Tytymätöin Aviovaimo

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tytymätöin Aviovaimo. *)

Kirjoittanut Erasmus Rotterdamilainen


Eulalia: Kah, hyvää päivää, rakas Xantippe! Minä olen suuresti halannut sinua.

Xantippe: Jumala antakoon, hyvä Eulaliani! Sinä nä’yt minusta kauniimmaksi nyt kuin ennen.

Eulalia: Niinkö: sinä kohtelet minua heti pistopuheella.

Xantippe: En millään muotoa; mutta totta puhuakseni sinä nä’yt kauniimmaksi.

Eulalia: Saattaa siis uusi vaate kaunistaa minun muotoani.

Xantippe: Jaa, niin onkin. En minä isoon aikaan ole kauniimpata vaatetta nähnyt. Totta se on Englannin verkaa?

Eulalia: Villat ovat Englannista, mutta verka on painettu Venedigissä.

Xantippe: Se on hienompaa sitä hienointa nätteltuukia! Mikä korkia purpuravärikin sillä on! Mistäs tain kalliin lahjan olet saanut?

Eulalia: Keneltäpäs muilta kuin mieheltänsä siivot vaimot taitavat lahjoia saaha?

Xantippe: O kuinka onnellinen sinä olet, joka semmosen miehen olet saanut! Pikemmin olis minun pitänyt naida yhden tyhmän ja mielettömän, kuin minun Nikuani (Niklastani) joka nyt minulla on.

Eulalia: Mitenkä minä sen ymmärrän, ystäväiseni? Joko eripuraisuus niin pian on tullut teidän välillänne?

Xantippe: Mahdotointa on sellaisen miehen kanssa sopia. Sinä näet kuinka minä olen vaatetettu. Näin hän antaa vaimonsa käydä. Jos en minä usein häpeisi näyttämästä ittiäni julkisesti, niin minä lankeisin epätoivoon siitä, että muut, jotka ovat saanet paljo köyhempiä miehiä, yhtähyvin käyvät vaatteissa paljo paremmissa kuin minä.

Eulalia: Niinkuin minä äsken kuulin kirkossa, ei vaimon kaunistus seiso vaattein puvusa eikä muissa ruumiin korituksissa, vaan Petarin neuon jälkeen, puhtaasa menosa, viattomasa sydämesä, lakiasa ja hiljaisesa hengesä. Portoja monta silmää vartioittevat. Mutta me olemma hyvin kyllä vaatetetut silloin koska me aviomiehillemme kelpaamme.

Xantippe: Mutta se sama hyvä mies, joka on niin nurja vaimollensa, tuhlaa kuitenkin aivan pian sen jotenki suuren perinnön kuin minä myötäni toin huoneesen tullessani.

Eulalia: Mihinkä?

Xantippe: Mihinkä hän vaan parahitten halajaa; viinaan, vaimoväkeen ja peliin.

Eulalia: Ole vait ystäväni! Sinä häväiset ittiäs kuin sinä miehestäsi pahoin puhut.

Xantippe: Minä mahdan kuolla tähän paikkaan, jos en minä enemmin tahtois olla missä hyvänsä kuin semmosen miehen parissa.

Eulalia: Mutta jos hän nyt paha on, niin taidat sinä myös nuhtella ja torua häntä?

Xantippe: Aivan niin kuin hän ansaittee. Kyllä hän huomaa etten minä ole mykäksi tullut.

Eulalia: Kuinkasta hän siis käyttää ittensä?

Xantippe: Aluussa pauhais hän kauhiasti, ja luuli kovilla sanoilla taitavansa peljättää minua.

Eulalia: Onko Teidän riitanne koskan nosnut ankarampaan menetykseen?

Xantippe: Kerran nousi jo semmonen tuli ja kuumuus molemmin puolin, että siitä pian olis tainnut tulla mitä hyvänsä.

Eulalia: Mutta Xantippe ystäväiseni, ei tai meno ole siivo eikä soveljas.

Xantippe: Mikäs on siis soveljas? Jos ei hän pidä minua vaimonansa, en minäkän pidä häntä miehenäni.

Eulalia: Pavali opettaa että vaimon pitää nöyrydesä oleman miehellensä alammainen. Ja Petari on Saarassa esikuvan eteemme asettanut; sillä hän kutsui miehensä Abrahamin Herraksi.

Xantippe: Kyllä minä sen tiedän. Mutta sama Pavali opettaa myös että miehen pitää rakastamaan vaimoansa, niinkuin Christus Seurakuntaansa rakastaa. Muistakoon hän vaan velvollisuutensa, en minä tahdo minun unohtaa.

Eulalia: Mutta, koska kerran asia on niin pitkälle tullut että toisen pitää myötenantamaan, niin on se kohtuullista että vaimo antaa miehellensä perään.

