morsiamenkin poskille tulee puna. Näettekö, kuinka kalpea hän on?

JOHANNA. Jättäkää tanssi tänä iltana, ei se enää käy.

RISTO. Mikäs sitä estää? Nyt se vasta käykin, kun on vähän lasia kallisteltu. Ota sinä, Toppo, Johanna pariksesi, minä tanssin tuon iloisen Liisan kanssa. (Hyräilee.) Likka nätti ja sorea, poika potra ja korea, Likka tanssivi somasti, poika polkevi kovasti. – Eikös niin Liisa?

TOPPO (kumartaa Johannalle). Saanko luvan.

JOHANNA. Minä istun ennemmin tässä ja katselen.

RISTO. Mitä nyt taas?

JOHANNA. En minä jaksa, Risto. Olen niin väsynyt, ja aivan kuin kuumeessa. Varmaan kaadun, jos menen lattialle.

RISTO. Vieläkös vain. Tule pois joukkoon. Tietysti sinun täytyy tanssia, kuinkas muuten.

TOPPO. No, Johanna! Anna huolia honkasien, surra suuren suopetäjän ja tule sinä meidän kanssamme jalkoja heittelemään.

RISTO. Joutuun, joutuun, Johanna. Kas niin. Ja te muut myöskin. Älkää viivytelkö noin, eihän tällä lailla ikinä pääse alkuun.

(Janne soittaa; kaikki asettuvat paikoilleen).

ANNA-MAIJA. Onneksi saimme Johannan järkiinsä sentään.

LEENA-KAISA. Jumalan kiitos, että kaikki päättyi näin hyvin. Minä jo pelkäsin, mitä tästä piti tulemankaan.

(Polska alkaa.)

Esirippu.