Tyhmä Jens Kristian
| Tyhmä Jens Kristian. Kirjoittanut Minna Krohn |
On eräs satama kaukana lännessä Norjanmaalla. Se ei suinkaan ole mikään tunnettu paikka, sillä luonto ei houkuttele sinne matkustajaa, eikä siellä löydy maanteitä, paitsi vuonon leveä ura, joka viepi kalaveneet ulos merenselälle. Lapsuuteni aikana kävin usein siellä, se oli minulle suvimatka kesä-luvalla, josta iloitsin joka vuosi kauvan edeltäkäsin. Köyhä ilo! Rannasta vähän matkaa korkealla, paljaalla mäellä, jossa ikuinen tuuli humisi, seisoi valkoinen huone, jossa maakauppias asui; lähisyydessä kasvoi pari surkastunutta harvalehtistä puuta, laiha nurmi ympäröi huonetta ja vähän ylempänä kävivät muutamat laihat lampaat laitumella. Etäämpänä oli maa paljasta kalliota vaan, jolla oli omituinen nimi «ulkohaka»; se oli turhaa kerskaamista vaan, siellä ei ollut enemmän ruohoa kuin kädenselässäni. Mimmoista siellä lienee ollutkaan talvella? Kun mäki oli lumella peitetty ja meri oli jäässä – silloin siellä epäilemättä olisi ollut kammottavaa olla. Ja kuitenkin oli siellä jotakin, jota ikävöitsin, kun kevät rupesi koittamaan kaupungin ja kouluhuoneen ympäri, sillä keskellä tätä alastomuutta ja yksinäisyyttä kallioiden ja luotojen, laineiden ja taivaan välillä eli ihmishenki, joka ansaitsi rakkautta.
Tämä olento oli «tyhmä Jens Kristian», niin häntä oli esitetty oppineelle koulupojalle kaupungista, muistutuksella olla rupeamatta hänen seuraansa, sillä Jens Kristian oli muka tyhmä ja laiska poika. Ei hän pahaa tehnyt, vaan hän ei tehnyt hyvääkään ja siinäpä vika olikin. Mutta tämä muistutus se ehkä kuitenkin oli, joka veti minun hänen puoleensa.
Tyhmä Jens Kristian oli noin kaksi vuotta vanhempi ja minua paljon pitempi sekä voimakkaampi, vaan ei kumminkaan voinut ylläpitää väkevämmän valtaa nuoremman ja heikomman ylitse; hänellä ei ollut rohkeutta siihen eikä luullakseni haluakaan. Kun ensi kerran olimme yhdessä, ei hän paljon mitään puhunut. Olimmepa ongella. Yhdessä olimme soutaneet vanhaa ruuhta. Meri oli kirkas kuin peili, vene kiikkui hiljaisilla lainehilla ja kaukana ulapalla oli laiva purjeet höllällään ja kuvasti kauneuttansa meren pintaan. Kalalokki lensi kaakattaen veden yli ja kala räpsähteli: minä vedin ylös toisen toisensa perästä. Tyhmä Jens ei saanut mitään eikä se ollut kummakaan, sillä hän vaan katsoa tuijotteli merelle päin katsannolla semmoisella, kuin olisi hän tahtonut niellä siniset taivaat, kirkkaat laineet ja laivat kaikkineen päivineen. Minä tarkastelin sill’aikaa hänen kasvojansa: ne eivät olleet tyhmät, sen kohta näin, mutta niiden yli lepäsi joku huoli; pitkä tukka peitti osaksi hänen vilkkaita silmiään, jotka kuitenkin kadottivat voimansa kahden veltosti alaspäin rippuvan silmäluomen kautta. Nämät antoivat hänen kasvoillensa jotakin uneksivaa, raskasta eikä juuri tuo leveä suu ja nuo isot korvat koroittaneet hänen kauneuttansa.
Mutta omituista elämää oli niissä silmissä, jotka nyt olivat kiintyneet mereen ja laivaan; suun ympärillä oli eriskummainen mytistys, joka kuitenkin vaan ani harvoin tuli näkyviin, mutta joka oli erittäin henkistä; sitä en kumminkaan tuolla kertaa nähnyt.
Kun häntä katselin, juohtui mieleeni, että hän nukkui; mainitsinpa hänen nimensä ja samalla hän säpsähti niinkuin unesta herääjä.
«Nukuitkos?» kysyin minä.
«En», vastasi hän hymysuin.
