Tytöstä, joka etsii olentonsa helmeä

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tytöstä, joka etsii olentonsa helmeä

Kirjoittanut anonyymi
Suomennos. Ilmestynyt aiemmin ruotsiksi nimellä Om flickan som sökte sitt väsendes perla. Eos, 1859, nro 9–10, s. 70–72, 74–75.



Tytöstä, joka etsii olentonsa helmeä.

Niitten lukemattomien tähtien joukossa jotka loistavat meille taivahalta, oli myös eräs tähti, joka nyt on poissa, sillä viimeisen tuomion tuli on sen hävittänyt. Mutta silloin kun se vielä oli olemassa välkkyvien sisartensa seurassa, asui siinä järjellisiä olentoja, aivan niinkuin meidän maapallollamme asuu ihmisiä.

Tähti-ihmisillä oli, niinkuin maankin asujaimilla, sielu; mutta maanpallon asujaimilla ei ole juuri mitään varmaata tietoa siitä, missä heidän sielunsa sija oikeastaan on, vaan lausuvat siitä monia ja naurettavia tuumia; tähti-ihmiset sitä vastaan varsin varmaasti tietävät sen. He kantoivat näet sielunsa helmen muotoisena, säilytettynä lumivalkoisessa kuoressa. Tätä kuorta pitivät he aina kädessään, suuresti peläten, että se katosisi; ja kun jo itse kuori oli niin valkoinen kuin puhtakin lumi, kuinka paljon kirkkaampi mahtoi silloin olla helmi, joka siinä säylyi?

Tähti-ihmiset kutsuivat tätä helmeä olentonsa helmeksi, ja heille oli sanottu, että jokaisesta synnistä, jonka he tekivät, tuli kuoreen likapilkku, suurempi tahi pienempi, aina rikoksen laadun mukaan. He voivat siten arvata toistensa sisimmät ajatukset, ja kokivat sentähden pitää sielunsa saastuttamattomana, yhtä suurella huolella kuin ihmiset kokevat toistensa nähden ylläpitää siistin ulkomuodon.

Mutta kun nyt synnintekiä tähti-ihmisten joukossa, — sillä kaikki, mikä inhimillistä on, on synnin vallan alaista — näki kuoren saastutetutsi ja siis tiesi ettei helmikään voinut olla niin kirkas kuin ennen, mitenkä hän nyt voisi saada olentonsa helmen puhtaaksi ja kirkkaaksi jälleen? Ja jos hän voipi käteensä kätkeä saastaisen helmikuorensa muiden silmistä, niin hän kumminkin pysyy alastomana ja rikoksen alaisena omassa tunnossaan ja Jumalan silmissä.

Mutto pahinta oli sittenkin, jos hän huolimattomuudesta kadottaisi helmen kuoren. Sillä tavalla hän myös kadottaisi kalliimman aarteensa — olentonsa helmen. Ah, tämä oli hänelle yhtä surkeata kuin maapallon asujaimille on kovaa kadottaa sielunsa syviin eksyksiin! Kuinka saattoi hän tässä onnettomassa tilassa etsiä ja löytää olentonsa helmeä?...

Oli kerran äiti jolla oli nuori tyttö. He asuivat meren rannalla tähdessä, ja äiti oli varoittanut tytärtänsä näillä sanoilla:

”Rakas lapseni, pidä tarkka vaari olentosi helmestä, niin että kerran voit antaa sen puhtaana ja saastumattomana meidän Herrallemme takaisin! Mutta jos jolloinkin synti pimentäisi sen loistoa, tahikka sinä sen kadottaisit — mikä pahin olisi — niin älä suinkaan salaa sitä äidiltäsi. Sillä jos tunnustus on yhtä totinen kuin katumuskin, niin kyllä kaikki pian saadaan entisilleen.”

Nuori tytär kasvoi näitten helläin kehoitusten ja varoitusten valossa.

Tähti-ihmiset pitivät häntä kukkasena tähdissä, jonka vuoksi häntä tavallisesti sanottiinkin tähtikukkaseksi.

Tyttö oli juuri lapsuuden ja nuoruuden rajalla. Edellinen on elävyyden, jälkimäinen himojen ikä.

