Tyttö joka kaupitteli tulitikkuja

Tyttö joka kaupitteli tulitikkuja. Uudenvuodensatu H. C. Andersenilta. Kirjoittanut H. C. Andersen

Suom. –d –n.

Oli kauhean kolkko ilma; pilvet satoivat lunta ja päivä oli pimenemäisillään. Se olikin vuoden viimeinen ilta, Uudenvuoden aatto. Pakkasessa ja pimeydessä käyskenteli pieni, köyhä lapsukainen avopäin, paljain jaloin. Tosin hänellä kotoa lähtiessään oli vanhat kenkärajat jaloissa; mutta ne olivat liian suuret. Rakas äiti-vainajansa oli niitä viimeksi pitänyt. Mutta nämäki hukkasi lapsukainen, rientäessään kadun poikki, kun kahdet komeat vaunut äkisti ajoivat ohitsensa. Toista kenkää hän ei ollenkaan löytänyt pimeydessä – ja ilkeä poikanulikka juoksi kiiruusti pakoon, toinenki kenkä kädessään; hän sanoi, että hän saattaisi sitä käyttää kätkyeksi, kun itse saisi lapsia.

Surumielin, itkien ja vaikeroiden lapsukainen nyt käveli kengättömänä. Pienet jalkansa punottivat ja sinersivät pakkasesta. Vanhassa vyölinässään hänellä oli pari tulitikkukimppua. Mutta kukaan häneltä ei ollut koko päivänä yhtäkään ostanut; ei kukaan ollut hänelle antanut penniäkään. Nälkäisenä ja palelevana hän käveskeli, ja tyttöparka näytti hyvin alakuloiselta. Lumihiukkeet tarttuivat hänen pitkiin, vaaleviin hivuksiinsa, jotka päälaelta kauniisti hartioilleen kiemuroitsivat, vaan sitä kauneutta hän kyllä ei muistanut. Kynttilät loistivat joka akkunasta ja ruokakeittiöistä tuoksui hyvä paistinhaju hänelle kadulle. Niin, nythän oli uuden vuoden aatto, sen hän muisti.

Kahden huoneen välillä olevaan nurkkaan lapsiraukka istahti ja kyyristyi kokoon. Kylmät jalkansa hän peitti allensa; mutta paleli kuitenki palelemistaan aina enemmin. Koti hänellä tosin oli, mutta sinne hän ei uskaltanut mennä, kun ei ollut rahaa penniäkään. Isänsä oli kova ja kiivas mies, hän olisi varmaanki lapsukaista lyönyt, ja kylmäki tuolla kotona oli; he asuivat aivan katon rajassa ja tuulenhenki pääsi sisään, vaikka olkia ja riepuja oli tukittu suurimpiin rakoihin.

Lapsiraukan sormeili olivat melkein jäätyneinä pakkasesta. Ah, pieni tulitikku voisi sentähen tehä hyvää! Jos hän vain uskaltaisi vetää yhden esiin, pyyhkäistä sitä seinää vasten ja lämmittää sormiansa. Hän veti yhden ulos, ritsh, kuinka se räpsähti ja paloi! Se helotti kirkkaasti, aivan kuin pieni kynttilä, kun tyttö piti kättä sen ympärillä; se oli kummallinen valo. Pikku tyttö luuli suuren uuninpesän edessä istuvansa; valkia paloi niin kauniisti, lämmitti niin isosti; ei, mitä se oli? Pienokainen jo ojensi jalkansa niitäki lämmittääkseen – silloin liekki sammui! Uuni katosi – hän istui palanut tikuntynkä kädessään.

Hän pyyhkäsi uuden, se paloi, se loisti, ja missä loiste sattui seinään, muuttui tämä läpikuultavaksi kuin harsuvaate; tyttö näki suoraan huoneeseen, jossa pöytä oli katettu kirkkaalla, valkealla liinalla ja hienoja posliini-astioita täynnä; viskuilla ja omenoilla täytetty hanhenpaisti höyrysi pöydällä, ja mikä oli vielä parempaa, hanhi hyppäsi vadilta alas ja astua tepasteli, veitsi ja kahveli seljässänsä, tuon köyhän tytön luo asti; silloin tikku sammui eikä muuta näkynyt kuin paksu, kylmä kiviseinä. Hän sytytti uuden; silloin hän istui kauniimman joulukuusen juurella; se oli vielä isompi ja koreampi kuin se minkä tyttö viime jouluna oli lasi-oven läpi nähnyt rikkaan kauppiaan luona; tuhansia kynttilöitä paloi viheriöillä oksilla ja moniväriset kuvat, jonka tapaisia hän oli puoti-akkunoissa nähnyt, katsoivat alas hänen päälle. Pikkutyttö kohotti molemmat kätensä ilmaan – silloin tikku sammui; nuo monet joulukynttilät nousivat yhä korkeammalle, hän näki, että ne olivatki kirkkaita tähtiä; yksi niistä putosi ja teki taivaalle pitkän tuliviivan.

”Nyt joku kuolee!” sanoi tyttö, sillä vanha mummu, joka yksinään oli häntä rakastanut, vaan nyt oli kuollut, oli sanonut: kun tähti lentää alas, niin sielu nousee Jumalan luo.

Hän pyyhkäsi taasen tulitikulla seinää vasten; se loisti ylt’ympäri, ja loisteessa seisoi vanha iso-äiti, niin kirkkaana, niin kiiltävänä, niin laupiaana ja hyvänä.

Mummu! huusi pikku tyttö, oi ota mua luoksesi! Minä tiedän, että sinä olet poissa, kun tikku sammuu, poissa niinkuin lämmin takka, niinkuin komea hanhenpaisti ja suuri, ihana joulukuusi! Ja hän vetäsi äkkiä kaikki jälillä olevat tulitikut tuleen, sillä hän tahtoi oikein pidättää mummua, ja tikut loistivat niin kirkkaasti, että oli valosampi kuin sydänpäivällä. Mummu ei ollut koskaan ennen ollut niin kaunis, niin suuri; hän nosti pienen tytön käsivarrellensa, ja he lensivät riemuiten valon avaruudessa niin korkealle, yhä korkeammalle; ei tuntunut kauvemmin vilu, ei nälkä, ei tuska – he olivat Jumalan luona.

Vaan kadunnurkassa istui seuraavana aamuna pienoinen lapsi sinertävillä poskilla, mutta ilokkaalla, hymyilevällä katsannolla. Hän oli kuollut, vanhan vuoden viimeisenä ehtoohetkenä hän oli kuoliaaksi paleltunut. Uuden vuoden armas aamu oli jäätyneen ruumiin yli koittanut. Tulitikut olivat hänen helmassaan vyölinässä; muutamat olivat poltettuna. Lapsi on niillä kokenut itseänsä lämmittää, sanottiin; vaan ei kukaan tiennyt, mitä ihanuutta hän oli nähnyt, minkä kirkkauden läpi hän vanhan mummun seurassa oli kulkenut uudenvuoden riemuun.

Lähde: Pohjois-Suomi 4.1.1879.