«Mitäs sitten teit?»
«Minä katselin laineita, niissä on niin omituinen kirkkaus».
«Mutta sinä unhoitat siimasi; sinulla varmaan ei ole syöttiä, katso perään!»
Hänen piti vetämän ylös siimansa: se istui kiini pohjassa kuin ankkuri ja oli poikki leikattava.
«Nyt saan selkään, kun tulen kotia», sanoi Jens Kristian. Minä, muka oppinut koulupoika tiesin neuvon. Tahdoin opettaa häntä puolustelemaan itseänsä; sopisihan sanoa, että oli käynyt niin taikka niin. «Ei en voi valehdella».
Ja kotiin hän tuli ja selkään hän sai, mutta valehdella hän ei voinut. He kutsuivat häntä tyhmäksi siitä syystä, ett’ei hän siimaansa valvonut. Seuraavana päivänä, viimeisenä jonka siellä olin, menin vielä kerran vanhan Marin tupaan tapaamaan Jens Kristiania.
Vanha Mari oli omituinen ihminen. Rakkaudesta ja säälistä oli hän luoksensa ottanut tyhmän Jens Kristianin, kun hän, lapsi rukka, orvoksi mailmaan jäi, mutta hänellä oli oma kasvatustapansa. Kun muut sanoivat Jens Kristianin tyhmäksi, koetti hän piiskata tyhmyyden hänestä; seuraus oli se, että Jens Kristianilla oli vaikeat päivät kotona eikä hän juuri vanhasta Marista pitänyt.
Mari seisoi ovella, kun tulin ja kysyin hiljaista leikkikumppaniani. «Ei, Jens Kristian on ulkona lampaita kaitsemassa», sanoi hän; «Jumal’ armahtakoon meitä, – siellä ei ole mitään syömistä; mutta paimentaa niitä täytyy, muutoin ne menevät mereen. Mutta Jumal’ auttakoon meidän paimentamme; hän kai istuu torkkumassa, se tyhmä poika, ja päästää lampaat mereen, jos vaan itse tahtovat. Niin, tyhmä se poika on! Äitinne on onnellinen hän, jolla on semmoinen poika, joka voi lukea vaikka papiksi ja tulla oppineeksi mieheksi. Niinpä, niin, toista se on kuin minun kasvattini: hän istuu enimmiten vaan omissa ajatuksissaan».
«Mutta mistä syystä te ette anna hänelle oikeata työtä?» kysyin minä, oppinut yksitoista-vuotias, joka luvin papiksi.
«Mitä? hänellekö työtä? Voi kuitenkin, hän on kylläksi työtä hävittänyt. Hänen piti viime talvena veistelemän puuronhierimiä ja ne hän kaikki leikkasi rikki; hänen piti kutoman sukkia, eikä hän pystynyt sitä oppimaan; hänen piti sepän oppiin, mutta silloin oli hän hakkaamaisillansa sormet poikki! Nyt hän vaan kuljeskelee ympäri ja kelpaa tuskin vuohien kaitsijaksi».
Tämän valitusvirren jälkeen menin ulos, huusin ja kutsuin – turhaan – en saanut mitään vastausta. Vihdoin viimein näin hänen kallion huipulla; näytti siltä, kuin hän ei olisi nähnyt eikä kuullut, makasi vaan ojennettuna litteän kiven yli. Viimein hän kuuli minun ääneni; mutta luodessaan silmänsä ympäriinsä, päästi hän kimakkaan huudon: yksi lammas oli poissa; hän juoksi kivet ja kannot halki, mutta lammasta ei löytynyt, se oli mennyt kallion yli ja uponnut mereen, joka loiski vuorenseinää vastaan. Vanha Mari oli oikeassa; hän ei kelvannut paimeneksikaan. Nyt vasta melua syntyi; hän ei uskaltanut mennä kotiin; Mari löisi häneltä käsivarret ja sääret poikki; vihdoin jäi hän hiljaa seisomaan, tuijotellen eteensä hymyllä, joka näytti typerältä; se oli enemmän, se oli hengetön. Tällä hetkellä hän näytti hupsun kaltaiselta. Minä annoin hänen seurata minua kotiin setäni luokse, joka rupesi minun pyynnöstäni välimieheksi vanhalle Marille. Sill’ aikaa kuin tämä meni Marin tupaan, kärsi tyhmä Jens Kristian paljon pilkkaa maakauppiaan puodissa kävijöiltä.