Lapsuuden kaikella eävyydellä ajoi tyttö eräänä iltana pientä pakenevaista perhosta takaa; kaikella himojen voimalla tunsi hiin itsensä kiinnitetyksi tuohon pieneen kirjavaan kesälintuun. Mutta parast’ aikaa pientä perhosta takaa ajaen lankesi hän ja pudotti samassa lumivalkoisen helmikuorensa. Tosin hän kohta kiirehti ottamaan sitä ylös; mutta voi tyttö-parkaa! kauhistukseksensa hän heti huomasi, ettei se ollutkaan enää puhdas. Musta, ruma pilkku sitä likasi. Mitä hänen nyt piti tehdä?

Hämmästyksissään oli hän unhoittanut äitinsä varoituksen, että, jos hän saisi likapilkun kuoreensa tahikka — mikä pahinta olisi — pudottaisi sen, ei hänen saisi salata onnettomuuttansa, sillä jos tunnustus on yhtä totinen kuin katumuskin, niin kaikki pian kääntyisi entisilleen. Jaa! hän päätti panna helmikuorensa meren rannan reunalle; meri juuri raskailla huokaavilla laineillansa löi vasten sitä paikkaa, jossa hän oli leikitellen perhosta hätyyttänyt. ”Olkoon hän siinä huomiseksi, aallot sen kyllä valoovat valkeaksi, niin että saan sen silloin puhtaana takaisin,” virkoi hän itsekseen, ja kaivoi helmikuoren meren rantaan.

Sen jälkeen meni hän äitinsä eteen.

Ja hän kätki kätensä vyöliinansa, salataksensa helmikuoren katoomista, sillä, näet, hän oli, niinkuin olikin, unhoittanut äitinsä varoitukset; mutta äidin silmä on tarkka, ei sitä voi helposti pettää...

Äidin silmä havaitsi heti ensi katsannossa, mikä oti tapahtunut, ja siinä loisti se tuli, joka ilmoittaa kaivavan kivun sydämen pohjassa. ”Onneton lapsi”, huudahti äiti, ”sinä koet tyhjät kätesi kätkeä. Mihinkä, tunnusta, mihinkä olet tuhlannut olento helmen?”

Silloin alkoi tyttö katkerasti itkeä.

”Minä hätyytin pientä, pakenevaista perhosta,” sanoi hän, ”ja pudotin siinä helmikuoreni.”

”Ja sinä et ole voinut sitä löytää?”

”Kyllä minä sen löysin, mutta siihen oli jo tullut likapilkku.”

”Jatka, jatka puheesi, sillä niinkuin jo olen sinulle sanonut: jos tunnustus on yhtä totinen, kuin katumuskin, niin kaikki pian saadaan entisilleen.”

”Äitini, minä unhotin varoituksesi, ja tahdoin salata onnettomuuteni sinulta. Minä olen kaivanut helmikuoreni meren reunaan, siinä toivossa, että se aaltojen ajeltavana huomenna olisi yhtä puhdas kuin ennen.”

”Lapseni, köyhä lapseni,” sanoi äiti. ”Kiirehdi kohta hakemaan likaista helmikuortasi. Jos meren aallot sitä kuinka huhtoisivat, niin ei niitä ote niin monta eikä he ole kylliksi suolaisia, että voisivat pestä puhtaaksi helmikuortasi. Ainoastansa kipusi kuumin kyynel sen voipi puhtaan valkeaksi tehdä.”

Ja tyttö kiirehti meren rantaan, noutaaksensa siellä piiloitettua helmikuortansa. Mutta voi tätä surkeutta! Sitä ei enään ollutkaan siellä. Sen sijaan, että olisivat huhtoneet sitä, olivat aallot vieneet sen mukaansa.