Xantippe: Jos se taitais kutsuttaa miehekseni, joka pitää minun palkkapiikana?

Eulalia: Sanos nyt minulle ystäväiseni, onko hän sitä myöten lakannut sinua uhkaamasta?

Xantippe: Sen hän on tehnyt. Niin taitava on hän kuitenkin ollut. Muutoin olis hän käytöstänsä katua saanut.

Eulalia: Mutta et sinä suinkan ole lakannut riitelemästä hänen kanssansa?

Xantippe: Enkä ole, ja siitä en minä koskaan lakkaa.

Eulalia: Mitästä hän silloin tekee?

Xantippe: Mitä hän tekee? Välistä makaa se kelvotoin; välistä ei hän muuta kuin nauraa. Mutta välistä ottaa hän myös yhden Zittran, jolla on tuskin kolme kieltä, ja prinkuttaa sitä voimansa jälkeen silloin kuin minä lujammin huudan.

Eulalia: Epäilemätä suututtaa se sinua hirmuisesti?

Xantippe: Ja, sanomattomasti. Toisinan taidan minä tuskin väkivallasta ittiäni pidättää.

Eulalia: Sallitkos, rakas Xantippeni, minun puhua sinun kanssas vakaasti ja avosydämmisesti?

Xantippe: Sallin.

Eulalia: Sinä saat myös samaten minulle puhua; ja se ystävyys kuin hamasta lapsuudesta on ollut meidän välillämme vaati meiltä tain yksivakaisuuden.

Xantippe: Sinulla on oikein; ei ole yksikän kanssaikäisistäni koskan ollut minulle rakkaampi sinua.

Eulalia: Sinun miehensä mahtaa olla millinenkä tahtoonsa, niin johdata mieleesi ettei sinulla ole oikeutta vaihettaa häntä. Muinaan oli erokirja avioväen välillä se viimeinen välikappale eripuraisuutta ja riitaa vastaan; mutta se aika on jo ohitte mennyt, ja nyt on hän elämäsi loppuun asti sinun miehes ja sinä olet hänen vaimonsa.

Xantippe: Jumala niitä rankaiskoon, jotka ottivat meiltä sen oikeuden!

Eulalia: Älvös ole niin tuima ja äkkinäinen; – se on Christuksen oma sääntö.

Xantippe: Sitä en minä saa päähäni.

Eulalia: Ja se on niin kuitenkin. Ei ole tässä muuta neuoa jälillä, kuin että Te molemmat sovitatte Teitänne toinen toisenne mielen jälkeen ja ahkeroittette sopivaisuudesta.

Xantippe: Taidanko minä käändää ja sanoakseni uudesti luoda häntä?

Eulalia: Mutta yksi vaimo voi kuitenkin paljo vaikuttaa miehessänsä.

Xantippe: Tuletko sinä hyvin aikaan sinun miehes kanssa?

Eulalia: Nyt on taas kaikki hyväksi muuttunut.

Xantippe: Lankassa oli siis kuitenkin solmuja ensimmältä.

Eulalia: Ei myrskyä kuitenkan nosnut meidän välillämme; mutta toisinan, niinkuin ihmisissä tapahtuu, nousi pieniä pilviä joista myrskyjä olis saattanut kasvaa, jos ei niitä olis lempeydellä kohteltu. Kullakin on hänen tapansa olla, ja hänen oma mielensä; ja – puhutaan yksivakaisesti – kullakin on myöskin hänen omat virhensä. Jos se jossakin soveljas on, niin aviosäädyssä kumminkin, että niitä tulee oppia tuntemaan.

Xantippe: Sinun muistutukses on aivan tosi.

Eulalia: Usein tapahtuu, ennenkuin toinen tuntee toisen oikein, että sopu katoo miehen ja vaimon välillä. Se pitää erinomattain kartettamaan; sillä jos riita kerran on nosnut, niin ei sitä häkäytetä niin pian, erittäin jos he jo ovat keskenänsä kovia sanoja vaihetellet. Ne kalut kuin kiinnitetään liimalla erkauntuvat pian toisestansa, jos sinä kohta eroitat ne; mutta jos liima ensin saapi hyvin kuivua ja ne siis kiintiästi yhdistyvät, niin löytyy tuskin mitän vahvempaa. Näin pitää myös kohta kaikista vaari otettamaan, että hyvä sopu pysyis miehen ja vaimon välillä; ja tämä voitetaan parahitten myödistämisellä ja lempeydellä. Se sopu taas, kuin pidetään vaan ulkonaisen muodon tähden, on aivan huikentelevainen.

Xantippe: Mutta, minä pyydän, sanospa minulle millä juonilla sinä olet taivuttanut miestäs sinun mieles jälkeen?

Eulalia: Sen minä sanon, että sinä mahtaisit vaeltaa minun jälissäni.

Xantippe: Joska minä vaan taitaisin!