«Siellä se on, joka viime vuonna oli sepän opissa, mutta poltti sormiansa niin, että Marin täytyi ottaa hänet sieltä pois», sanoi eräs kauppamies, jonka matka usein oli sinneppäin.
«Hän se oli, jonka piti hakkaaman puita ja tuoman vettä vanhalle muorille ja joka hakkasi ämpärin kappaleiksi ja pudotti kirveen järveen», sanoi toinen. Silloin syntyi ilo suuri, ja Jens Kristian itki ja puri hyppysiänsä. Vihdoin setä tuli takaisin. Tyhmän Jens Kristianin tuli mennä kotiin ja saada selkään. Kovasti murtuneena ivasta ja pelosta meni poika rukka tiehensä.
Seuraavana aamuna, juuri ennen kuin minun piti lähtemän, etsin häntä laitumilta, sanoakseni hänelle hyvästi; hän istui samalla kivellä kuin päivää ennen, vartalo kumarruksissa, ja hyräeli jotakin nuottia; kumartaessani hänen olkansa ylitse, astuin ehdottomasti takaperin. Oliko tämä sama, jonka eilen näin? Kirkas tuli loisti hänen silmistänsä, tuo suunmytistys tuli kauniisti ja voimakkaasti esiin, mutta hän ei nähnyt mitään; hän vaan tuijotteli kiveen, jonka yli hänen kätensä meni edes takaisin.
«Mitäs siellä teet?» Hän säpsähti kuin paha omatunto. Koko kallio, jonka päällä hän makasi, oli täynnä kuvia: siinä muorin tupa ja siinä maakauppiaan talo – kaikki mitä oli nähtävänä kiveltä, jolla hän istui. Se oli selvästi ja törkeästi piirretty, mutta suunnitelma oli ehkä kuitenkin aivan nerokkaasti luotu.
Samaan tapaan istui Giotto piirustamassa isänsä lampaita, kun Cimabue tuli ja näki hänen; mutta tänne ei tullut mikään Cimabue. Ja ehk’ei hän ollutkaan mikään Giotto. Mutta taideniekka hän oli ja suurilla luonnonlahjoilla varustettu päälle päätteeksi. Mutta kuka siitä huoli? He näkivät, ett’ei hän voinut lampaita paimentaa, eikä ymmärtänyt takoa ja he kutsuivat hänen tyhmäksi Jens Kristianiksi ja oikeassa he olivatkin, sillä hän ei kelvannut siihen, mihin hän oli pantu. Hän katseli rukoilevin silmin minun puoleeni. «Ei pidä sitä sanoman kenellekään!» seisoi niissä aivan selvästi. Mutta mykkänä, niinkuin ennenkin, nosti hän kätensä ja osoitti suurta piiriä ympärillänsä: kaikki kalliot olivat peitetyt hänen piirustuksillansa. Tämä oli se sali, jota hän oli koristellut fresko’illansa; «tämä on minun maailmani», sanoi taas hänen tumma silmänsä: «tässä minä elän». Uteliaasti katselin ympärilleni, tässä oli mitä vaihtelevimpia kuvauksia siitä melkein tyhjästä elämästä, jota hän oli viettänyt, – autiosta kalliomaailmasta meren rannalla. Sitten tuli, mitä hän oli lukenut: kuvauksia biblian historiasta, saduista, kyllä ihmeen karheita, mutta täynnä mielenkuvitusta ja vapautta. Minä kysyin häneltä, mistä hän oli ajatuksen saanut siihen. Vanhasta kuvaraamatusta ja maailmasta hänen ympärillään oli hän ottanut aiheensa; ja nyt tuli selville, että hän oli leikannut hierimet rikki siitä syystä, että hän oli tahtonut koristella niitä kuvilla, mutta ett’ei hän milloinkaan tyytynyt niihin ja sillä muodoin oli leikannut ne rikki toisen toisensa perästä. Selkään oli hän saanut, mutta hän ei voinut, tilaisuutta saatuansa, olla uudestaan koettamatta. Ja kun hän asian tunnusti, naurettiin hänelle, ja siitä ajasta saakka ei hän koskaan uskaltanut puhua tyhmästä taipumuksestaan.
Sillä tavoin oli hänestä tullut tuo tyhmä Jens Kristian, joka ei kelvannut mihinkään; työtä hänen täytyi tehdä leivän edestä, ja työtä hän halusikin, mutta peräti toisella tavalla kuin muut tahtoivat.
