Työmiehen vaimo: Kolmas näytös
| Toinen näytös | Kolmas näytös. Työmiehen vaimo Kirjoittanut Minna Canth |
Neljäs näytös |
Metsäinen seutu. Oikealla heinälato. Kuu loistaa.
HOMSANTUU (tulee oikealta). Pois täältä, kauas kauas pois. – Aina sinne, missä ei kuu kumota eikä aurinko paista. Taikka järven pohjaan tuonne, niin syvälle mutaan, ettei aallotkaan sieltä kadonnutta löytäisi. Mitä minä maailmassa teen? Ei minulla ole täällä sijaa; ei yksikään ihminen minua kaipaa eikä itke. Miksi, Jumala, loit näin kurjan olennon, josta ei kenellekään ole iloa, ja jota ei kukaan, kukaan, ei kukaan rakasta. (Heittäytyy puun juurelle vasempaan ja puhkeaa haikeaan itkuun.
– Vasemmalta tulee mustalaisjoukko, Helka edellä, Hagert, Ilona ja heidän kaksi lastansa jäljessä.)
HELKA. Hei, tulkaa tänne! Täällä on lato, jossa saamme oivallisen yösijan. Heinissä makaamme tuolla paremmin kuin höyhentyynyillä.
ILONA. Muori, näetkö tuolla on joku pitkällään puun alla.
HELKA. Totta maar’, siellä on ihminen. Hei, kuka se?
HOMSANTUU. Maan mato, tuonen toukka, kalojen ruoka.
HELKA. Kies’avita, jopa sinä olet meitä melkein kurjempi. Mistä olet, poloinen?
HOMSANTUU. Mistäkö olen? Niin, sanoisin, jos tietäisin. Onko turvattomalla tupaa, onko onnettomalla katosta? Sorsalla on sijansa, Allilla tyynet asunnot, mutta kovaosaisella on vaan korpi kotona, salo saunana ja aidan soppi suojana.
ILONA (Hagertille). Kuuletko, Hagert, hänen puhettaan? Ei hänellä ole kotoa enempää kuin meilläkään.
HAGERT. Ole hiljaa. Luuletko hänen sittenkään tahtovan tulla meidän seuraamme.
HELKA. Kovin näytät vielä nuorelta ja kuitenkin olet jo noin onneton. Eikö sinulla ole ketään maailmassa, joka sinusta pitäisi huolta? Vanhempia, sukulaisia, taikka tuttuja edes?
HOMSANTUU. Ei ketään. Äitini on tiellä tietymättömällä, isäni lepää nurmen alla kirkkomaassa. Tuttuja ei ole muita kun taivaan tuiskut ja tuulet, ystäviä ei armaampia kuin ahon ainaiset ahavat. Mutta mitäpä siitä. Ne eivät kumminkaan suotta soimaa, eivätkä niin kovalasti petä kuin ihmiset.
HELKA. Totta, lapseni, totta!
HOMSANTUU. Tästä lähtien en enää menekään ihmisten ilmoille, sillä heidän pariinsa en kumminkaan sovi. Yksin on hyvä olla. Ei ole kenenkään tiellä, ei kenenkään pilkattavana, eikä turmele silmiä keltään.
ILONA. Voi, Hagert, minun käy niin sääli tuota onnetonta.
HAGERT. Anna nyt, kun äiti häntä puhuttelee.
HELKA. Mikä sinun on nimesi, tyttö raiska?
HOMSANTUU. Kerttu.
HELKA. Kerttu? – Kuuletko, Hagert, hänen nimensä on Kerttu. Entä sukunimesi, sukunimesi, lapsi?
HOMSANTUU. Väänänen.
HELKA. Tuusniemeltä?
HOMSANTUU. Sieltä oli isäni.
HELKA. Ja äitisi, lapsi, kuka oli äitisi?
HOMSANTUU. Sanotaan hänen olleen teidän heimoanne, sanotaan hänen jättäneen isäni, kun olin vielä pieni, vain kapalolapsi. Eikä hänestä sittemmin ole mitään kuultu.
HELKA. Tule tänne sieltä puun varjosta, lapsi, tänne kuutamoon, että näen silmäsi. Ooh, taivaan taatto, olethan sinä oma Ailini, ihka elävänä. Hagert, katso noita silmiä, tuota otsaa, noita hiuksia. Totta totisesti sinä olet minun lihaani ja vertani. Tule syliini, lapsi, tule mummosi syliin.
HAGERT. Terve, Kerttu, tässä näet enosi.
ILONA. Ja tässä hänen naisensa. Nyt et enää ole yksin, Kerttu, sinulla on sukulaisia ja ystäviä.