Eulalia: Ei mikään ole keveempi sitä, jos vaan tahdot. Eikä se ole viellä myöhäistä. Hän on viellä nuorukainen ja sinä flikanijässä. Ilman sitä ei ole, niinkuin luulen, viellä vuottakan kulunut sitte kuin häänne pidettiin.

Xantippe: Niin on totisesti.

Eulalia: Minä aivon siis puhua sinulle siitä asiasta, mutta sinun pitää vait oleman!

Xantippe: Olen kuin seinä.

Eulalia: Minun ensimmäinen murhenpitoni oli se, että kaikissa niin kelvata miehelleni, ettei hän mitän olis havainnut kuin olis häntä suututtanut. Minä otin vaari hänen mielenlaadustansa, hänen himoistansa ja taipumuksistansa. Minä opettelin tuntemaan millä tavalla hän oli lepytettävä ja millä vihaan sytytettävä; niin aivan kuin nekin tekevät jotka kesuttelevat Elefanteja ja Lejonia, jotka eivät ole väkivallalla kesuteltavat.

Xantippe: Juuri senlaatuinen on minun mieheni.

Eulalia: Jotka lähenevät Elefanteja eivät ole valkoisissa puetetut; sillä ihmiset ovat havainnet että nämät elävät tulevat hirmuisemmaksi tätä väriä katsellessa. Tigerit härsytetään sotatorven helinällä niin tuimiksi, että he rikki repivät toinen toisensa. Ja jotka hevoisia hoittavat ääntelevät myös jollan tavalla heidän tykönänsä, taikka hyväilevät ja taputtelevat niitä eli myös viljelevät viellä muita neuoja, kesuttaksensa niitä virmaita ja tulisia. Kuinka paljo enämmin emmekö me siis mahda näitä juonia käyttää meidän miestemme kanssa, joihinka me olemma, jos tahdomme taikka ei, sidotut koko elinajaaksi?

Xantippe: Puhu viellä, hyvä Eulaliani!

Eulalia: Sittekuin minä olin tästä huolta pitänyt, ojensin minä itteni hänen jälkeensä, ja otin visun vaarin siitä ettei koskan sekannusta eikä riitaa tullut meidän välillemme.

Xantippe: Kuinkasta sinä silloin teit?

Eulalia: Ensin minä pidin suuren murhen sisällisestä huonenhallituksesta, kuin on vaimon oikia ja omanen virka; huolellisesti minä myös valvoin sen ylitte ettei mitän tullut unohtetuksi, mutta että kaikki ynnä pienimmätkin asiat olivat hänen mielensä jälkeen tehdyt.

Xantippe: Milliset pienet asiat, esimerkiksi?

Eulalia: Jos se taikka se ruoka maisti hänelle erinomattain, jos ruoka kelpais hänelle paremmin niin taikka toisin laitettuna; jos se oli hänelle mieluisempaa että vuode oli sillä taikka toisella tavalla valmistettu.

Xantippe: Mutta kuinka tahdot sinä ojentaa sinuas miehen jälkeen, joka taikka ei pysy kotona, taikka on juopunut?

Eulalia: Vartoppas vähäsen! Kyllä minä siihenkin pian joudun. – Jos minun mieheni välistä tuntui minusta olevan pahalla päällä, ettei ollut häntä puhuttelemista, niin en minä silloin naurannut enkä jaaritellut kuin muutamat vaimot tekevät, vaan olin myös itte olevanani suruinen ja murheellinen; sillä niinkuin hyvä speili aina puhtaasti osottaa hänen kuvansa joka siihen kurkistelee, niin tulee myös vaimon myöntyä miehensä mielen jälkeen; – ei olla iloinen koska hän on suruinen, eikä nauraava kuin hän on vihainen. Jos hän toisinan oli vähän suuttunut, niin minä taikka lepytin häntä ystävällisillä sanoilla, taikka kohtelin hänen tuimuuttansa vaitolemisella, siksi että, hänen mielensä lepytettyä, oikia aika tuli keskinäisiä puheita pitämään taikka neuomaan toinen toistamme. Samaten käytin minä ittiäni koska hän välistä tuli kotio ja oli yli määrän juonut. En minä silloin muuta lausunut kuin rakkaita ystävällisiä sanoja; herkiällä menetyksellä ainoasti kehoitin minä häntä maata menemään.

Xantippe: Mutta onnetoin on kuitenkin vaimoin arpa mailmassa, jos ei heillä ole muuta tekemistä kuin ehtimiseen antaa myöten miehille, jotkat ovat toraset, toisinan juopunet, ja viellä sitte tekevät kaikki kuin heille vaan kelpaa ja he itte tahtovat!