Seuraavana kesänä tulin takaisin, silloin Jens oli pari tuumaa entistä pitempi; talvella oli hän hankkinut itselleen jonkunlaisen kunnioituksen siitä, että hän papille oli maalannut punaisen seinän; mutta siihen oli mennyt häneltä paljon aikaa, sillä hän oli ensin koko sydämmensä pohjasta maalannut kuvia siihen, mutta sai sitten maalata kaikki uudestaan, sillä eihän käynyt laatuun pappilan seinässä nähdä lampaita, lehmiä ja muorin tupaa, mutta eräs kuva sisäänkäytävän yläpuolella sai kuitenkin kunnian jäädä pois pyyhkimättä; se kuvaili Simsonia, joka löi Filistealaiset aasin leukaluulla. Tämän suven piti kuitenkin tulla ratkaisevaksi Jens Kristianille, jota yhä vaan pidettiin hyvin tyhmänä. Tämä kesä oli herättävä hänen itsetuntonsa. Cimabue tuli ja Giotto oli valmis astumaan ulos mailmaan.
Olipa eräänä päivänä kauhea ilma, meri lainehti mustana ja valkoisena ja myrsky ratsasti aaltopäillä; meillä lapsilla ei ollut lupa mennä ulos. Mutta luotsit olivat täydessä työssä, sillä mereltä kuului hätälaukauksia toinen toisensa perästä ja moni merimies vaipui varmaankin sinä päivänä kuoleman uneen veden kylmässä kuohussa.
Eräs norjalainen priki, joka tuli Hamburgista, oli kauvan ulapalla, uskaltamatta uhkaavien karien väliin; hätälippu liehui alinomaa, – ah, jospa olisi tietty, mikä kallis lasti oli laivassa! Vihdoin viimein illempana saapui kaksi rohkeata luotsia laivaan ja veivät sen onnellisesti saaristoon. Myrsky oli silloin vähän asettunut ja me olimme taas ulkona ja seisoimme rannalla. Jens Kristian, joka tänä vuonna oli vielä hiljempana ja totisempana kuin viime vuonna, ja joka nyt sai enemmän selkään kuin ennen, siitä syystä, että hän, vaikka jo työ-ijässä, ei vieläkään voinut kodon askareita toimittaa, seisoi vieressäni ja piti kätensä ristissä olkapäälläni. Uhkea priki, pahasti revitty myrskyssä, oli laskenut ankkurinsa, ja muutamat laivaväestä ynnä luotsit soutivat nyt maalle päin luotsiveneessä, jonka kokassa istui eräs vanhempi mies miellyttävällä ulkonäöllä. Valkeat hiukset riippuivat arvokkaasti hänen päänsä ympäri, terävät silmänsä vilkuttivat ja vähän ylöspäin viittaava nenä antoi koko hänen kasvoillensa vilkkaan muodon. Väki astui veneestä ja auttoi sitten kunnioituksella vanhusta maalle. Hän astui reippaasti rannalle ja meni, yksi luotseissa seurassansa, pappilaan, joka oli ruotsin virstan päässä. Kansa kumarsi syvästi, kun hän meni ohitse.
«Kuka se oli?» kysyi yksi meikäläisistä, kun muutamat merimiehet, jotka kantoivat hänen kapineitansa, jäivät meidän luoksemme.
«Onko se pappi?»
«Ei, se on eräs maalari!» vastasi merimies.
«Eikö muuta?» sanoi talonpoika.
«Sanotkos eikö muuta, sinä? Jos hän seisoisi kuninkaan edessä, niin kuningas antaisi kättä hänelle ja kumartaisi hänen eteensä».
«Mitäs sanot?»
«Hän oli köyhä poika Eivindvikistä, niinkuin joku teistä; nyt hän on kuuluisa monessa maassa; nyt hän asuu Saksanmaalla ja on professori. Kussa hän on kulkenut, siellä on juhlia pidetty, ja nyt hän menee Bergen’iin». Tämä soi kummalliselta talonpoikien korvissa.
«No; mikä onkaan sitten eroitus hänen ja meidän maamaalarein välillä?»
