Tytön kylmyys (1844)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tytön Kylmyys

Kirjoittanut Paavo Tikkanen


Järven puussa, puitten peittehessä
Istu paimen sarvitorvinensa.
Poika laulo siinä lakkaamata
Tunnostansa, hellä huolistansa:
Kurja laulo tytön kylmy’estä,
Kovuu’esta koheti rakkauttansa,
Surustansa siitä syntyneestä.
Kun hän laulo, kaiku kallioiset,
Kun hän laulo, raiku järven rannat.
Lopuksi nyt loritteli poika
Soitteleva sarvitorvellansa.
Soitto suonti, kuinka karvas oli
Soittajalle neijon kova muoto,
Torvi tiesi poika paran huolet
Luontehesti ilmi ilmotella.
Taukoonunna torven ääni oli,
Koska vielä soitti somasesti
Vastaileva kaiku kalliolta.
Jopa sekin jätti jätkytyksen,
Koska poika piilopaikassansa
Kuuli äänen oman kultasensa.
Tyttö laulo hälle lempehesti
Vastarannikolta vastaeli:
”Mistä luopi paras poikaseni”
Nämät kovat, koskevaiset sanat?
Miksi aina syöpi syäntiinsä
Surun tuimat, säikeväiset tutkat?
Viimes kerran, kuin hän tänne tuli,
Kau’an täällä karjastansa viipy,
Pyysi hän ja ano armas multa
Antamahan hälle syämmeni,
Olemahan hänen omituinen.
Mitä siihen saatto tyttö raiska
Vastaella vallan pyytävälle?
Sy’än suontu, mutt’ei suontununna
Kieli siinä sitä sanomahan,
Mitä mieli syän tykkiväinen.
Poika luuli minun povessani
Kylmän kiskon muka makaavaksi
Ja hän läksi lopen innossansa
Suuttununna täältä soutamahan.
Poika paras aivan vihastunut
Viikot viipy, päivät poisa oli
Eikä tullut tyttösensä luokse.
Pitkät päivät olen oottanunna,
Ikäväiset, eikä kuulu häntä!
Elä luule, lempi lintuseni,
Ett’ on aina totuus toimessansa,
Kylmyys kanssa kasvon kylmyy’esssä
Tyttösellä pojan pyytäessä!
Uu’et tunnot uu’et liikutukset
Saivat sillon vallan syämmessä,
Koska tyttö’ kuuli korvillansa
Että poika pyysi omaksensa.
Sy’än liikku lian piilossansa,
Sanat sillon puuttu sanovalta.”

P[aavo]. T[ikkanen].


Lähde: Saima 13.6.1844.