Eulalia: Peräänantaminen on yhteinen velvollisuus sekä miehelle että vaimolle. Miehenkin täytyy monessa asiassa ojentua meidän jälkeemme. – Ja viellä löytyy hetkiä joina vaimokin taitaa miestänsä muistuttaa, jos vaan asia on jostakusta arvosta; sillä mitättömiin ei ole rupeamista.

Xantippe: Ja nämät hetket – mitkä ne ovat ja millonka tulevat?

Eulalia: Koska ei hänellä ole mitään erittäin ajattelemista, ei ole suuttunut, ei surullinen mistän asiasta eikä mielessänsä muutoin liikutettu, silloin taitaa vaimo – mutta ilman todistaita – varoittaa, taikka pikemmin rukoilla häntä, siinä taikka tässä asiassa vähän enämmin peräänajattelemaan, enämmin muistelemaan, vaariottamaan ja huolta pitämän tavarastansa, hyvästä nimestänsä taikka terveydestänsä. Ja tainkallainenkin muistutus pitää rakkaudella tapahtumaan. Minun puolestani, minä tavallisesti puhuun melkeen näin: ettei hän mahda pahaksensa panna että minä niinkuin yksinkertainen vaimo muistutan hänelle semmosta, kuin minusta näkyy koskevan hänen kunniaansa, terveyttänsä ja onnellisuuttansa. – Ja niin sanottuani mitä minä aivoin, lakkaan minä sitä puhumasta ja rupean soveljampiin asioihin. Se on, rakas Xantippeni! meidän (vaimoväen) melkeen yhteinen vikamme, ettemme koskan taida laata, kuin me kerran olemma alkannet.

Xantippe: Niin aina sanotaan.

Eulalia: Mutta erinomattain vältin minä visusti muiden läsnäollessa laittamasta ja nuhtelemasta miestäni, taikka koskan yli omaa kynnystämme viemästä minun tytymättömyyttäni. Asia menestyy parhaammin kuin se jääpi miehen ja vaimon välillä. Ja jos toisinan joku asia olis sitä luontoa, ettei sitä vois kärsiä taikka ettei se takauis paljalla vaimon muistutuksella ja neuolla, niin on aina soveljampi ja parempi, että hän menee sitä valittamaan miehensä sukulaisten ja ystäväin, kuin omainsa tykö; ja mahtaa hän sen ohessa niin ymmärtää murhettansa ilmoittaa heille, että he selkiästi huomaavat hänen vihaavan miehen virheitä, mutta ei itte miestä. Ei hänen sovi myös silloin kaikkia jutella ja kokoonpanna. Usein saatetaan mies vaitolemisen kautta tunnustamaan vaimonsa soveljaisuutta ja myös rakastamaan häntä.

Xantippe: Vaimon täytyy olla korkiasti oppinen, taitaaksensa kaikkia näitä tehdä.

Eulalia: Mutta tämän kautta johdatamme me meidänkin miehemme samaan soveljaisuuteen ja kelvollisuuteen.

Xantippe: Miehiä löytyy, joita et sinä koskan taida siihen saattaa.

Eulalia: Enpä usko sitä. Mutta jos niinkuin olis, niin tulee sinun kuitenkin ensisti peräänajatella, että vaimon täytyy tytyä mieheensä – olisko hän millinen tahtoonsa. Ja paremmin tulemma me aikaan semmosen kanssa, joka taikka on peräti meidän kaltaisemme, taikka meidän soveljaisuutemme kautta on tullut vähäsen paratuksi, kuin sen kanssa, joka meidän vihamme kautta on päivä päivältä aina pahentunut. Mitästäs luulisit, jospa taitaisin nimittää sinulle miehiä jotka myöskin soveljaisuutensa kautta ovat parantanet vaimojansa? Paljo enämmin on se meidän velvollisuutemme niin käyttää ittiämme miehiämme kohtaan.

Xantippe: Kerrospa mu’llen yhdestä miehestä, joka on aivan erinkaltainen minun miehestäni.

