Tytön kylmyys (1845)

Tytön kylmyys. Kirjoittanut Paavo Tikkanen

Rannikolla, puitten peittehessä

Istu paimen, päivän pa’etessa

Poika siinä laulo lakkaamatta

Tunnostansa, hellä huolistansa:

Kurja laulo neion kylmyy’estä,

Kovuu’esta kohden rakkauttansa,

Surustansa siitä syntyneestä.

Kun hän laulo, kaiku kallioiset,

Kun hän laulo, raiku järven rannat.

Laulamasta poian lakkauttua

Soitti vielä viidan vieno lapsi,

Vastaileva kaiku kallioilta.

Sepä tuskin jätti jätkytyksen

Koska poika piilopaikassansa

Kuuli äänen oman kultasensa.

Näinpä neito laulo lempehesti,

Vastarannikolta vasta’eli:

”Mistä saapi paras poikaseni

Namät kuvat, koskevaiset sanat?

Miksi syöpi aina sy’äntänsä

Surun tuimat, särkeväiset tutkat?

Viimes kerran kun hän tänne tuli,

Kau’an täällä viipy karjastansa,

Pyysi hän ja ano armas multa,

Antaakseni hälle sy’ämmeni,

Ollakseni hälle omituinen.

Mitä siihen saatto tyttö raiska

Vasta’ella vallan pyytävälle?

Sy’än suontu, mutt’ ei suontununna

Kieli siinä sitä sanomahan,

Mitä mieli sy’än tykkiväinen.

Poika luuli minun povessani

Kylmän kiskon muka makaavaksi,

Ja hän läksi lopen innossansa

Suuttununna täältä suotamahan.

Poika paras kovin kolkostunut

Viikot viipy, päivät poissa oli,

Eikä tullut luokse tyttösensä.

Pitkät päivät olen oottanunna,

Ikäväiset, eikä kuulu häntä!

Elä luule, lempi lintuseni,

Ett’ on aina totuus toimessansa,

Kylmyys kanssa kasvon kylmyy’essä

Tyttösellä, poian pyytä’essä!

Uu’et tunnot, uu’et liikutukset

Saivat siilon vallan sy’ämmessä,

Koska tyttö kuuli tyrmeyntynyt,

Että poika pyysi omaksensa.

Sy’än liikku liian piilossansa,

Sanat puuttu paljon sanovalta.”

Lähde: Necken: poetisk kalender för 1846. 1845. J. C. Frenckell & son, Helsingfors.