HOMSANTUU. Minulla sukulaisia, ystäviä? Onko se mahdollista? Entä äitini, missä on hän?
HELKA. Maan povessa, lapsi. Heliät hiekat ovat hänen silmänsä peittäneet jo ummelleen kuusitoista vuotta. Äitisi sai paljon kärsiä, Kerttu, maailman rantaa vaeltaessaan. Kaikki tuimimmat tuulet antoi taivaan taatto hänen ylitsensä käydä.
HOMSANTUU. Äiti raukkani!
HELKA. Näetkös, Kerttu, hän heitti heimonsa, hylkäsi oman sukunsa ja siitä hänelle rangaistus koitui. Turvapaikan ja paremman elannon luuli hän saavansa, kun meistä erosi, mutta silloin vasta poloisella apeat mielialat alkoivatkin. Miehensä kodissa hän oli kuin karilla lokkien seassa. Häntä vihattiin sukunsa tähden, sorrettiin ja vainottiin, siksi kunnes hän, lapsi sylissä, pakeni jälleen luoksemme. Mutta nuo pedot ajoivat häntä takaa ja riistivät sinut hänen rinnoiltaan, eikä siitä hetkestä saakka äitisi enää tervettä päivää nähnyt. Kaiho kalvoi hänen sydäntään ja vei koitopäiväisen viimein maailman vaivoista pois manalan majaan.
HOMSANTUU (hiljaa itkien.) Onnellinen hän!
HELKA. Monta vuotta on siitä ajasta vierinyt, ja me yhä vain maita mantereita kiertelemme. Mutta vasta nyt vei tiemme takaisin näille kammotuille seuduille. Mikä ihmeellinen sattuma meitä lieneekin yhteen johdattanut. Sinä tietysti tästä lähtien seuraat meitä, vai kuinka, lapseni?
HAGERT. Totta vissiin, Kerttu. Älä ajattelekaan muuta.
ILONA. Me pysymme yhdessä aina kuolemaan saakka, eikö niin, Kerttu?
HELKA. Ja vaikkei olekaan tiluksia eikä kartanoita huostassamme, niin onhan sen sijaan tuo kultainen vapaus. Mitä meiltä puuttuu, kun samoilemme soita ja maita, kun metsissä käen kukuntaa kuuntelemme, taikka kun marjaisilla ahoilla päivän paisteessa venyttelemme. Maantiellä on majamme, turpeessa muut tupamme, ja lämmittävänä lietenä kaikkialla rakkaus ja yksimielisyys. Ei, vaikka mikä olisi, tätä elämää en vaihtaisi, en kuninkaan valtikkaan.
HOMSANTUU. Mummo, minä seuraan teitä. Voi, tästä syntyy uusi elämä. Ja nuo lapset. Teidänhän ne ovat? Tulkaa syliini, pienokaiset, tulkaa. Minä pidän teitä niin hyvänä, niin kovasti hyvänä. Saahan serkku kantaa teitä sylissään aina matkalla, ja hoitaa ja vaalia teitä, saahan?
LAPSET. Saa, saa.
HOMSANTUU. Ja väliaikoina leikimme sokkosilla ja piilosilla ja hippasilla. Ja sitten serkku opettaa teitä tanssimaankin, – kaakkuria, köttöstä, pitkinsiltaa, kopukan vaihtoa ja hallin lumppua. Meille tulee niin hauskaa, niin ihmeen hauskaa. Mutta eikö sinua palella, raukka, kun kaulasi on noin avoinna. Näytäpäs, serkku sitoo huivin ympärillesi. Kas niin, nyt on lapsella lämmin. Mikä sinun on nimesi, pikkuiseni?
TYTTÖ. Ilona minä olen niinkuin äitikin.
HOMSANTUU. Vai olet sinä äitisi kaima. Ja sinä, poikaseni, sinä varmaan olet isäsi kaima.
POIKA. Ei, minulla on oma nimi: Herman Gabriel.
HOMSANTUU. Meistä varmaan tulee hyvät toverit, Herman, uskotko sen?
HERMAN. Kyllä. Ja minä osaan jo laittaa perunapaistikkaitakin, mutta Ilona ei osaa. Mitäs ne tytöt semmoisiin pystyisivät.