Eulalia: Minä tunnen yhden arvatun miehen, joka ynnä on oppinut ja siivontapainen. Hän nai yhden seittemäntoistavuotisen tytön joka aina oli ollut vanhempainsa huonessa maalla. Hän oli toivonut ittellensä yhtä nuorta ja harjaantumatointa tyttöä, taitaaksensa pikemmin taivuttaa sitä mielensä jälkeen. Tälle rupeis hän nyt teroittamaan yhtä ja toista neuoa, kuin vasta saattais hyödyttää häntä. Mutta kuin tämä meno oli outoa vaimolle, joka joutilaisuudessa ja palkollisten seurassa oli tottunut elämään, niin hän pian suuttui tähän. Ei hän tahtonut kuulla miestänsä, ja kuin mies pysyi lujana päätöksessänsä niin hän itki taukoomata ja toivoi kuolevansa. Ettei tämä tahtonut koskan loppua, niin häkäytti mies hetkeksi suuttumuksensa ja kehoitti vaimoansa ynnä hänen kanssansa reisamaan maalle appinsa tykö. Tänne tullessa jätti mies hänen äitinsä ja sisartensa seuraan, mutta meni itte appinsa kanssa mehtän eläviä ajamaan. Ja täällä hän neljän silmän välillä kertoi toivonensa suloisen johdattajan elämän läpitte, mutta että hän tätä vastaan oli saanut ittellensä alinomaisen ruikuttajan, joka vaivasi häntä, eikä millän neuolla ollut parattava. Sentähden pyysi hän apiltansa apua lääkittemään hänen kipuansa. Kyllä minä tunnen, sanoi hän mitä minä voisin tässä, mutta tahdon pikemmin Teidän kauttanne toimittaa asian kuin että kaikella ankaruudella sitä harjoittaa. – Appi lupais hänelle apunsa. Yksi päivä jälistäpäin valitti hän ajaan ja paikan ollaksensa yksinän tyttärensä kanssa, ja rupeis vakaalla katannolla että äänellä nuhtelemaan häntä sanoden: ettei hän ensinkän ollut kaunis kuin hän luuli eikä myös hänen tapansa soveljaat, ja kuinka usein hän oli peljännyt ettei hänen pitänyt miestä saaman; ”mutta että vihdoin suurella tuskalla yksi oli löytynyt – ja semmonen, ettei se kauniinkan tyttö taitais parempata toivoa. Ja yhtähyvin sinä asetat itsiäs häntä vastaan, ajattelemata mitä minä sinun edestäs olen tehnyt, ajattelemata että sinulla on mies joka, jos ei hän olis niin ulos hyvä, tuskin tahtois ottaa sinua palkkapiikaksensa!” Lyhyesti sanoakseni, Isä oli niin liikkunut ja kiivas puhuissansa että hän tuskalla näkyi taitavansa pidättää ittiänsä häntä rankaisemasta. Sekä tuskalla että totuudelta käsitettynä lankeis nyt tyttö isänsä jalkain juureen, rukoili häntä unohtamaan sitä edesmennyttä ja lupais vasta vaarinottaa velvollisuudestansa. Isä antoi hänellen anteksi ja lupais olla hänelle herkiä isä, jos hän pitäis lupauksensa.

Xantippe: No! kuinkasta sitte kävi?

Eulalia: Tullessa kanssapuhesta isänsä tyköä, meni hän huoneseensa, löysi siellä miehensä, heitti ittensä hänen jalkainsa eteen maahan ja sanoi: ”tähänasti, rakas mieheni! en minä ole tuntenut sinua enkä ittiäni. Tästälähin sinä saat havaita että minä olen muuttunut. Unohda ne entiset!” Mies vastais näihin sanoin suutannolla ja lupais kaikki, jos hän vaan pysyi siinä mielessä.

Xantippe: Mitenkä? pysyikö hän siinä?

Eulalia: Kuolemansa saakka; eikä mitään ollut jota ei hän mielellänsä tehnyt koska hänen miehensä sitä vaati: – niin suuri oli rakkaus kuin syttyi ja vahvistui heidän välillänsä. Pian julisti hän ittensä onnelliseksi että hän oli semmosen miehen saanut; ”sillä jos ei minun arpani olis siinä langenut”, sanoi hän, ”olisin minä nyt huonoin vaimoin seassa.”

Xantippe: Mutta semmoset miehet ovat harvoinnähtävät niinkuin valkoset kaarnet (korpit).

Eulalia: Jos et väsy tahdon minä myös kertoa jotakin toisesta miehestä joka tuli paratuksi vaimonsa soveljaisuuden kautta. Tämä tapahtui äsken tässä kaupunkissa.

Xantippe: Ei mu’lla ole mitään tekemistä; ja ilman sitä kelpaa sinun puhes minulle aivan.