Silloin hymyili oppinut merimies ja avasi maalarin luonnoskirjan, jota hän kantoi. Siinä oli maisemia koskineen, siltoineen ja metsineen; siinä oli muutamilla piirteillä esitetty monenlaisia kohtauksia; – ne olivat taideteoksia! Talonpojat katselivat katselemistaan, mutta he eivät oikein ymmärtäneet noita hienoja piirteitä. Mutta yksi, joka sekä näki että ymmärsi, oli Jens Kristian. Hänen kätensä vapisi olkapäälläni, hänen silmänsä loistivat, hänen ruumiinsa vavahteli suonenvedon tapaisesti; hän katseli, niinkuin olisi hän tahtonut katsoa silmät päästänsä; hän ei sanonut mitään, hän katseli vaan: joka kerta kun merimies käänsi lehden, hengitti hän, mutta hän oli ja jäi vaiti. Muut kummastellen katselivat häntä enemmän kuin kuvia, ja kummallisempi niitä hän todellakin oli. Hänen uneliaat silmänsä säkenöitsivät. Pilvi hajosi hänen otsaltansa, hänen suunsa ympäri asettui omituinen, voimallinen vavahdus, ja kun merimies pani kirjan kiini mennäksensä ja talonpojat seurasivat heitä, jäi hän liikkumatta seisomaan.
«Jos kuningas seisoisi hänen edessänsä, niin hän kumartaisi häntä», sanoi hän hyvin matalalla äänellä. «Ja minä, joka luulin sen synniksi».
«Synniksikö?» sanoin minä.
«Niin, etkös tiedä, mitä on kirjoitettu? Älä tee itsellesi kuvaa äläkä jonkun muotoa, ei niitten, jotka ylhäällä taivaassa ovat, eikä niitten, jotka alhaalla maan päällä ovat, eikä niitten, jotka maan alla ovat. Niin seisoo raamatun ensimäisessä käskyssä».
«Sen sinä olet väärin käsittänyt, siinä puhutaan epäjumalien kuvista».
«Ja minä, joka pelkäsin niin».
«Keppihän se taisi olla, jota pelkäsit?»
«Keppiäkö? Oi, vaikka olisivat lyöneet minun vaivaiseksi; ei, minä pelkäsin Jumalan käskyä; siinä seisoi, että se oli synti. Siitä syystä minä pyyhin pois kaikki, mitä taisin, sentähden minä istuin piirtelemässä kaukana, missä minun mielestäni Jumala tuskin taisi nähdä sitä – oi, minkä raskaan kuorman sinä olet hartioiltani nostanut!»
«Ja mitäs nyt aiot tehdä?»
«Voi, jospa vaan saisin piirustaa ja maalata kaikkia, mitä näen ympärilläni!»
«Puhuttele professoria siitä».
«Oletkos hullu?»
Minäkin huomasin sen hulluksi, mutta Kristian oli muuttunut. Hänen käytöksensä ei ollut enää sama. Hän seisoi rohkeana, jalona edessäni ja katseli syvin silmin heijastavaista iltataivasta.
Hän meni kotia. Muori seisoi ovella. «Vai tuletkos nyt, sinä kelvoton luontokappale?» Tämmöisellä iltasiunauksella hän vastaan-otettiin, ja sitä seurasi aika korvapuusti. Hän oli nyt niin kauvan kiusannut «tyhmää» Jens Kristiania, että tältä vihdoin loppui kärsivällisyytensä, ja kun eukko taas kohotti kätensä, antaaksensa isolle pojalle vielä toisenkin korvapuustin ja odotti, että hän tapansa mukaan pitäisi kädet korviensa edessä, hämmästyi hän kovasti, kun Jens otti kiinni hänen kädestänsä ja sanoi: «Älkää, muori, minä olen liian iso saadakseni selkään ja te liian vanha ja heikko lyömään!»
Ja vanha Mari, joka todellakin oli viime vuotena heikontunut, huomasi nyt ensi kerran olevansa vanha ja riutunut vaimo; mutta tunto siitä valloitti hänen niin kovasti, että hän hyrähti itkuun, pitäen esiliinansa silmien edessä.
Jens Kristian ei liikkunut. «Niin, niin, muori», sanoi hän, «en ole koskaan kuullut teiltä muuta kuin kovia sanoja vaan, siitä asti kun rupesin kasvamaan. Ruokaa olen saanut niinkuin selkäänkin; te olette tehneet lapsuuteni pimeäksi». Katkerat nuo sanat olivat, vaan ei kukaan katsonut hänen sydämmeensä.
Oi, hänen sydämmessänsä oli tänä hetkenä nuoruuden, rohkeuden ja ilon maailma koittanut; tätä ei vanha Mari voinut käsittää, vaikka Jens olisi tahtonutkin antaa hänelle osan siitä.
