Tytön kylmyys (1844)

Tytön Kylmyys Kirjoittanut Paavo Tikkanen

Järven puussa, puitten peittehessä

Istu paimen sarvitorvinensa.

Poika laulo siinä lakkaamata

Tunnostansa, hellä huolistansa:

Kurja laulo tytön kylmy’estä,

Kovuu’esta koheti rakkauttansa,

Surustansa siitä syntyneestä.

Kun hän laulo, kaiku kallioiset,

Kun hän laulo, raiku järven rannat.

Lopuksi nyt loritteli poika

Soitteleva sarvitorvellansa.

Soitto suonti, kuinka karvas oli

Soittajalle neijon kova muoto,

Torvi tiesi poika paran huolet

Luontehesti ilmi ilmotella.

Taukoonunna torven ääni oli,

Koska vielä soitti somasesti

Vastaileva kaiku kalliolta.

Jopa sekin jätti jätkytyksen,

Koska poika piilopaikassansa

Kuuli äänen oman kultasensa.

Tyttö laulo hälle lempehesti

Vastarannikolta vastaeli:

”Mistä luopi paras poikaseni”

Nämät kovat, koskevaiset sanat?

Miksi aina syöpi syäntiinsä

Surun tuimat, säikeväiset tutkat?

Viimes kerran, kuin hän tänne tuli,

Kau’an täällä karjastansa viipy,

Pyysi hän ja ano armas multa

Antamahan hälle syämmeni,

Olemahan hänen omituinen.

Mitä siihen saatto tyttö raiska

Vastaella vallan pyytävälle?

Sy’än suontu, mutt’ei suontununna

Kieli siinä sitä sanomahan,

Mitä mieli syän tykkiväinen.

Poika luuli minun povessani

Kylmän kiskon muka makaavaksi

Ja hän läksi lopen innossansa

Suuttununna täältä soutamahan.

Poika paras aivan vihastunut

Viikot viipy, päivät poisa oli

Eikä tullut tyttösensä luokse.

Pitkät päivät olen oottanunna,

Ikäväiset, eikä kuulu häntä!

Elä luule, lempi lintuseni,

Ett’ on aina totuus toimessansa,

Kylmyys kanssa kasvon kylmyy’esssä

Tyttösellä pojan pyytäessä!

Uu’et tunnot uu’et liikutukset

Saivat sillon vallan syämmessä,

Koska tyttö’ kuuli korvillansa

Että poika pyysi omaksensa.

Sy’än liikku lian piilossansa,

Sanat sillon puuttu sanovalta.”

P[aavo]. T[ikkanen].

Lähde: Saima 13.6.1844.