HOMSANTUU. Niin – perunapaistikkaita – (Irtautuu lapsista ja nousee levottomana.) Kuinka saatoinkaan sen unohtaa. Mummo, olethan sinä vanha ja kokenut, varmaan tunnet paljon lääkkeitäkin. Etkö voisi laittaa silmille semmoista voidetta, joka estää sokeaksi tulemasta. Minä päivällä heitin multaa erään miehen silmiin ja siitä sanotaan hänen tulevan sokeaksi! Ajatteles, sokeaksi, iäksi päiväksi sokeaksi! Ja minä, kurja, hänet niin onnettomaksi tein. Mummo, jos suinkin voit, niin paranna hänen silmänsä, muuten en koskaan enää saa rauhaa.
HELKA. Minkätähden sinä hänen silmiinsä multaa heitit, lapsi?
HOMSANTUU. Kun minulla on niin paha luonto, mummo. Minä vihasin häntä, raivokkaasti aivan, ja minä tahdoin saattaa hänet turmioon. Olisi vain ollut ase kädessäni, varmaan olisin hänet kuoliaaksi lyönyt. Minä olen niin kiukkuinen ja minulla on niin kauhean häijy luonto.
HELKA. Ja minkä tähden sinä häntä vihasit, Kerttu?
HOMSANTUU. Minkätähden häntä vihasin? Niin, minkätähden! Kaiketi vain sentähden, että häntä ennen niin äärettömästi rakastin.
HELKA. Oliko hän sinut pettänyt?
HOMSANTUU. Älä kysele kaikkia, mummo.
HELKA. Oliko hän sinut pettänyt, Kerttu? Minä tahdon sen tietää.
HOMSANTUU. Ja jos hän olisi sen tehnytkin, mitä sitten? Voiko häntä soimata siitä, että hän jätti mustalaistytön, kun hänellä oli vara valita parempia. Kaikki muut olisivat tehneet samoin.
HELKA. Tietysti, sehän on heidän tapansa. Ei se synti ole, jos mies halpa-arvoisen naisen viettelee ja onnettomaksi saattaa. Tuhannet ovat sen tehneet eikä sitä heille ole viaksi luettu. Ei heitä siitä sakoteta eikä panna linnaan. Voi, teitä kristityitä, minkälaisia te olette. Ulkokullatuita, tekopyhiä, ei muuta. Kyllä ovat hurskaita olevinaan, kun pyhäisin istuvat kirkossa ja kuuntelevat pappinsa ikävää saarnaa, mutta annas, kun selkänsä kirkkoon kääntävät, niin kohta susi astuu esiin lampaan nahasta. Toisin ne kurjat opettavat, toisin ne elävät, se on totinen tosi. Ja olen minä niin mustalainen kuin olenkin, mutta sen vaan sanon: minua nuo ihmiset inhottavat.
HAGERT. Älä kaikkia sentää tuomitse, muori. On lampaan päässä hyviäkin paikkoja.
HELKA. Minä en ole hyviä nähnyt, niin paljon kuin olenkin maailmaa vaeltanut. Yhtäläisiä ovat kaikki, ei toinen ole toistaan parempi. Ja meitä he sitten vielä hylkivät, pitävät meitä koiriaan halvempina. Sanovat Jumalansa meitä kironneen ja ikuiseen maanpakoon tuominneen. Ja yhtäkaikki pitäisi meidän käymän kirkossa, ja palveleman tuota Jumalaa. Kyllä kai! Kuinka olikaan asia? Sinä tahdoit minua auttamaan sitä miestä, joka sinut on pettänyt? Laittamaan voidetta hänen silmilleen?
HOMSANTUU. Niin, mummo, jos vain suinkin voit sen tehdä.
HELKA. Voisin kyllä, mutta minä en tahdo. Kuuletko, minä en tahdo. Pikemminkin laittaisin hänelle sellaista voidetta, joka viimeisenkin valkeuden hänen silmistään veisi. Niin siihen minulla, jumaliste, olisikin halua.
HOMSANTUU. Sinä voisit parantaa hänen silmänsä etkä tahdo. Etkö sittenkään, vaikka tiedät, että minun täytyy hukuttaa itseni, jos hän tulee sokeaksi.
HELKA. Mitä hullua! Sinäkö hukuttaisit itsesi sen miehen tähden, joka sinut on pettänyt? Sinä niin paljon säälisit noita petoja, jotka äitisi kuolemaan saattoivat ja jotka heimoasi kiroavat. Ei! Niin mieletön ei ole minun tyttäreni tytär. Sitä et saa minua uskomaan.
HOMSANTUU. Mummo, lyhyesti: parannatko hänen silmänsä, vai et?
HELKA. En! Ja vaikka hän iankaikkisesti pimeydessä vaeltaisi, en! En sittenkään, en!
ILONA (kietoo kätensä Homsantuun kaulaan). Kerttu, älä tällä hetkellä puhu mummolle enää mitään siitä asiasta. Odota siksi kuin hänen mielensä lauhtuu.
