Siirry sisältöön

Tytön kirkossa käynti

Wikiaineistosta
Tytön kirkossa käynti.

Kirjoittanut Juhani Aho


Kirkkoon mua käskettihin,
Oma miel’ ol’ marjamaille;
Näin emo sanoi minulle,
Kallis kantaja puheli:
”Kuules tytti kultaiseni,
Äitis ilo ainokainen.
Mene aittahan mäelle,
Ota orrelta omasi,
Pane päällesi parahat,
Valkoisimpasi valitse,
Katso kaunehin pukusi –
Kuule, kuinka kellot soivat,
Heläjävät Herran luota!
Sua kutsuvi kumunsa,
Äänet taivon toivottavat
Käyväks’ kerran kirkkohonkin,
Kerran tänäkin kesänä,
Eikä mennä marjamaille
Vaaran taaksi vaapukkahan,
Mäen taaksi mansikkahan
Joka sunnuntai salolle”.
Niinhän käski äiti armas,
Vaka vanhempi varoitti,
Kirkkohon mun äiti käski,
Oma miel’ ol’ marjamaille. –
Menin aittahan mäelle,
Otin orrelta omani.
Panin päälleni parahat.
Valkoisimpani valitsin,
Katsoin kauneimman pukuni:
Vaan en kirkkoon käynytkänä
Kohen soittoa samonna:
Otin tuohisen tuvasta,
Kopsan uunilta kopasin,
Kupehelle kopsan kätkin,
Päälle vyölinän vetäsin.
Äiti vastahan tulevi,
Lapsen kanssa kynnyksellä,
Osasi sanan ovessa,
Virkki mulle mennessänsä:
”Mitä piilossa pitelet,
Liinan alla liikuttelet?
Virsikirjako kupehellas,
Herran sana suojassasi?”
Äiti hellästi hymyili,
Nyökki päätä piiallensa. –
Minä pistiime pihalle,
Kaarroin kartanon perälle,
Hiivin hiljaa aitan taaksi
Seinävieriä varoen,
Siitä painuin pientarelle
Taaksi runsahan rukihin,
Kuulostelin kuulevata,
Ojo-kauloin katsojata –
Ei mua kukana kuullut.
Eikä äitini äkännyt;
Tuurata tuvasta kuului.
Hyrähtely hellän äitin.
Päivä paistoi, taivas hohti,
Kukka tuoksui, nurmi nuokkui
Ruis suhkaen sihisi
Ilman hengen heiluttaissa,
Huokuessa hellän tuulen –
Koillisista kirkko kuulti,
Kellot kuuluen kumisi,
Etelässä ahot auken’,
Salot siinteli siniset,
Lehot lehväiset levisi.
Kirkkoon kutsui kellon kieli
Oma miel’ ol’ marjamaille.
Lemu lenteli lehosta,
Hyvä haju heinikosta,
Mie lemua lensin kohti,
Kiisin kohti kukkuloita.
Vasten armaita ahoja:
Huivi aukes hyppiessä,
Letti lentäissä levisi,
Karis rimsut rinnoiltani,
Helyt helmoilta sirosi,
Korut päältäni putosi –
Tuntui kuin ois ken ajanut
Joku juossut jälkiäni,
Pelko kiiätti pakohon,
Vapistus takoa työnsi.
Ennätin aholle nousta,
Kerkesin kummulle kohota –
Kaukaa kuuluvi hyminä,
Vieri virsi tuulen tietä,
Herran huoneesta humisi –
Tuolloin tuntui tunnossani,
Ääni äitini varoitti:
”Elä mene marjamaille,
Joka sunnuntai salolle,
Käyhän kerran kirkkohonkin,
Kerran tänäki kesänä –”
Käki kukkui toisahalla,
Takanani lintu lauloi,
Lehon liepeestä helisi:
”Katso tänne kulta tytti,
Tule tänne armas impi,
Täällä, tääll’ on marjamaita,
Metsä täynnä mansikoita,
Vaapukoita vaaran rinne!”
Minä kurja kuulin tuota,
Koito taakseni katsahin –
Poika seisoi puun nojassa,
Mies sorea, muoto kaunis:
Puhui poika puun nojasta.
Hymyhuulin haastatteli:
”Terve tyttini korea,
Terve sä ihana impi,
Minne matkas, kunne kulkus
Kauvaksiko käyntis nopsa?”
Mie en vastata osannut,
Hä’ässäni sanoiksi saa’a,
Puna poistui poskiltani,
Sy’än sykkyrään vetihe,
Kieli kangistui kokohon,
Puhe katkes kielen alle.
”Miksikä minua pelkäät,
Kuksi säikähit kovasti?”
”Enhän tunne mä sinua –
Mikä lienet mies metsästä,
Joku rosvo, ryöveäjä –”
”Enhän ookaan mies metsästä
Enkä rosvo, ryöveäjä,
Hovin oon suuren herraspoika
Tuttu suuresta talosta,
Lähin marjan maistantahan,
Tulin mansikan hakuhun”.
”Eihän teill’ oo tuohistana,
Marja-astiaa mukana?”
”Ei oo mulla, mutt’ on sulla