Eulalia: Täällä löytyy yksi mies korkeemmasta säädystä, ja joka niinkuin muut hänen tilastansa mielellän huvittaa ittensä eläväin ajolla. Maalla ollessansa tapaisi hän yhden köyhän vaimon tyttären ja rakastui häneen, ehkä hän (mies) jo oli jotenkin ijällinen. Tästä syystä vietti hän usiat yöt ulkona. Hän sanoi vaan olevansa mainitussa huvituksessansa. Hänen vaimonsa, joka oli tavattoman kelvollinen vaimo, oli epäluulon tästä saanut. Hän tutki miehensä salaiset tiet, ja tuli, en taida mainita paikkaa, samaan talonpojaan tölliin. Täällä hän sai tietä kaiken asian. Huono oli tämä tölli, sula köyhyys oli yli kaiken, ei huonekaluja siis ollut ajattelemistakan siellä olevan. Vaimo meni kotioonsa; mutta tuli pian takasin jälleen, ja toi myötänsä paitti muuta, myös joitakuita hopeakaluja ja tarpeellisen rahasumman, sanoen että jos (miehen) piti joskus taas sinne tuleman, häntä piti paremmin palveltamaan. Kaiken tämän hän teki ilman että hän ilmoitti olevansa hänen vaimonsa; hän kuttui ittensä vaan hänen sisareksensa. Jonkun päivän perästä meni mies taas sinne, näki uudet huonekalut ja sen puhtaan ruan ja kysyi kuinkasta tämä oli tapahtunut? Hänelle vastattiin että yksi hyvin vaatetettu rouasihminen hänen sukulaisistansa oli tästä murhetta pitänyt, ja käskenyt häntä kohteltaa paremmin kuin ennen. Heti arvais hän tämän olevan hänen vaimonsa teon. Tultuansa kotio kysyi hän oliko hän siellä ollut; eikä vaimo kieltänyt. Nyt tahtoi mies myös tietä minkätähden ja millä tarkoituksella hän niin oli tehnyt? ”Rakas mieheni!” sanoi hän, ”sinä olet tottunut paremmin elämään. Minä sain kuulla ettei sinun olos siellä ollut juuri hyvä; mutta, koska sinä kuitenkin niin mielellään oleskelet siellä, niin minä havaittin itteni velvoitettuna toimittamaan sinne paremman neuon.”

Xantippe: O, sitä liian hyvää vaimoa! Kyllä minä olisin tiennyt käyttää ittiäni toisella laella.

Eulalia: Mutta kuules myös loppua! Kuin mies huomais tämän siveyden ja suuren hyvyyden, niin ei hän koskan enä mennyt varkahitten kotoa, vaan rupeis vaimollensa uskolliseksi. – Tutki oikein tätä asiaa, hyvä Xantippeni! Eikö tämä käytös ollut paljo parempi, kuin että hän tylyydellä ja vihalla olis viellä kauemmaksi tyköänsä eroittanut miestänsä, ja täytynyt luonnollisesti koko elinaikansa viettää torassa ja eripuraisuudessa?

Xantippe: Minä tunnustan että tämä oli vähempi paha; mutta en minä koskan taidais niin käytää ittiäni.

Eulalia: Viellä yhden tapauksen tahdon minä lisään kertoa – ja sitte jättää esimerkit! Meidän naapurimme, yksi kunniallinen ja rehellinen mies, mutta jotenki tulinen, menetti ittensä vaimonsa kanssa, joka on kiitettävä ihminen, aivan tylysti ja ankarasti. Silloin meni vaimo aina erinäiseen huoneseen, itki ja kätki murhensa itte tyköönsä. Kerran meni myös hänen miehensä sinne ja löysi hänen itkevän. ”Mitästä”, sanoi hän, ”itketkös ja hiiskutatkos täällä niinkuin lapsi?” Vaimo vastais surulla: ”eikö se ole parempi, että minä täällä hiljaisuudessa itken minun onnetointa arpaani, kuin että minä, monen muun vaimon tavalla, julistaisin sitä katuilla ja kujilla?” Tämän vastauksen ohessa taipui miehen mieli; hän tarjoi vaimolle kätensä ja lupais että ei koskan enä pahasti menettää hänen kanssansa. Ja hän piti puheensa.

Xantippe: Minä olen myös saman voittanut minun mieheni kanssa, ehkä eri tiellä.

Eulalia: Mutta yhtähyvin on Teidän välillänne ijankaikkinen sota.

Xantippe: Mitäs tahdot siis että minun pitää tekemään?

Eulalia: Ensin ja ennen kaikkia pitää sinun hiljaisesti kärsimään kaiken nurjuuden mieheltäsi. Etsi hänen rakkauttansa sinun velvollisuuteis täyttämisellä, ystävyydellä ja hyvyydellä. Taikka sinä voitat hänen sillä kurin, taikka tulee hän vähintäkin soveljammaksi sinua kohtan kuin hän nyt on.

Xantippe: Hän on niin raaka ja vallatoin, ettei mikän tainkallainen ahkeroitteminen taidais häntä kesuttaa.

Eulalia: Ah, älvös sano niin! Ei mikän luontokappale ole niin kauhia ja villi, ettei sitä saa kesoumaan ahkeralla hyväntahtoisuudella. Kuinkasta sinä siis epäilisit sitä ihmisestä! Koeta ensin muutama kuukausi ja heitä syy minun päälleni, jos ei neuoni olis hyvä.

Xantippe: En taida minä semmosen miehen kanssa ystävällisesti puhuakan.

Eulalia: Mutta se on juuri sinun asias että hän lakkaa olemasta semmosena miehenä. – Joska sinä, sellaisilla juonilla kuin Circe **) muinaan, taitaisit muuttaa miehes järjettömäksi luontokappaleeksi; Tekisitkö sinä niin?