HELKA. Mitä kuiskuttelet siellä, Ilona? Pois, latoon tuonne lapsinesi. Ja heinille nukkumaan nyt kaikki. Sinä myöskin, Kerttu. Taikka jäähdyttele vaan ensin luontoasi täällä ulkona, jos niin tahdot. Mutta älä puhu minulle sanaakaan enää siitä miehestä, muista se. (Menee toisten jäljessä latoon.)
HOMSANTUU. Hyvästi, mummo! Hyvästi, te kaikki. Minua ette enää näe. Parempi olla järven pohjassa siikojen sisarena, kuin tuommoisten kovasydämisten sukulaisten parissa. (Aikoo lähteä.)
RISTO (oikealta). No, hei! Sainpa kuin sainkin sinut käsiini. Jo minä arvasin, ettei sinua muualta ollut etsiminen kuin Niittylän heinäladosta.
HOMSANTUU. Kuinka on silmiesi laita, Risto? Tuletko tottakin sokeaksi?
RISTO. Pahaa pelkään. Eihän niitä tahdo kärsiä katsella paljon ollenkaan. Varsinkaan tällä toisella.
HOMSANTUU. Mutta rohdot ja voiteet? Eikö niistä ole apua?
RISTO. Mitäs tyhjää. Kahta hullummin rupesi vain kirvelemään.
HOMSANTUU. Miksi et minulle kosta, Risto? Ottaisit puukkosi ja pistäisit sen rintaani.
RISTO. Johan nyt. Siitäkö ne sitten paranisivat.
HOMSANTUU. Kun voisin edes jollakin tavalla tämän sovittaa sinulle, Risto.
RISTO. Ja tahtoisit sen todellakin tehdä, Kerttu? Totta puhuen, siinä toivossa tänne tulinkin jäljessäsi.
HOMSANTUU. Josko tahtoisin! Kysy sitä. Henkeni antaisin, kun vain saisin sinulle näkösi jälleen.
RISTO. Se nyt on mahdotonta. Mutta voisithan minua hyvittää jollakin muulla tavalla.
HOMSANTUU. Risto, minä tiedän! Itse et enää voi ansaita elatustasi, jos tulet sokeaksi. Mutta minä teen työtä ja elätän sinua. Ja minä jaksan tehdä, saatpa nähdä. Ei ole kellään niin paljon voimia kuin minulla. Kuinka hullu olinkaan. Järveen päätin jo mennä, kun olin niin suuttunut itseeni ja elämään. En tullut ajatelleeksikaan että voisin olla sinulle avuksi ja hyödyksi.
RISTO. Saattaisihan tuo tosiaankin olla. Mutta naisen työstä maksetaan niin vähän. Ei niillä tuloilla pitkälle juosta.
HOMSANTUU. Niinpä tiedän minä toisenkin neuvon. Kuljen markkinoilla ja tanssin ja laulan. Ja herrojen juomatiloissa vielä paremmin. Ooh, kyllä minä keinot keksin. Muistatko kuinka paljon rahaa nuot herrat tänäkin päivänä antoivat minulle torilla.
RISTO. Niin, tuo ei ole hullumpi tuuma. Jotakin sinnepäin minäkin ajattelin.
HOMSANTUU. Sinä elät kuin kreivi tästä lähtein, Risto. Aina vähän päästä minä kannan sinulle rahoja. Ja silloin käy mielesi joka kerran iloiseksi. Eikös niin, Risto?
RISTO. Se on tietty. Kun saan rahaa.
HOMSANTUU. Mikä hupakko minä olen. Itken ja nauran yhtäaikaa. – Tuntuu niin hyvältä ja kevyeltä nyt, vaikka kyyneleet vielä silmissäni. Ihme, etten kohta huomannut, millä tavalla voisin vähän parantaa tuota onnetonta tekoani.
RISTO. Olet sinä yhtä kaikki oikein soma. Semmoinen kummallinen luonto. Niin äkeissäsi vielä tänä aamuna ja nyt noin hyvä taas. Mihin sinun kiukkusi joutui, kun siitä ei enää ole merkkiäkään jäljellä?
HOMSANTUU. Se vaipui kuin vaha tuleen. Katosi kuin kaste kankaalta. Älä sitä enää muistele, Risto. Häpeän jo itsekin tyhmyyttäni.
RISTO. Mutta tiedätkö mitä, Kerttu?
HOMSANTUU. Anna kuulla.
RISTO. Ota minut mukaasi, niin kuljemme yhdessä markkinoilta markkinoille ja kokoomme rahaa oikein kosolta.