Marille hän oli vaan tuo tyhmä poika.
«Tyhmä olet aina ollut», sanoi hän, pidättäen vihaansa, «mutta paha olet vasta tänäpäivänä!»
Niin päättyi siis tämä ilta. Mutta piti nähtämän vielä suurempia ihmeitä. Tapahtui näet, että seuraavana aamuna tultiin pappilasta Jens Kristiania hakemaan, vieras professori tahtoi häntä puhutella. Suuri melu nousi koko satamapaikassa: mitä tuo vieras, kuuluisa mies tahtonee tuolta tyhmältä pojalta? Jos hän kuitenkin olisi lähettänyt sanan rikkaalle kauppamiehelle Boss’iin, tehdäksensä kauppaa hänen kanssansa, taikka maakauppiaalle, taikka voudille Hakkestad’issa, mutta lähettää tuota tyhmää poikaa noutamaan! Ehkä hän tahtoo nuhdella häntä, ennenkuin hän rupeaa lukemaan papin edessä. Siitä hetkestä asti, kun Jens Kristian lähti pappilaan kiiltävässä hatussa ja uudessa röijyssä, varrottiin ja ihmeteltiin, siksi kuin hänen piti tuleman takaisin, mutta hän ei tullutkaan. Sitä vastoin tuli sana vanhalle Marille, joka nyt täydessä juhlapuvussa lähti pappilaan.
Kun hän astui sisään, istui pappi perheinensä, vierainensa pöydässä, ja professorin vieressä – uskoisiko hän silmiänsä? – istui hänen oma kasvattinsa Jens Kristian! Ja kuinka kaunis hän oli; se mahtoi tulla siitä, että hänellä oli uudet vaatteet. Mutta se ei ollut syynä; se tuli siitä, että hänen poikansa oli tänä päivänä muuttunut nuorukaiseksi. Vapaasti valuivat hiukset hänen hartioillensa; otsa oli suruton, silmä oli kirkas, suu oli raitis ja koko hänen olennossansa ilmaantui omituinen vapaus. Hänen tulevaisuutensa kohtalo oli määrätty; professori oli nähnyt sen ovimaalauksen, jonka hän oli tehnyt; hän oli sanonut: «Käydessäni maalarioppia ja maalatessani ovikuvauksia olen tullut siksi, mitä minä olen, sen jälkeen kuin ensin makasin isäni kalaveneessä piirustamassa liidulla; huonosti tuntisin velvollisuuteni, jos en pitäisi huolta kätketystä nerosta, kun sen löydän tieltäni. Pojalla on taipumusta; lähettäkäätte hän tänne». Ja hän oli antanut Jens Kristianille lyijykynän ja nyt tahtoi tämä suuri professori ottaa hänen mukaansa vieraalle maalle Dresden’iin, jossa hän asui, ja tehdä hänestä yhtä kuuluisan miehen, kuin hän itse oli. Poika oli hurmaantunut ilosta ja tulevaisuuden unelmista – iloisempi ei ole taideniekka koskaan ollut, kuin köyhä talonpoikaisrenki oli tällä hetkellä; hän ei vielä ollut kadottanut mitään, vaan oli valmis kaikki voittamaan.
Nyt oli Marilta kysyttävä; hän tuli. Kuultuansa asian, vaaleni hän. Hän jäi kalpeana ja jäykkänä tuolille istumaan ja pyysi saada puhutella poikaansa. Muut menivät ulos.
«Minä löin sinua eilen illalla, sentähden tahdot mennä pois luotani», kuultiin hänen sanovan. Hetki kului, – ei mitään kuulunut tuvasta. Jens Kristian ei ole kenellenkään kertonut, mitä sinä hetkenä tapahtui.
Mutta illempana lähti professori ja Jens Kristian hänen kanssansa. Mari palasi autioon ja tyhjään mökkiinsä.
Mitä Jens Kristianista sitten tuli? Hänestä tuli kuuluisa maalaaja, joka teoksillansa rikastutti kalliin isänmaansa, jylhäluontoisen Norjan taidekokoelmia. Mutta unhoittiko hän Marin? Eipä niin.
Jens Kristian lähetti joka vuosi «vanhalle muorillensa» soman raharumman, ja palattuansa ulkomailta oli hän edespäinkin Marin vanhuuden päivien turva, ilo ja kunnia.
Lähde: Pääskysen Liverryksiä Lapsille. 1883. Helsinki.