Xantippe: En tiedä.

Eulalia: Et sinä tiedä! – Etkö sinä pikemmin tahtois ihmistä mieheseksi?

Xantippe: Epäilemätä.

Eulalia: No! Mutta jos sinä nyt taitaisit saattaa häntä juomarista raittiiksi, tuhlajasta säästäväiseksi, ja kelvottomasta kelvolliseksi; tahdoisitkos sitä?

Xantippe: Tahtoisin kyllä! Mutta mistä minä ne juonet otan sitä tehdäkseni?

Eulalia: Sinä löydät ne itte tykönäsi, kuin sinä vaan tahdot niitä viljellä. Niinkuin minä jo sanoin täytyy hänen, jos tahdot taikka ei, yhtähyvin pysyä sinun miehenäs. Jota paremmin sinä häntä kohtan ittiäs käytät, sitä enämmin sinä onnellisuuttasi rakennat. Sinä näet hänen virhensä ainoastaan, ja ne enäntävät sinun vihaas. Sinä katselet ja satutat hänen arainta puoltas. Katso pikemmin sitä hyvää kuin hänessä löytyy; käsitä häntä siltä puolelta, jolla sinä taidat hänestä kiinni pitää. Ennenkuin sinä valittit hänen mieheksesi oli aika tutkia sitä pahaa hänessä; sillä meidän tulee ei ainoasti silmillä mutta myös korvillamme valita meillemme miestä. Nyt on aika lääkitystä etsiä, mutta ei, valittaa.

Xantippe: Koska on joku vaimo korvillansa valinnut miehen ittellensä.

Eulalia: Se valittee silmillä, joka ei katso muuta kuin ulkonaista muotoa. Se taas korvilla, joka ahkeraan kyselee mitä hänestä puhutaan.

Xantippe: Sinun neuos on hyvä, mutta tulee minullen jotenki myöhään.

Eulalia: Mutta ei lijan myöhään tutkiaksesi millä tavalla sinä taidat parantaa miehes. Ja siihen vaikuttaa paljo se, että sinä kerran lahjoitat hänelle perillisen.

Xantippe: Sen olen minä jo tehnyt, ja saatan taas pian kertoakin.

Eulalia: O, kuinka onnellinen sinä olet!

Xantippe: Sitä onnellisuutta en minä paljo kiittele.

Eulalia: Onko sinun esikoises poika?

Xantippe: On!

Eulalia: Hän on totisesti sovittava Teidän, jos sinä vaan vähän edes itte tahdot asiaa auttaa – Mitä sanovat sinun miehes kumpanit hänestä? ja keiden kanssa hän oleskelee ja kanssakäymistä pitää?

Xantippe: He sanovat hänen olevan hyvin soveljaan, siivon, anteljaan ja ystävällisen.

Eulalia: Tämä antaa minulle hyvän toivon hänen tulevan siksi kuin mekin toivomme.

Xantippe: Minua kohtan yksinään ei hän ole niin mieltynyt.

Eulalia: Mutta käytä sinuas häntä kohtan niin kuin minä olen sinulle sanonut; ja sinä saat kutsua minua valhetteljaksi, eikä koskan sinun totiseksi Eulaliakses, jos ei hän myös muuta mielenlaatuansa. Muista myös että hän on viellä nuori; en usko hänen viellä täyttänen 24:tä ajastaikaa. Ei hän tiedä viellä mitä se tahtoo sanoa että olla Perheenisäntä. Ei sinun viellä tarvitte ajatella erokirjaa.

Xantippe: Minä olen yhtähyvin usein sitä ajatellut.

Eulalia: Jos tämä ajatus vastakin käsittäis sinua, niin mielees johdata ensin kuinka paljo yksi vaimo aina on kadottanut koska hän on miehestänsä eroitettu. Vaimon korkein kaunistus on että pysyä miehensä tykönä siivona. Luonto on niin säättänyt, ja niin on Jumalan tahto. Ajattele vaan mitä se on: Hän on minun mieheni; toista en minä taida saaha! Sitälikin muista Teidän poikaanne. Mitäs tahdot sen lapsen kanssa tehdä? Otta häntä myötäsiko? niin sinä otat sinun mieheltäsi hänen omaisuutensa. Jos annat hänen pitää lapsen? niin sinä itte eroitat sinuas sinun rakkaammasta tavarastas. Ja päätökseksi, sano minulle, tunnekkos jonkun kuin tahtoo sinulle pahoin?

Xantippe: Ja! minulla on äitipuoli, ja anoppi joka kaikissa on hänen kaltaisensa.

Eulalia: Tahtovat ja toivovatko he siis sinulle pahaa?

Xantippe: He näkisit minun mielelläni kuolevan.