Yhtehen me yhtykäämme,
Yhen tuohen tienohille,
Yhen astian alalle!”
En mä esteä ilennyt,
Enkä kielteä kehanna –
Suorin sotkut suortuvani,
Panin hapset palmikolle,
Huivin solmuhun sitasin,
Kaulan alle kiinittelin,
Hamehen hyvästi laitoin,
Puhistin pyhäpukuni –
Kiiltosilmin herra katsoi,
Hymykatsehin saneli:
”Ootpa kaunis, impi kaino,
Sinisilmäinen sorea,
Suus on mansikka makea,
Poskes puolukka punanen –
Eläkä pelkeä enämmin,
Vieno turhasta vapise”.
Aloin astella ahoa,
Metsän viertä vieretellä;
Herra kulki kupehella,
Sivulla siputti sorja –
Mie en katsoa rohennut,
Ylös luoda luomiani,
Huivin otsalle hivutin,
Ve’in liinan leuvan päälle,
Päätä palmikon pureksin,
Lettinauhoja nutustin,
Katselin ahon kiviä,
Tietä pitkin tuijottelin;
Keksin marjan mättähältä,
Maasta mansikan havahin,
Oisin marjan maistanunna,
Punaposken poimiellut –
Herra ei ottaa antanunna,
Poika poimea luvannut,
Tahtoi lähtee loitommalle,
Ahon viertä alemmaksi,
Siell’ ois suurempi marikko,
Siellä mansikat makeimmat!
Otti mun käestä kiinni,
Rantehesta riuhallutti,
En mä voinut vastustella,
Enkä huutoa hupakko –
Voi, jos oisin vastustellut,
Voi, jos huutanut hupakko! –
Kiiruusti kuletti herra,
Ahneesti ahoa riensi,
Toi mun tuoksu-tuomikkohon,
Lemulehtoon lennähytti –
Riutumus mun rinnan täytti,
Sy’än-alani ahas tunne,
Kun ei päiveä näkynyt,
Eikä tuulta tuntununna
Läpi lehväisen lepikon,
Puhki tumman tuomimetsän. –
Heitti mun herra heinikkohon
Alas painoi pensahasen,
Pimis päivä, musteni metsä,
Suli sieluni sumuhun – –
Vihels’ viiasta orihin,
Lepikosta liinaharjan,
Pois katosi puitten taaksi,
Ajoi kohta kuuluvista,
Maa jytisi mennessänsä,
Tanner allani tutisi –
Heitti minut herjatuksi,
Pilatuksi piika raukan,
Viattoman voitetuksi,
Ikipäivin itkettäväks’ –
Nousin jällehen jaloille,
Suorin siitä seisoalle,
Tuska tykki tunnossani,
Ahistus povessa painoi,
Peikolta petäjä näytti,
Aavehelta armas koivu –
Enkä itkeä osannut,
Kyynelin kovasta päästä,
Huolistani huojennaita. –
Astelin ylös aholle,
Kohottausin kunnahalle,
Tyhjä tuohinen käessä,
Ontto muisto mielessäni,
Raukeat jalat minulla,
Rinta vieläi raukeampi.
Ennätin aholle nousta,
Kerkesin kummulle kohota,
Katsahin kohen kotia,
Vasten huonetta hupaista,
Sijallaan se siinä seisoi,
Pellon keskestä punotti –
En ois luullut seisovaksi,
Enkä pystyssä pysyväks’.
Siirtyi silmäni ulomma,
Sattui kirkon salvoksihin –
Korkeena se kohos siellä,
Ylös ilmoihin yleni,
Kirkkahasti ristit kiilsi,
Pyhäisesti pallot paistoi,
Kello kolmesti kumahti,
Mahtavasti vaski vonkui,
Pyhäpäivän päättiäisiks’,
Suuren sunnuntain lopuksi. –
Minä läksin liikkehelle,
Kaarroin tuosta kirkkotielle,
Kansa kirkosta kohisi,
Väki tulvas temppelistä,
Hevot juoksi, joukko huusi,
Kärryt ryskyen rytisi;
Toivoin kuolla kärryn alle,
Kavioihin kaatuvani –
Ei ollut sitä imeistä,
Ohillista armeijasta,
Jok’ ois allensa ajanut,
Kavioihin kuolettanut.
Kotia mä kurja kuljin,
Onneton omille teille.
Äiti istuvi ovessa,
Kantajani kynnyksellä,
Rakas lapsi rinnoillansa,
Poika pienoinen povella –
Sanoi mua muistaneensa,
Saarn’-aikana aatelleensa –
Kyseli papin puheita,
Sanasia saarnamiehen –
Mitäs tiesin mä poloinen.
Kuta kurja kertoella
Papin pyhistä puheista,
Saarnan suurista sanoista,
Jonk’ oli rippini rikosta,
Synnintyötä saarna-aika.

J[uhani]. Aho.


Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. IV. 1885. Savo-Karjalaisen Osakunta, Helsinki.