Siellä lepäsi helmikuori meren pohjalla monia, monia vuosia, ja tyttö raukka etsii sitä turhaan. Surusta kuoli hänen äitinsä. Suljettuansa silmänsä viimeiseen uneen, sanoi hän tyttärelleen nämä sanat: ”Minä lahden nyt tästä tähdestämme kotiin aurinkooni. Etsi varahin ja etsi myöhään, sillä ell’et löydä jälleen olentosi helmeä, niin emme koskaan tapaa toisiamme Jumalan kosvoin edessä. Ja surkuteltava tyttö parka vaelsi levotonna meren rantaan, sillä hänen oli vaikea elää, niinkuin maailman ihmisillä on vaikea, kun kadottavat sielunsa syviin eksyksiin. Tyttö raukan valitutset kuuluivat yli koko tähtimaailman. Aallot vyörivät ylös alas, niinkuin heidän tapansa oli. He tiesivät kyllä, mihin olivat kätkeneet kurjan tytön helmikuoren, mutta heitä ei liikuta inhimillisen sydämen kipu.

Kerran kun tyttö kurjan onnettomuus oli käynyt niin raskaaksi hänellä ett’ei enää tietänyt missä olla, pisti hän pientä jalkaansa veteen ja alkoi kahlata ulos mereen ulapalle.

”Jos hukun,” sanoi hän, ”ja siten jo nuorena kuolen niin mitäpä siitä, kun vaan l[öy]dän olentoni helmen.[”]

Samassa näki nuori tyttö koko meren rannan täynnä ihmisiä, jotka kaikki kahlasivat ulos mereen samaa matkaa kuin hänkin. Toiset heistä näkyivät olevan iloiset, toiset alakuloiset.

”Tähtemme palaa!...

Tuomion tuli hävittää sen!” huusivat kaikki yht’aikaa; ”Tule pois, tule pois! Meidän täytyy käydä meidän Herramme kasvoin eteen.”

”Minä en vielä, minä en vielä,” vastasi tyttö raukka. Mitä siitä, jos tulenkin viimeisenä meidän Herramme kasvoin eteen, kun vaan tuon muassani olentoni helmen!”

Ja hän näki, kuinka samea savu täytti ilman. Tuomion tuli ei ollut hänestä kaukana, ja nyt oli jo niin kuuma, että kaikki vesi kuivui hänen jalkainsa alta, ja hän käveli kuivaa pohjaa.

”Kiirehdi, kiirehdi, lapsi parka, tule muassamme, muuten sinä palat,” huusivat tytölle kaikki.

”Ei ole kiirettä,” vastasi nuori neitonen. ”Mitä siitä, jos tulenkin tulen turmelemana ja mustaksi poltettuna Herrani kosvoin eteen, kun vaan tuon muassani olentoni helmen, puhtaana ja saastuttamattomana!”

Ja hän tunsi, miten hänen kähäränsä paloivat ja koko ruumiinsa kuumettui! mutta ei sekään estänyt häntä hakemasta olentonsa helmeä. Viimein oli hän kivusta nääntymäisillään, ja suuret kyyneleet vierivät hänen silmistänsä. Mutta nyt, kun viimeisen tuomion tuli päilyi hänen kyyneleissään, näki hän näitten läpi kuni läpi kirkkahimman klasin kadonneen helmikuorensa olevan ihan lähellä.

Kun hän näki tämän kauvan kaivatun aarteensa, huuhdahti hän kovaa ilosta ja tarttui silmänräpäyksessä helmikuoreen. Näin löysi hän siis vihdoinkin olentonsa helmen. Mutta meren aallot eivät olleet voineet sitä puhtaaksi pestä. Musta likapilkku ei ollut vähäistäkään pienempi. Silloin putosi tytön silmästä pieni kyynel, ja mitä meren aallot eivät moneen vuoteen voineet, sen teki pieni kyynel silmänräpäyksessä. Ja nyt oli hänen aarteensa puhdas kuin ennenkin.

Nyt oli nuoren neitosen hyvä olla. Hän oli etsinyt varahin ja myöhään, kunnes löysi olentonsa helmen, sillä jos ei hän sitä olisi löytänyt ja vienyt muassaan, niin hän ei olisi saanut koskaan äitiänsä tavata Herran kasvoin edessä.

Viimeisenä kaikista tuli hän meidän Herramme eteen, viimeisenä ja tuomion tulen turmelemana tuli hän; mutta mitä oli hänelle kaikki tämä, ei se mitään tehnyt, kun hän vaan toi muassansa olentonsa helmen.


Lähde: Pääskynen 1872, no 14–15, s. 105–107 (1–3), 115–116 (3–4)