Eulalia: Niin muista siis heitäkin! Sillä minkä suuremman ilon taitaisit sinä heillen saattaa kuin sen että he näkisit sinun elävän miehestäsi eroitettuna, lesken tavalla; ja viellä huonompana kuin leski – sillä lesket saavat naida jälleen!

Xantippe: Minä kyllä suostun sinun neuoos, mutta kauhistun sitä pitkällistä työtä siinä.

Eulalia: Älä kuitenkan unohda kuinka paljo vaivaa sinulla oli ennenkuin sinä sait papukajas muutamia ihmisen sanoja ilmoittamaan!

Xantippe: Sinä sanot oikein; se oli hyvin työlästä.

Eulalia: Ja nyt sinä nuriset ja olet suuttunut siihen vaivaan että taivuttaa sydämmesi jälkeen sitä miestä, jonka kanssa sinä taitaisit suloisesti viettää kaiken sinun elinaikas! Kuinka paljo eivätkö ihmiset vaivaa heitänsä hevoisia opettaissa? ja mekö suuttuisimme toimittamaan meillemme meidän miestemme rakkautta ja suosiota.

Xantippe: No, mitästä pitää minun sitte tekemään?

Eulalia: Sen minä olen jo sinulle sanonut. Pidä murhetta siitä että kaikki meno sinun huonessas on puhdas, ettei sinun miehes siinä havaitte mitään kelvotointa kuin hänen sieltä karkottais. Osota sinuas aina ystävällisenä häntä kohtan; ja älä kuitenkan unohda koskan sitä kunnianosotusta, kuin vaimo aina on velvollinen miehellensä näyttämään. Ole aina tasanen mielessäs ja älä hillimätä iloitte! Ei sinun pidä oleman monimutkallisen (pedantisk) eikä hävyttömän. Pidä hyvä järjestys sinun huonessas. Pyydä tutkia mikä sinun miehelles kelvollisin on. Keitä semmosta ruokaa kuin parhaammin maistaa hänelle – Käytä sinuas myös siivosti ja soveljasti hänen ystäviänsä kohtaan. Kutsu heitä toisinan Teidän huoneenne, ja laita niin että kaikki silloin on iloista ja huvittavaa. Jos sinun miehes, viinasta ilahutettuna, joskus soittaa Zittraansa, niin laula sinä. – Tällä tavalla sinä totutat miestäsi kotona pysymään, ja vähennät sillä Teidän ulostekonne. Hänen täytyy silloin ajatella: ”Tyhmä minä olisin jospa ulkona tuhlaisin tavarani ja hyvän nimeni, koska minulla kotona on vaimo joka minua rakastaa, ja huonessani ilman sitä löytyy puhtaus ynnä järjestys!”

Xantippe: Luulekkos menestyvän, jos minä rupean koettamaan?

Eulalia: Kyllä minä sen puolesta vastaan. – Mutta ensin tahdon minä myös puhutella sinun miestäs; sillä minä aivon muistuttaa hänellekin hänen velvollisuutensa.

Xantippe: Minä kiitän sinua sen aikomuksesi edestä. Mutta älä anna hänen havaita mitään meidän puheestamme; sitte hän jo kehoittais taivan ja maan liikkelle.

Eulalia: Älä yhtän pelkää! Minä toimitan puheeni niin, että hän itte on ilmoittava minullen kuinka Teidän välillänne laita on. Kuin se on tapahtunut aivon minä soveljaisuudella ja lemmellä puhutella häntä, ja toivoni jälkeen, antaa hänen takasin sinulle sovitettuna. Koska niin sopii meidän puhuessamme tahdon minä myös puheesen jonkun valhesanan sekoitella, minä tahdon nimittäin kertoa hänelle kuinka rakkaasti sinä olet hänestä puhunut ja n. e.

Xantippe: Soisi Jumala onnea meidän eteenottamiseemme!

Eulalia: Sen hän tekee, kuin et sinä vaan petä ittiäs.

*) Yksi kanssapuhe kahden vaimon välillä, kokoonpantu siltä viisaalta Erasmukselta Rotterdamista joka eli joku aika ennen uskonsankaria Lutherusta ja oli samasta mielestä hänen kanssansa. Tämä löytyi muutama vuosi sitte Turun Ruottalaisissa Sanomissa, ja otetaan nyt tähän; ehkä se Suomalaisillekin kauniin sisällepitonsa puolesta on otollinen ja hyötyinen?

**) Vanhoissa jutuissa kuuluisa Noitaakka.


Lähde: Turun Viikko-Sanomien vuosikerta 1830, 27. maaliskuuta. 1–3, 17. huhtikuuta s. 1–3, q. toukokuuta s. 3–4, 22. toukokuuta s. 1–3, 29. toukokuuta s. 2–4, 5. kesäkuuta s. 2–4. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 24.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Turun Viikko-Sanomat, vuosikerta 1830. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/tvs/tvs_1830_rdf.xml.