HOMSANTUU. Yhdessä? Sinäkö ja minä?
RISTO. Niin, me molemmat juuri. Näes, minä kumminkin tunnen paremmin herrojen kokouspaikat ja sen semmoiset. Et sinä niistä selkoa saa, ellen minä tule sinua neuvomaan ja viemään.
HOMSANTUU. Mutta kuinka voit sen tehdä, jos sokeaksi tulet?
RISTO. Ehkä en sentään tulekaan. Niin, tarkoitan tietysti, etten aivan umpisokeaksi tulisi.
HOMSANTUU. Entä Johanna?
RISTO. Jääköön tänne ja elättäköön itse henkensä. Ei hänellä ole hätäpäivää. Työtä saa niin paljon kuin tahtoo tehdä.
HOMSANTUU. Niin, mutta –
RISTO. Ei hän minua kaipaa, älä sitä pelkää. Kiittää vain, kun pääsee.
HOMSANTUU. Sinusta miehestään! Kuinka se on mahdollista?
RISTO. Usko, jos tahdot, mutta niin on asiat. No, mitä tuumaat? Lähdemmekö yhteen matkaan?
HOMSANTUU. Kun kysyn mummolta.
RISTO. Mummolta?
HOMSANTUU. Mummolta ja enolta, jotka nukkuvat tuolla ladossa. Heidän seurassaan meidän kaiketikin tulisi vaeltaa.
RISTO. Helkkarissa! Vai on siellä ladossa ihmisiä. Puhutaan sitten hiljaa. Tule istumaan tuonne puun juurelle, Kerttu, niin saamme jutella, – tuonne vähän kauemmaksi.
HOMSANTUU. Miksi juuri sinne. Onhan tässäkin yhtä hyvä.
RISTO. Ei, tule tuonne, niin supatan jotakin korvaasi. No, – mitä sinä epäilet?
HOMSANTUU. En tiedä. Nyt on jo yö ja siellä on niin pimeä.
RISTO. Älä ole lapsellinen, tule pois vain. (Vetää Homsantuuta kädestä.)
HELKA (huutaa ladosta). Kerttu! Hei, Kerttu, oletko siellä ulkona?
HOMSANTUU (vetää kätensä pois). Laske minut, mummo huutaa. Ja mene pian pois, Risto; mene mene, ettei mummo näe sinua.
RISTO (tarttuu vielä uudelleen häneen). Hiljaa! – Odotetaan pikkuisen, ei suinkaan hän tänne tule.
HELKA. Kerttu, missä olet?
HOMSANTUU. Päästä minut, Risto, kyllä hän tulee. Parin päivän päästä saat minusta tietoja, hyvästi siksi.
RISTO. Onko se varma?
HOMSANTUU. Luota siihen. Nyt hän jo tulee.
RISTO. Hyvästi sitten niin kauaksi! (Menee.)
HELKA (katsoo ladon ovelta). Mitä viivyt siellä niin myöhään? Tule pois nukkumaan jo.
HOMSANTUU. Mummo, kuule! Rakastatko minua vähääkään?
HELKA. No, hei, lapsi! Miksi sitä noin rajusti kysyt. Tietysti minä sinua rakastan. Olethan omaa sorrettua heimoamme, ja olethan omaa lihaani ja vertani. Tietysti minä sinua rakastan.
HOMSANTUU. Sitten otat ystäväni myöskin omiesi joukkoon ja katsot häntä samoin kuin minuakin sukuumme kuuluvaksi. Teethän sen, mummo?
HELKA. Tarkoitatko tuota miestä, joka sinut petti?
HOMSANTUU. Hän ei sitä enää tee.
HELKA. Ja ellen suostuisikaan ottamaan häntä mukaan, mitä sitten, Kerttu?
HOMSANTUU. Niin vaellamme silloin omia teitämme.
HELKA. Lapsi, lapsi, sinä olet sokea, vaan ei tuo mies, jota ystäväksesi sanot. Tule latoon nyt täältä yökylmästä. Ei ole terveellistä valvoa öitä yksinäisyydessä, Kerttu. Äitisi noudatti sitä tapaa eikä se hänen sydänsurujaan lieventänyt.
HOMSANTUU. Vastaa minulle ensin. Suostutko vai et?
HELKA. Täytyneehän mun. Mikä siinä muukaan auttaa.
HOMSANTUU. Kiitoksia, mummo!
HELKA. Mutta tiedä myöskin: jos hän vielä kerran sinut pettää, silloin minä hänet surmaan.
HOMSANTUU. Jos hän vielä kerran minut pettää, niin sinä et häntä surmaa, vaan minä.
Esirippu.